Antoi lapsensa jo huostaan – Näin itsemurhaa suunnitellut Kristina nousi umpikujasta
Kun kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan Kristinan mania vaihtui syväksi masennukseksi, hänen pienen tyttärensä hellät sanat mursivat äidin sydämen. Elämänsä umpikujassa Kristina antoi lapsensa vapaaehtoisesti huostaan ja ryhtyi suunnittelemaan itsemurhaa.
Kristina on halunnut katkaista lapsuudenkodissaan vallinneen puhumattomuuden kulttuurin. Lapsilla ja läheisillä on lupa puuttua hänen elämäänsä, mikäli sairauden oireita alkaa ilmaantumaan.
”Sinulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tarvitset lääkityksen koko loppuelämäksesi.”
Tammikuussa 2003 Kristina Nousiainen, 43, istui lääkärin vastaanotolla Auroran psykiatrisessa sairaalassa ja yritti ymmärtää, mitä oli juuri saanut kuulla.
Lääkärin sanat laskeutuivat painoksi rintakehään. Mielessä risteili tuhat kysymystä, mutta yksikään niistä ei tahtonut tulla ulos suusta.
Eikö elämä tule ikinä järjestymään? Leimataanko minut hulluksi? Pitääkö lääkkeitä syödä joka ikinen päivä?
Sen jälkeen iski pelko.
Kristina oli aikaisemmin kuullut, että kaksisuuntainen mielialahäiriö periytyy herkästi. Olisivatko lapsetkin nyt pilalla, kuten Kristina pilattiin omassa lapsuudenkodissaan?
”Lähdin vastaanotolta ilman toivoa siitä, että kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa voisi pärjätä.”
Hylätty rönsylilja
Kristina kasvoi pikkukaupungissa yksinhuoltajaäidin ja pikkusiskon kanssa. Äidin oli vaikea suhtautua eläväiseen, pulppuilevaan tyttöön, jonka olisi pitänyt olla näkymätön.
Äiti purki pahaa oloa tyttäreensä.
”Hän käytti henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Pikkusisko pääsi hiukan helpommalla, mutta joutui todistamaan välikohtauksia.”
Äiti myös vaikeni tunteistaan. Poissaolevasta isästäkään ei puhuttu, tämän henkilöllisyys selvisi Kristinalle vasta aikuisiällä. Toisinaan äiti katosi juomareissuille päiväkausiksi, jolloin Kristina lähti paikallisen marketin eteen kerjäämään ohikulkijoilta kolikoita ruokaan itselleen ja pikkusiskolle.
Kristina tunsi, että lasten ja aikuisten välissä vallitsi näkymätön muuri. ”Moni tiesi, mitä meillä neljän seinän sisällä tapahtui. Olin varsinainen rönsylilja, puhua pulputin opettajallekin tilanteestamme, mutta mikään ei muuttunut. Kotona äiti rankaisi ulkopuolisille kertomisesta kurittamalla fyysisesti.”
Kristina ja pikkusisko seilasivat kodin ja lastenkodin välillä useita vuosia, kunnes lopullinen huostaanotto tapahtui vuonna 1988 Kristinan ollessa 11-vuotias. Puoli vuotta kului sijaisperheessä odotellessa siirtoa Punkaharjun SOS-Lapsikylään.
Ne harvat aikuiset, jotka aikoinaan näkivät ja kuulivat nuoren Kristinan, eivät koskaan unohdu. ”Muistan oppilaskotivuosilta työntekijän, joka lahjoitti minulle kasvisruokakirjan. Se merkitsi tuolloin paljon.” © Sampo Korhonen/Otavamedia
Suljettuna osastolle
Kristina on jälkikäteen ajatellut, että kotoa lähtö tapahtui aivan liian myöhään; hänelle määrättiin ensimmäinen masennuslääkitys jo samana vuonna.
Perhetaustansa vuoksi Kristinaa oli koulukiusattu jo varhain ala-asteella, mutta Punkaharjulle muuton jälkeen kohtelu yltyi niin rankaksi, että joinakin aamuina Kristina esitti kuumeista välttääkseen koulupäivän.
”Kun muut tytöt alkoivat yläasteen alussa kasvaa naisiksi, minä olin alkoholistiäidin tyttärenä häivyttänyt itseni. En ollut poika enkä tyttö, olin Kristina. Sen vuoksi jouduin silmätikuksi.”
Tapahtumat johtivat lopulta siihen, että 14-vuotias Kristina viilteli käsivartensa nuppineulalla verille ja siveli haavojen päälle taululiitua, joka värjäsi kädet kauttaaltaan vaaleanpunaisiksi. Tämä merkitsi kuuden viikon tutkimusjaksoa Rauhan sairaalan aikuisten suljetulla osastolla.
Vaikka kiusaaminen päättyi, suljetussa tilassa oleminen ahdisti. Hoitajat valvoivat jokaista askelta, ja tupakkahuonekin sijaitsi sisätiloissa.
SOS-Lapsikylään Kristina ei enää palannut. Matka jatkui nuorten psykiatriselle osastolle, jossa Kristina vietti seuraavat 1,5 vuotta.
Ajanjaksoa Kristina kuvaa hämmentäväksi.
”Nimesin paikan mielessäni säilömöksi. Kukaan ei kertonut minulle, miksi olin joutunut nuorisopsykiatrian osastolle. Selasin salaa potilaskansiotani, jossa minua oli kuvattu labiiliksi eli epävakaaksi, mutta diagnoosia en saanut koko tuona aikana.”
Äitihahmo, joka välitti
Tavallinen koulu vaihtui sairaalakouluksi. Kristina koetti selviytyä oppitunneista villien poikien joukossa, mutta lopulta voimat uupuivat ja yhdeksäs luokka jäi kesken.
Valopilkkuna olivat nuorten yhteiset soittohetket koulurakennuksen bänditiloissa. Kristinalle syttyi kipinä musiikkiin, joka on kantanut tähän päivään saakka.
Äitiään Kristina ei ikävöinyt kertaakaan huostaanottonsa jälkeen. Ainoa tuttu aikuinen, joka kävi katsomassa, oli SOS-Lapsikylän työntekijä Pirjo.
”Hän oli lämmin äitihahmo, joka välitti aidosti ilman rajoja kasvaneesta oireilevasta tytöstä. Toisinaan hän antoi minulle hyvän mielen hykkyräksi kutsumaansa taskurahaa. Pidämme edelleen yhteyttä, hän on minulle tärkeä ja rakas ihminen. Nuorin tyttäreni kutsuu häntä Pirjo-mummoksi.”
Kun hoitojakso nuorisopsykiatrisella oli ohi, Kristina siirtyi SOS-oppilaskotiin Vaajakoskelle ja sai peruskoulun päätökseen stipendin kera. Se merkitsi paljon tytölle, joka aiempina kouluvuosina oli kokenut olevansa muiden silmissä mitätön.
”Hoidan sinut kuntoon”
Kristinan ensimmäinen oma asunto oli SOS-Lapsikylän itsenäistymisasunto Jyväskylässä, jossa aika kului poikaystävän seurassa. Pariskunta vietti päihdevoittoista punkkarielämää, ja samaan aikaan Kristina sai ensimmäinen diagnoosinsa, paniikkihäiriön.
Avioliitto solmittiin vuonna 1997, kun Kristina oli 20-vuotias. Kaksi lasta, tyttö ja poika, syntyivät peräjälkeen. Elämättömän nuoren aikuisen elämä alkoi nousta pintaan ja Kristina kävi ulkona riennoissa aina kun lastenhoidolta pääsi. Avioliitto päättyi vajaan kahden vuoden jälkeen.
Vuosituhannen vaihteessa Kristina eli arkea kahden pienen lapsen yksinhuoltajaäitinä ja söi lääkkeitä, jotka lääkäri oli määrännyt masennusoireisiin ja paniikkihäiriöön. Mahdollista kaksisuuntaista mielialahäiriötä epäiltiin, mutta virallinen diagnoosi uupui yhä.
Samainen masennuslääke myötävaikutti manian puhkeamiseen vuoden 2002 marraskuussa. Kolmessa kuukaudessa Kristinan elämä ehti mennä risaiseksi.
