Interrail vei nuoret maailmalle – Nyt valokuvat herättävät aikamatkan vuosikymmenten taakse: ”Kuulen kiskojen kalkkeen ja ystävien naurun”
”Kun otan kuvapinkan esiin, mielessä soivat 1980-luvun diskohitit”, Vivan tuottaja Outi Rastas kirjoittaa ja muistelee nuoruusvuosien interrail-elämystä.
Outi Rastas on Viva-lehden tuottaja.
Junan ikkunassa vilisi palmuja, ihan oikeita, ja auringon kirkkaus sattui silmiin. Ensimmäistä interrail-matkaa oli suunniteltu kolmen ystäväni kanssa vuosia. Reiteistä oli kiistelty ja ympäri Eurooppaa asuvien tuttujen osoitteita haalittu.
Budjetti oli olematon, joten yövyimme – nykykielellä sohvasurffasimme – perhetuttujen olohuoneissa, kunnes eräänä aamuna heräsimme Nizzassa. Emme tunteneet sieltä ketään eikä kukaan tuntenut meitä. Ennenkokematon vapauden tunne pökerrytti.
17-vuotiaana maailmalle lähtö ei kysynyt niinkään rohkeutta, vain riittävästi kesätöitä ja vanhempien sinnikästä pehmittämistä.
Sittemmin olen tavoitellut tuota ensimmäisen Välimeren-aamun tunnelmaa uusilla interraileilla, kesätyöreissuilla ja lomamatkoilla.
Jaetut elämykset kaksin verroin kauniimpia
Turhan usein matkalle lähtö on kuitenkin tyssännyt erilaisiin esteisiin, vastuisiin ja sitoumuksiin – vai mukavuudenhaluun? Pienet lapset tai teini-ikäiset lapset, pätkätyöt tai kylpyhuoneremontti. Ehtiihän sitä myöhemminkin.
Jokaisesta tekemästäni reissusta olen kuitenkin oppinut jotain. Jos en maailmasta ja matkakumppanistani, niin ainakin itsestäni.
Olen oivaltanut, että vaikka kotona viihdyn pitkiä aikoja mainiosti omissa oloissani, matkalla elämykset ovat tuntuneet jaettuina kaksin verroin kauniimmilta.
Toisaalta yksin matkustaessa olen tutustunut uusiin ihmisiin tavallista helpommin ja syvemmin. Vieraissa oloissa olen kohdannut ihmisiä, joista moni on jäänyt elinikäiseksi ystäväksi.
Ainoa matka, jota olen katunut, on sellainen, jolle en lähtenyt.
Hetkeen tarttumisen taika
Samaa miettii satakuntalainen Tita Lehto, joka marraskuun Viva-lehden terveystarinassa harmittelee, ettei aikanaan tehnyt haaveilemaansa Euroopan-kierrosta.
Nykyisin Tita lähtee rohkeasti reissuun – viime vuonna aloitetuista dialyysihoidoista huolimatta. Lähisairaalan lisäksi Tita on käynyt dialyysissa muualla Suomessa ja jo kahdesti Italiassa asti.
Tita tarttuu hetkeen, ja niin me muutkin voisimme entistä useammin. Aina ei tarvitse lähteä kauas eikä aina voi ylittää valtakunnanrajaa. Rikottavia rajoja ja rutiineja riittää silti jokaiselle.
Päivien lyhetessä voi matkailla myös muistoissa. Kun otan kuvapinkan esiin, mielessä soivat 1980-luvun diskohitit. Kuulen kiskojen kalkkeen ja ystävien naurun.
Tämä pääkirjoitus on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 11/2023.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti