Vaanivatko ruokakatastrofit meitäkin jo oven takana? Kaari Utrio muistuttaa: ”Tämän vuoden kato on pieni varoitus luonnon mahdista”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kaari Utrio on kirjailija.
"Olen syntynyt sodan aikana, elänyt lapsuuteni pula-aikaan. Tänä päivänä seison ruokamarketissa, jossa hyllyjen pituus lasketaan kilometreissä", kummastelee ajan muutosta Kaari Utrio Seuran kolumnissaan.

Yöllä vasten syyskuun yhdeksättä päivää vuonna 1810 pakkanen tuhosi Suomen viljasadon muualla paitsi Turun, Hämeen ja Uudenmaan lääneissä. Syyskuussa jo tiedettiin, että suuressa osassa maata oli edessä nälänhätä.

Oulun läänin kuvernööri C.H. Ehrenstolpe matkasi Turkuun anomaan vilja-apua. Suuriruhtinaskunnan byrokratia narskutteli avustusrahoja seuraavaan toukokuuhun asti. Siemenviljaa tarvittiin kipeästi, nälkäiset söivät pettua tai olkileipää, joka repi mahan.

Se oli tavanomainen katovuosi pohjan perillä.

Sama oli edessä 1812. Kylmä alkukesä, sateet ja pakkaset eteläisessäkin Suomessa pilasivat sadon koko maassa. Taas kolkutti hätä ovella. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Euroopan kauhein nälkäkatastrofi tapahtui Suomessa 1690-luvulla, kun useat perättäiset kadot, suuret kuolonvuodet, kaatoivat kolmasosan kansasta. Sitten seurasivat sota, rutto ja miehitys, jonka tunnemme nimellä isoviha.

Euroopan viimeinen rauhanajan nälänhätä, suuret nälkävuodet, koettiin 1860-luvulla Suomessa, missäpä muualla. Nälkä on ihan tuossa nurkan takana, viiden sukupolven päässä. Minun isoäitini isoisä menehtyi tuolloin.

Elettiin maanviljelyn pohjoisella äärilaidalla. Isä meidän antoi jokapäiväisen leivän, mutta ei jokaiselle eikä joka päivä. Leipä oli perusravinto. Suurin osa suomalaisista oli kasvissyöjiä olosuhteiden pakosta.

Lehmät menivät talveksi umpeen. Maitoa ei herunut, mutta lehmät piti silti ruokkia haudutetuilla lehdeksillä viisi kertaa päivässä, jotta ne selvisivät talven yli. Heinää ja kauraa riitti vain hevosille.

Kala, veden vilja, auttoi katoaikojen yli, jos auttoi. Liha joko metsästä tai karjasuojista oli ylellisyyttä.

Olen syntynyt sodan aikana, elänyt lapsuuteni pula-aikana, mennyt nälkäisenä nukkumaan. Olen jakanut lauantaimakkaran siivun veljieni kanssa. Olen kaihoisasti odottanut sunnuntain perunamuusia ja lihapullia.

Tänä päivänä seison ruokamarketissa, jossa hyllyjen pituus lasketaan kilometreissä. Leipävuoria, sata laatua maitoa ja makkaraa joka vuoden jokaisena päivänä.

Ollaan upporikkaita. On varaa miettiä ruoan eettisyyttä ja riidellä siitä, mitä ihmisten pitäisi syödä. Moni rakentaa identiteettinsä ruokavalion varaan.

Tämä prameus voi tietenkin hävitä milloin tahansa. Tämän vuoden kato on pieni varoitus luonnon mahdista.

Suomi on saari. Kummoista kriisiä ei Itämerellä tarvita muuttamaan ylenpalttinen tuhlaus elintarvikesäännöstelyksi. Kunnioitan kultaisia viljapeltoja. Niillä on pitkä ja tuskainen historia.

Kaari Utrio on kirjailija.

X