”Jääkö meillä ujoilla suomalaisilla kokematta jotain, kun arastelemme toistemme kohtaamista?”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Seuran tuottaja Liina Putkonen
© Pekka Nieminen / Otavamedia
"Parhaan kuvan tästä kansallisesta ujoudestamme olen nähnyt – ironista kyllä – Facebookissa", Seuran tuottaja Liina Putkonen kirjoittaa.

Mies kysyi kohteliaasti kahvilassa, voiko hän istua vapaalle paikalle pöydässäni.

Nyökkäsin ja hymyilin. Toki ruuhka-aikana tehdään tilaa.

Mutta kun mies istui minua vastapäätä, alkoi hermostuttaa. Mihin tässä nyt pitää katsoa? Pitääkö sanoa jotain vai pitääkö ymmärtää olla hiljaa? Jos olisimme seisoneet, olisin luultavasti vaistomaisesti tehnyt sen kuuluisan suomalaisen sivuaskeleen: metri lisää etäisyyttä.

Onneksi pöydälläni oli kännykkä. Naps näyttö päälle ja sukellus Facebookin maailmaan.

Pöytäkaverini toimi samoin. Siinä me istuimme, samassa pöydässä, mutta täysin eri maailmoissa.

Näin se monesti menee, suomalainen kohtaaminen. Parhaan kuvan tästä kansallisesta ujoudestamme olen nähnyt – ironista kyllä – Facebookissa. Siinä odotellaan lapsia tanssitunnilta pakkasillan pimeydessä. Koska tilaa on, yksikään vanhemmista ei ole kahta metriä lähempänä toista, ja kaikkien kädessä loistaa kännykkä.

Kun kahvit oli juotu, mies nousi, nyökkäsi kiitokset paikasta ja lähti. Jäin miettimään, mitä olisi tapahtunut, jos olisin sanonut jotain. Olisiko kahvihetkeni ollut hauskempi, kun olisin saanut jakaa sen elävän ihmisen, enkä Facebookin kanssa? Jääkö meillä ujoilla suomalaisilla kokematta jotain, kun arastelemme toistemme kohtaamista?

Seuraavana päivänä sain vastauksen pohdintaani. Jää. Minulla oli nimittäin koirani Lila mukana päivän ja mikä päivä se olikaan. Juttelin ja nauroin usean täysin vieraan ihmisen kanssa.

Ensin tuijoteltiin touhuavaa hössöttäjää (koira). Sitten puhuttiin nimestä ja iästä (koiran), sitten rodusta ja luonteesta (yhä koiran). Siitä olikin helppo jatkaa ja tarinoida jo vähän itsestäkin, ja kohdata ventovieras ihminen. Suosittelen.

Onko kaikkien sitten hankittava koira? Ei tietenkään. En minäkään voi raahata maalaisturreamme joka päivä kaupungin vilskeeseen.

Mutta sen verran hauskaa se oli, että ehkäpä otan itseäni niskasta kiinni, ja käyn taisteluun perimääni vastaan. Seuraavalla kerralla, kun kohtaan vieraan ihmisen, sanon jotain – ja pidän sen kännykän taskussa.

Ei tätä maata puhumalla puolustettu, muttei kyllä arkailullakaan. Nyt kevään kunniaksi kaikki maanpuolustushengessä: rohkeasti kohti ja juttelemaan.

X