Kun mieli vajosi synkkyyteen, pelaaminen lisääntyi − Peliriippuvuudesta kärsinyt Kimmo Laine: ”Pahimmillaan pelasin 36 tuntia putkeen”
Kimmo Laine tajusi pelaavansa liikaa, kun seurustelukumppanin kanssa tuli ero. Tuolloin parikymppinen Laine tuli tietokoneensa ääreen ja alkoi miettimään, miksi hän pelaa ja mitä hän siitä hyötyy.
Digipeliriippuvuus on toiminnallinen riippuvuus ICD-11-tautiluokituksen mukaan.
Tietokonepelit tulivat Kimmo Laineen elämään alle kouluikäisenä. Ala-asteella häntä kiusattiin, ja peleistä tuli pakokeino todellisuudesta.
”Pelimaailmassa pystyin olemaan mitä halusin. Oikeassa maailmassa ei ollut niin kiva olla.”
Laineen vanhemmat alkoivat huolestua poikansa koneella käyttämästä ajasta tämän ollessa yläasteella. Kun puhuminen ei auttanut, saattoi isä ottaa sulakkeen pois seinästä, jotta pelaaminen loppuisi.
”En itse nähnyt pelaamisessa mitään ongelmaa, sillä pelasin kavereideni kanssa.”
Pelaaminen jatkui suurina määrinä läpi lukioajan, jonka jälkeen Laine pääsi ammattikorkeakouluun.
”Keskimäärin pelasin 8-12 tuntia päivässä. Pahimmillaan pelasin putkeen 36 tuntia. Ruokaa syötiin tietokoneen ääressä silloin kuin tuli nälkä. Ei silloin paljoa muuta tullut tehtyä”, hän kertoo.
Pelaaminen auttoi huonoon oloon
Parikymppisenä Laineella ja silloisella tyttöystävällä tuli ero.
”Tyttöystävä sanoi, että pelaan liikaa ja hän ei jaksa katsoa sitä”, Laine muistelee.
Hän havahtui ensimmäistä kertaa ongelmalliseen pelaamiseensa. Tietokone myytiin ja tilalle hankittiin läppäri koulutöitä varten. Läppärin ei ollut tarkoitus pystyä pyörittämään pelejä.
Ollessaan vaihdossa Irlannissa Laine tajusi, että pystyy lataamaan erään pelin koneelleen. Vaihtomaassa oli kuitenkin paljon mieluista tekemistä, joten hän vietti pelatessa vain yhden päivän viikosta. Palatessaan takaisin Suomeen Laine hankki paremman tietokoneen muita asioita varten, joten myös pelimaailmaan palaaminen helpottui.
Pelaamisen ja pelaamattomuuden välille muodostui tuttu kaava. Kun henkinen hyvinvointi meni alaspäin, niin myös aika tietokoneen ääressä lisääntyi. Paremmin voidessaan elämä täyttyi muista asioista.
Laine kertoo kärsineensä nuoresta lähtien ahdistuksesta ja masennuksesta.
”Pelaamisesta tulee keino käsitellä tilannetta”, Laine kuvailee.
Muiden auttaminen on auttanut myös itseä
Laine toimii Sosped-säätiön Digipelirajaton hankkeen ammattiohjaajana ja kokemusasiantuntijana. Ammattiohjaajakoulutukseen hän päätyi puolivahingossa, kun silloisen työpaikan esihenkilö ilmoitti hänet koulutukseen.
”Ensimmäisessä koulutuksessa kuulin, kuinka muut ovat pystyneet hallitsemaan pelaamistaan. Itselle tuli ajatus, että nyt haluan myös saada rajat pelaamiseen, että pystyn tekemään muutakin elämälläni.”
Digipelirajattoman tarkoitus on tarjota ja kehittää erilaisia tukimuotoja ongelmalliseen pelaamiseen 16-29 vuotiaille. Laine käy esimerkiksi kouluissa kertomassa omaa tarinaansa ja puhumassa pelaamisen varjopuolista. Hän kuitenkin muistuttaa, että pelaaminen ei aina ole paha asia.
”Sille on aina jokin syy, miksi ihminen pelaa paljon”, hän muistuttaa.
Nykyään Laine pelaa pari tuntia päivässä. Se on hänelle yksi rentoutumiskeino sekä tapa kommunikoida eri puolella Suomea asuvien kavereiden kanssa.
”Pelaaminen tulee aina olemaan minulle ongelma, joka ei tule poistumaan. Mutta se on kuitenkin hallittavissa”, hän sanoo.