”Maniassa koin olevani kaikkivoipainen: valvoin yöt, käytin runsaasti alkoholia ja harrastin yhden illan suhteita. Lapset olivat suurimmaksi osaksi joko isällään tai tuttavilla.”
”Haluan uskoa siihen, että äidissäni on olemassa jotain hyvää, ja että se hyvä lopulta voittaa.” © Sampo Korhonen/Otavamedia
Kun mania vaihtui masennukseksi tammikuussa 2003, diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä vihdoin varmistui Auroran sairaalassa. Masennustaan Kristina kuvailee syväsukellukseksi ennen kokemattomaan häpeään ja ahdistukseen.
Lapset olivat ainoa syy nousta aamuisin sängystä.
”Itkin koko ajan ja toimin askareissani kuin robotti. Tätä oli jatkunut jonkin aikaa, kunnes eräänä päivänä tuolloin viisivuotias tyttäreni tuli luokseni. Hän katsoi minua, silitti hiuksiani ja sanoi: Äiti, minä hoidan sinut kuntoon.”
Tyttären sanat musersivat Kristinan.
”Soitin seuraavana päivänä lastensuojeluun ja pyysin, että lapseni huostaanotetaan. Minut vietiin Peijaksen sairaalan psykiatriselle osastolle, jossa vietin seuraavat viisi kuukautta.”
”Viisivuotias tyttäreni tuli luokseni, silitti hiuksiani ja sanoi: Äiti, minä hoidan sinut kuntoon.”
Sairaalassa Kristiinassa eli vahvana halu kuolla. Kun itsemurhapäätös oli selvä, Kristinan olemus näyttäytyi ulkopuolisille huojentuneelta, jopa iloiselta.
”Sain järjestettyä itseni pois osastolta toukokuussa 2003. Kotona otin yliannostuksen lääkkeitä.”
Seuraavat muistikuvat ovat sairaalan teho-osastolta – vieläkään Kristina ei ymmärrä, kuinka on tänä päivänä elossa.
”Tapahtuneen jälkeen en häpeältäni kyennyt avaamaan puhelintani ja katsomaan, minne tai kehen olin ehtinyt ottaa yhteyttä. Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut hyvä saada kiittää ihmistä, joka pelasti minut.”
Takaisin arkeen
Kun diagnoosin saamisesta oli kulunut vuosi, lääkäri ehdotti siirtymistä sairauseläkkeelle. Kristina sisuuntui sanoista niin, että haki laitoshuoltajan paikkaa Meilahden sairaalasta, jossa lopulta työskenteli 10 vuotta.
Työyhteisö, jossa Kristina sai olla oma itsensä, auttoi takaisin arkeen.
Elämän vakiinnuttua koitti myös kauan odotettu päivä, jolloin Kristina sai lapsensa kotiin.
”Lasten kotiinpaluu kesällä 2007 on edelleen yksi elämäni suurista hetkistä. Alussa kuroimme kaksin käsin menetettyä aikaa takaisin. Kun ajattelen lapsiani ja kuinka tärkeitä he ovat minulle, en voi käsittää halunneeni joskus päättää oman elämäni.”
Nyt Kristina elää sairauseläkkeellä hyvää ja tasaista arkea, jonka mahdollistavat säännöllinen lääkitys, terapia ja läheiset ihmiset. Enää hän ei suostu häpeämään sairauttaan.
”En ole ihmisenä huonompi tai rikkinäisempi kuin muut. Päinvastoin, eläminen kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa on pakottanut käsittelemään vaikeitakin asioita.”
Äitiinsä Kristina ei juurikaan pidä yhteyttä – lapsuuden kokemuksista ei ole vieläkään voitu puhua yhdessä.
Lasten ohella hyvän elämän keskiössä on ystäväpiiri, joista moniin Kristina on tutustunut Kaksisuuntaiset -yhdistyksen kautta. Yhdistystoimintaan liittyy myös Kristinan tulevaisuuden haave; nähdä jäsenmäärän kasvavan niin, että lisää vertaisohjaajia saataisiin tukemaan mielenterveyskuntoutujia.
”Toimimme toistemme vertaistukena ja taistelemme yhdessä mielenterveyden sairauksiin liittyvää stigmaa vastaan. Rinnalla kulkeminen on minun juttuni.”