Hei hysteerikot: Miksi pelkäätte sutta enemmän kuin karhua?
Sudet eivät ole ongelma vaan tottumiskysymys. Onneksi Kymenlaaksossa asuva mammani opetti, kuinka susi kohdataan, kirjoittaa kommentissaan Seuran toimittaja Sanna Ihalainen.
Susi (Canis lupus).
Sudet puhuttavat suomalaisia. Taas.
Luonnonvarakeskus julkaisi hieman yli viikko sitten uusimman kanta-arvionsa. Tulokset olivat odotettuja: kanta on kasvanut, koska edellisenä vuonna se oli aallonpohjassa. Susilaumat ovat vaeltaneet ravinnon perässä idästä länteen, ja nyt pohjalaisia pelottaa.
Suomen Luonnonsuojeluliiton Harri Höltän mukaan pelko on aina todellista. Se, ovatko syyt pelkoon todellisia, onkin sitten täysin eri asia.
Sudella on Suomessa epäkiitollinen maine. ”Hukka sinut perii”, kuuluu vanha sananlasku.
Suomalaisella voi olla sudennälkä tai hän voi joutua pulaan eli suden suuhun. Grimmin veljesten klassikkosadussa susi syö Punahilkan isoäidin.
Myös kristinuskossa parjataan susia: Jeesuksen seuraajat ovat lampaita, väärät opettajat lampaiden vaatteisiin pukeutuneita susia. Paavalin mukaan kristittyjen joukosta nousee susia, jotka ”eivät laumaansa säästä”.
Susipelolla on Suomessa pitkä historia. Suden maine on ollut aina huono, vaikka toinen suurpetomme karhu on aivan yhtä vaarallinen – tai vaaraton, kuinka sen haluaakaan ilmaista.
Riita poikki!
Susikeskustelu on saavuttanut Suomessa villejä ulottuvuuksia.
Susien puolustajat leimataan usein urbaaneiksi hipeiksi, jotka ovat nähneet suden korkeintaan Avarassa luonnossa. Susien vastustajat taas tuomitaan usein metsästyshulluiksi, jotka haikailevat tappolupien perään.
Minutkin olisi helppo leimata tämän kirjoituksen perusteella punavihreässä kuplassa kelluvaksi cityvihreäksi, joka on varttunut asvalttiviidakon keskellä. Väärin.
Juureni ovat molempien vanhempien puolelta maalla, ja olen kasvanut aikuiseksi itärajalla Lappeenrannassa. Susirajan takana.
Lapsena olin usein mummolassa. Leikinkö aitojen sisällä, turvassa näiltä verenhimoisilta tappajilta? En todellakaan.
Kymenlaaksossa asuva mammani ohjeisti tyynesti, että kun näkee suden, pitää laulaa kovaa ja taputtaa käsiä yhteen. Susi kyllä väistää.
Tämän neuvon olen pitänyt mielessäni.
Olen lenkkeillyt koiran kanssa tuhansia kertoja metsän syvyyksissä, aina välillä pientä ääntä pitäen.
Sutta enemmän olen pelännyt kohtaamista karhun kanssa, sillä poikasiaan suojeleva karhu on oikeasti vaarallinen.
Se ei väistä.
Entä karhut?
Karhuja on Suomessa kymmenen kertaa enemmän kuin susia, mutta jostain syystä niihin ei liity samanlaista hysteriaa.
Suomalaisessa mytologiassa karhuja on ihailtu aina, ja se näkyy yhä.
Mies voi olla ”väkevä kuin karhu”. Karhu on voiman, vahvuuden ja koko luomakunnan symboli. Jenni Vartiainen laulaa: ”Kuin karhuemo poikiaan, minä sinua vaan.”
Toinen syy on se, että karhuihin on totuttu. Niiden levinneisyysalueena on koko Suomi.
Jo koulussa opetetaan, kuinka karhun kohdatessa tulee toimia. Lapsetkin tietävät, että karhu osaa uida ja kiivetä puuhun.
Kaikki tietävät, kuinka karhun kohdatessa pitää perääntyä rauhallisesti tai esittää kuollutta.
Mutta opetettiinko koulussa suden kohtaamisesta? Ei. Onneksi sain opit isovanhemmiltani.
Sudet ovat tottumiskysymys. Ne nousevat ongelmaksi siellä, missä niihin ei ole totuttu.
Anna-Maja Henriksson (r) ja Mikko Kärnä (kesk) ovat tehneet napakan ulostulon, jossa he pohtivat, täytyykö jonkun kuolla, ennen kuin asiat muuttuvat. Ei hätää, susi ei ole tappanut ihmistä sitten 1800-luvun.
Kärnä on pilkannut blogissaan susien puolustajia.
”On syytä muistuttaa etelän ihmisiä ja cityvihreitä siitä, että tätä te olette halunneet”, hän kirjoittaa viitaten Vantaalla tehtyyn susihavaintoon.
Mielenkiintoista, että Kärnä itse on kotoisin Lapista, jossa ei ole vakituista susikantaa.