Karoliina Niskanen keräsi Muamo-kirjaansa tarinoita karjalaisilta esikuvilta – ”On tullut vahva olo, että omat esiäitini elävät minussa”
Äidin voima on voimista suurin, sanoo nimihahmo Karoliina Niskasen romaanissa Muamo. Kirja kuitenkin myös kysyy: kuka kannattelee äitejä.
Kirjailija Karoliina Niskanen on myös näyttelijä. Syksyllä hän aloittaa työt Kajaanin kaupunginteatterissa.
Kirjailija Karoliina Niskasen Muamo-romaani (Bazar) ilmestyi huhtikuussa 2023.
Muamo kertoo kahdesta naisesta: Annasta, joka asuu Pohjanmaalla ja Laatokan Karjalassa asuvasta karjalaisnaisesta, jonka nimen lukija saa tietää vasta aivan romaanin lopussa.
Kuinka kahden naisen tarina syntyi?
”Se syntyi vähän kuin itsestään, ja sain vaikutteita monelta eri suunnalta. Eksyin lukemaan netistä evakkotarinoita ja tarinoita sotalapsista. Puolisoni kanssa aiheesta keskustellessamme tulivat esiin hänen karjalainen taustansa ja isoäitinsä sotalapsikokemus.
Mitä enemmän näitä asioita tutkin, sitä enemmän ne imaisivat mukaansa. Oman äitiyden kautta aloin pyöritellä tarinaa äidin näkökulmasta ja aloin miettiä myös omia esiäitejäni ja juuriani, jotka ovat Pohjanmaalla ja saaristossa.
Tärkeä henkilö romaanin taustalla on Pirkko Fihlman, karjalainen itkijänainen, joka kertoi minulle oman ja äitinsä tarinan. Hän tuli evakkona Suomeen, josta joutui lähtemään sotalapseksi Ruotsiin.
Kirjan naishahmot syntyivät vähitellen, tarinaa kirjoittaessani. Annan hahmoa etsin pitempään. Karjalaisnaisen nimettömässä hahmossa halusin tuoda esiin sen, kuinka nainen usein määritellään tyttönä tai äitinä. Halusin kuvata sitä matkaa, jonka nainen varsinkin tuohon aikaan teki tytöstä miniäksi, emännäksi, äidiksi.”
Romaanin tarinassa karjalaisuus elää vahvasti. Sanot romaanin jälkisanoissa, että kirjoittaessasi sait tutustua lastesi karjalaisiin juuriin. Onko tämä heidän esiäitiensä tarina?
”Ei, tarina ei kerro lasteni isomummon tai esiäitien tarinaa. Mutta kaikki tapahtumat perustuvat haastattelemieni oikeasti eläneiden ihmisten kokemuksiin ja evakkotarinoihin. Tarina on fiktiivinen, vaikka kaikki on tavallaan totta.”
Romaani kuvaa naisten elämää 1910-luvulta toisen maailmansodan kautta 1940-luvulle. Kuinka kiinnostuit kertomaan tästä ajanjaksosta, jota on kirjallisuudessamme kuvattu paljon?
”Mietin itsekin ensin, kannattaako tästä ajasta kertoa, eikö siitä kaikki ole jo sanottu? En myöskään aikaisemmin ole ollut kiinnostunut historiallisista romaaneista enkä ylipäätään historiasta. Mutta sitten minulle tuli vahva tunne, että minun täytyi kertoa nämä tarinat karjalaisista ja sotalapsista.
Oli pakko kuunnella tuota intuitiota. Kun aloin tutkia historiaa, opin esimerkiksi, mitä kaikkea karjalaiset ovat vähemmistökansana halki vuosisatojen joutuneet kokemaan.”
Romaanisi nimi Muamo tarkoittaa äitiä. Nimihahmo sanoo, että äidin voima on voimista suurin, mutta tarina ei kaunistele äitiyttä, vaan kuvaat myös sen rosoisia puolia. Millainen kokemus äitiys on sinulle itsellesi ollut?
”Onhan se ollut kaikkineen tosi mullistavaa. Kukaan ei valmiina synny äidiksi, vaan pitää kasvaa ja hyväksyä kaikki tunteet. Äitiys on herättänyt ja nostanut pintaan omia lapsuuskokemuksia, ja sen myötä olen käsitellyt suhdetta omaan äitiini ja omiin isovanhempiini.
Mutta en halua glorifioida äitiyttä. Vaikka äidin voima on suurin voima, yritin kirjoittaessani kysyä myös sitä, kuka kannattelee äitejä? Että äiditkin ovat ihmisiä. Äidit ovat rikki, äidit väsyvät ja äidit lähtevät pois.”
Erityisesti romaanin karjalaisnainen kokee usein ja syvästi, kuinka edellinen sukupolvi on läsnä hänen elämässään. Romaanisi tärkeä ajatus on, että menneet sukupolvet elävät meissä tämän ajan ihmisissä, ja me puolestaan jatkamme elämää seuraavissa sukupolvissa. Se on lohdullinen ja kaunis ajatus.
”Minulle itselleni on äitiyden myötä ja tätä romaania kirjoittaessani tullut vahva olo, että omat esiäitini elävät minussa. Että jokainen sukupolvi voi kehittyä ja tehdä asiat omalla tavallaan, mutta se nuora kulkee mukana. Kun tutkin karjalaista itkukulttuuria ja itkuvirsiperinnettä, ymmärsin, että siellä kantavin pääteema, kuin maailmankatsomus, on juuri ajatus, että äidit elävät aina.
Itselläni tämä kokemus liittyy isääni, joka kuoli, kun olin nuori. Koen, että hän on läsnä koko ajan, että ei hän ole mihinkään kadonnut. Ajattelen, että kaikki ajat ovat koko ajan läsnä, mennyt, tuleva ja tämä hetki. Mikään ei katoa.”
Karoliina Niskanen ja toimittaja Marja-Terttu Yli-Sirniö tapasivat Helsingin Musiikkitalon kahvilassa. © Tommi Tuomi
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 5/2023.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti