Jeesus muutti veden viiniksi ja Martti Luther oli suuri oluen ystävä: miksi kristityt silti vahtivat toistensa juomista?

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kuvituksessa käytetty Lucas Cranach vanhemman teosta Martin Luther vuodelta 1529. © Jussi Jääskeläinen
Raamattu ei tuomitse alkoholinkäyttöä, mutta miksi kristityt ovat olleet kovia vahtimaan toistensa raittiutta?

Pitkäperjantain aterialla suomalaiskodeissa nautitaan lammasta, ja painikkeeksi siemaillaan runsasmakuista, laadukasta punaviiniä.

Alko arvioi maaliskuun alussa myyvänsä pääsiäisviikolla yli miljoona pulloa punaviiniä. Se on 60 prosenttia enemmän kuin tavallisella viikolla.

Mutta niin lammas kuin viini ovat suomalaisten ruokapöydässä verraten uusia tulokkaita – puhumattakaan siitä, että alkoholia nautitaan ylipäänsä kirkollisena juhlapäivänä, jopa pitkäperjantaina.

Lammas ja viini ovat sangen raamatullinen yhdistelmä. Olihan Jeesus Jumalan karitsa, ja Raamatussa viinillä läträtään harva se jae. Myöhemmin viinin ja oluen paneminen on ollut osa niin katolista kuin ortodoksista luostarielämää.

Meillä luterilaiseen kirkkoon, seurakuntaan ja kristilliseen elämään on kuitenkin yhdistetty ennemminkin raivoraittius.

Siitä huolimatta, että uskonpuhdistaja Martti Luther oli tunnettu oluen ystävä.

Viiniä ja virsiä

”On kiinnostava kysymys, miksi meidän kristillisyytemme on niin moralistista”, sanoo kirjailija ja kirkkovaltuutettu Kaisa Raittila.

Raittila on miehensä, teologian tohtori Mikko Malkavaaran kanssa järjestänyt kotonaan illanviettoja, joissa virrenveisuuseen on yhdistetty viinitarjoilu.

Kun Turun arkkihiippakunta kutsui heidät Porin Suomi Areenalle pitämään vastaavanlaista viini ja virsi -iltaa, kaikki eivät pitäneet sitä kirkolle sopivana.

Sellainen on kuitenkin aivan tavallista muualla Euroopassa, mistä koko viinikulttuuri on muutamassa kymmenessä vuodessa levinnyt myös Suomeen.

Mutta muutama vuosisata sitten Euroopasta puhalsi näille perukoille hiukan toisenlaisia tuulia.

Ulkoisesti moitteeton

Nuorimies oli uskossaan niin kiihkeä, että muutti nimensä supisuomalaisesta Heikki Kukkosesta Henrik Renqvistiksi, ”puhtaaksi oksaksi”.

Rehnqvist vihittiin papiksi vuonna 1817. Hänestä tuli yksi Suomen kirkkohistorian ehdottomimmista raittiusmiehistä, jonka tunnetuin teos Viinan kauhistus (1835) pyrki osoittamaan tavalliselle kansalle, ettei viinan suhteen kelvannut kohtuus vaan täysi kieltäytyminen.

Renqvistin sanoin ”ylöllisesti juomaan” alkavat lopulta ”korkiasti oppinet sangen toimelliset ja kauwan aikaa itsestänsä waarin ottawaiset miehet” sekä ”nekin jotka ei itse eikä kukan muu olisi uskonut heidän senkaltaiseksi wiina-ratixi joutuwan, kuin he owat joutunet.”

Renqvist oli nuorena omaksunut tiukan linjan pietismin, joka vaikutti Suomeenkin 1800-luvulla syntyneiden herätysliikkeiden pohjalla. Suomesta tuli Euroopan vahvimpia herätyskristillisiä alueita.

Luterilaisen kirkon sisällä vaikuttaneet pietistiset virtaukset korostivat henkilökohtaista sydämen uskoa, joka piti elää todeksi omassa elämässä.

Herätyskristillisille henkilökohtaisen uskon korostaminen tarkoitti usein myös ulkonaisesti moitteetonta elämää. Moraalia ei voinut ulkoistaa papeille tai kirkolle.

Parannuksen tekemistä oli vaikea näyttää toteen muulla tavalla kuin raitistumalla.

”Se toimi vähän niin kuin vedenjakajana, oltiin joko viinan vallassa tai uskovia ja raittiita”, sanoo herätysliikkeitä tutkinut kirkkohistorioitsija Teemu Kakkuri.

”Monet syntisyyden asiat ovat mielentiloja, kuten kateus tai ahneus, jotka eivät näy päälle. Viinanjuonnin lopettaminen oli hyvin selkeä ulospäin näkyvä merkki.”

Viinapönttö joka talossa

Viinan vastustamisella oli toki myös painavia sosiaalisia perusteita. Omassa seurakunnassaan levottomuutta aiheuttanut Renqvist määrättiin Svartholman vankilalinnoituksen pastoriksi, ja siellä hän näki käytännössä, millaisiin tekoihin viina oli miehiä ajanut.

Myös Lars Levi Laestadiuksesta tuli kiihkeä raittiusmies omassa yhteisössä nähdyn kärsimyksen kautta: viljaa poltettiin viinaksi samaan aikaan, kun väki näki nälkää. Lestadiolaisuus olikin alun perin yhtä paljon raittius- kuin herätysliike, Kakkuri muistuttaa. Sen suhde alkoholiin on yhä herätysliikkeiden tiukin.

Kaikissa herätysliikkeissä lasiin ei kuitenkaan ainakaan lähtökohtaisesti syljetty. Esimerkiksi körttiläisyyden perustaja Paavo Ruotsalainen kumosi saarnareissuilla tarjotut viinaryypyt joskus ihan vaan provosoidakseen.

”Tuohon aikaan esimerkiksi kahvi oli ylellisyystuote, ei siihen ollut varaa jossain Savon maaseudulla. Mutta viinapönttö oli joka talossa, ja siitä tarjottiin vieraille ryypyt”, Kakkuri huomauttaa.

Toisaalta tavallinen kansa joi tuolloin nimenomaan kotipolttoista paloviinaa. Sitä tuskin voisi oikeasti suositella kenellekään. Siitä tuli äkäisemmin humalaan kuin viinistä.

Jos Jeesus olisi muuttanut veden paloviinaksi, Kaanaan häistä olisi saattanut tulla hiukan toisennäköiset kinkerit.

Kirkko ja keskikalja

Kun 1919 säädetty kieltolaki kumottiin vuonna 1932, käytiin kiihkeää keskustelua myös kirkon suhteesta alkoholiin.

Tai oikeastaan keskustelua yrittivät käydä ne, jotka halusivat kirkon ottavan kantaa raittiuden puolesta.

Virallisesti kirkko ei halunnut sekaantua politiikkaan. Tammikuun kirkkopäivillä 1932 vaikutusvaltainen piispa Jaakko Gummerus vaikeni koko keskustelusta ja korosti kirkon roolia kansan yhdistäjänä.

Huhtikuussa kieltolaki kumottiin, ja kansanedustajapappienkin enemmistö äänesti uuden väkijuomalain puolesta.

Teemu Kakkuri toteaa, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ylipäänsä pyrkinyt myötäilemään kansalaisten yleistä eetosta ja tapakulttuuria.

”Jos koko väestöön vertaa, kirkon painopiste on vähän konservatiivisempi.”

Esimerkiksi keskioluen vapauttamisesta ruokakauppoihin vuonna 1969 kirkko ei tehnyt lainkaan numeroa, vaikka sitä vastustettiin helluntailaissaarnaaja Niilo Yli-Vainion masinoimalla marssilla vielä vuonna 1980. Suomi oli jo muuttumassa – ja kirkko sen myötä.

Nykyinen seurakunnissa vaikuttava aikuisväestö ei Teemu Kakkurin mielestä juurikaan poikkea muista suomalaisista alkoholinkäytön suhteen.

”Samanlaisia viinin ja saunankaljan juojia seurakuntienkin ihmiset ovat. Ehkä humalahakuista juomista on jonkin verran vähemmän.”

Osaltaan kuvaa tiukan alkoholikielteisestä kirkosta pitävät edelleen yllä esimerkiksi ne kansanedustajat ja muut vaikuttajat, jotka tulevat herätyskristillisistä piireistä.

”Heidän painoarvonsa on ehkä ollut volyymiä suurempi”, Kakkuri sanoo.

Toisin sanoen kyse on samasta asiasta kuin esimerkiksi silloin, kun Päivi Räsäsen homoliittojen vastaiset lausunnot johtivat eroamisaaltoon kirkosta. Ihmiset kokivat Räsäsen edustavan kirkon kantaa, vaikka hän kuuluu yhteen kirkon sisällä toimivaan herätysliikkeeseen, hyvin konservatiiviseen viidesläiseen kansanlähetykseen.

Terve kohtuullisuus

Mutta eipä Suomessa vieläkään tarjoilla jumalanpalveluksen jälkeen viiniä, kuten Keski- ja Etelä-Euroopassa. Sen tosin estää jo laki, sillä alkoholin nauttiminen on julkisissa tilaisuuksissa kielletty ilman anniskelulupaa. Ehtoolliseen lakia ei sovelleta.

Evankelis-luterilaisen kirkon virallinen kanta alkoholiin löytyy vaikkapa kirkon kotisivulta: alkoholin käyttö ei ole syntiä, mutta liiallinen käyttö ymmärretään vaaralliseksi. Kirkko tekee myös ehkäisevää päihdetyötä.

Kaisa Raittila huomauttaa, ettei hänkään vähättele alkoholiriippuvuuden aiheuttamia ongelmia, mutta suomalaisten suhde alkoholiin on yhä ristiriitainen, kirkosta riippumatta.

”Suomessa ei edelleenkään ole tervettä alkoholikulttuuria. Ollaan yhä murroksessa, jossa se alkaa tulla luontevaksi – myös siten, että voi olla käyttämättä.”

Kohtuukäyttäjän tuomitseminen juomariksi on Raittilan mielestä sellaista kaksinaismoralismia, joka ei edistä tervettä kohtuullisuutta.

”Ennen miesten piti mennä halkopinon taakse ottamaan naukkua helpottaakseen sosiaalisia tilanteita, ja siitä heitä tuomittiin ja halveksittiin. Minua on monesti käynyt sääliksi ne miehet.”

 

Jutussa käytettyjä lähteitä: Valtteri Aaltonen: ”Yleensä on vähän niitä, jotka uskaltavat kulkea virtaa vastaan.” Suomalaisen papiston rooli alkoholipoliittisessa keskustelussa keväällä 1932. Pro gradu -työ, Helsingin yliopisto 2015. Teemu Kakkuri: Suomalainen herätys. Herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-Missioon. Kirjapaja 2014. Veijo Meri: Huonot tiet, hyvät hevoset. Suomen suuriruhtinaskunta vuoteen 1870. Otava 1994. Henrik Renqvist Viinan kauhistus. Otava 1939, näköispainos vuoden 1835 teoksesta.

X