Kirja: Julkisuudesta tutut naiset avautuvat seksuaalisesta ahdistelusta – ”Häpeä, joka sulkee tyttöjen ja naisten suut, murtuu empatialla”
Ina Mikkola, Marja Kihlström ja Kirsi Piha kertovat kohtaamastaan häirinnästä uutuuskirjassa ja pohtivat, miten asenteita saataisiin muutettua.
Julkisuudesta tutut naiset jakavat kokemuksiaan ahdistelusta Lupa olla tyttö -kirjassa.
Kansanedustaja Fatim Diarran ja poliittisen avustajan Iidan Tanin uutuuskirjassa Lupa olla tyttö (Into) julkisuudesta tutut naiset jakavat ajatuksiaan naisten ja tyttöjen häirinnästä ja ahdistelusta. Kirjan tarkoituksena on vähentää uhrien tuntemaa häpeää ja auttaa ymmärtämään, ettei ahdistelun kohteeksi joutuminen ole uhrin vika.
Ikä ei ole poistanut häirinnän kohteeksi joutumista
Erityistason seksuaaliterapeutti Marja Kihlström kertoo Lupa olla tyttö -kirjassa seksuaalikasvatuksen tärkeydestä. Peruskoulun seksuaalikasvatus johti siihen, että porno alkoi vaikuttamaan mielikuviin seksistä ja sukupuolirooleista.
”Oli helppoa olla yleisten arvojen ja asenteiden riepoteltavana sekä omaksua naisen paikka miesten miellyttäjänä.”
Nuoriso-ohjaajana työskennelleen äitinsä kanssa Marja pystyi puhumaan avoimesti seksuaalisuudesta ja suostumuksesta. Hän olisi kuitenkin tarvinnut enemmän apua omien rajojen asettamiseen. Teinivuosina Marja joutui kohtaamaan seksuaalista häirintää useasti koulussa ja vapaa-ajalla.
Marjan mukaan ikä ei ole vähentänyt ahdistelun kohteeksi joutumista, vaan häirintäkokemuksia karttuu lisää lähes aina hänen ollessa yöelämässä. Seksistiseen puheeseen on turtunut, kun se on ollut niin pitkään arkipäiväistä. Oma keho oli pitkään olemassa muita varten.
Seksuaalineuvonnan ja seksuaaliterapeutin opinnot johtivat siihen, että Marja alkoi tutkimaan omaa seksuaalisuuttaan, arvojaan ja asenteitaan. Hän pystyi myös käsittelemään seksuaaliväkivallan ja häirinnän kokemuksiaan.
”Tiesin, että seksuaalisuuteni on minun. Seksuaalisuuteni oli ihanaa, leikkisää ja uteliasta. Halusin tutkia sitä yksin ja toisten kanssa. Samaan aikaan se koitui lähes taakaksi, aseeksi minua vastaan. Se teki minusta heikomman, ja sitä kautta minua arvioitiin mitä oudoimmissa yhteyksissä.”
Seksuaaliterapeuttina Marja haluaa olla tekemässä muutosta asian suhteen. Kaiken ytimessä on hänen mukaansa seksuaalikasvatus, joka murtaa ahtaat muotit, joihin ihmiset on laitettu.
”Häpeä, joka sulkee tyttöjen ja naisten suut, murtuu empatialla. Jakamalla tarinoitamme, hakemalla apua ja ottamalla oman seksuaalisuutemme haltuun.”
Uskaltaako häirinnästä puhua, jos kukaan ei usko?
Toimittaja Ina Mikkola kertoo Lupa olla tyttö -kirjassa, kuinka joutui poistetuksi baarista sen jälkeen, kun oli ilmoittanut ovimiehelle kohdanneensa seksuaalista häirintää. Ina miettii edelleen, miksi häntä rangaistiin toisen ihmisen tekemästä rangaistavaksi luokitellusta teosta.
”Aivan kuin tilanne ei olisi ollut tarpeeksi ahdistava ja nöyryyttävä, päätti ovimies signaloida aggressiivisia eleitä suuntaani uhatessaan poistaa minut baarista. Näin ollen pelkäsin myös häntä”, Ina Mikkola kuvailee kirjassa tilannetta.
Ovimiehen käytös tuntui Inasta yhtä traumatisoivalta kuin itse ahdistelu, sillä hänen kaipaavansa tuki ja turva muuttuikin alistajaksi. Ina pohtii, miten pystyy luottamaan, että hänen puolelleen asetutaan ja oikeus toteutuu, kun rajat menevät rikki.
”Totuus on, etten oikeastaan voi. Pitää vain toivoa parasta, koittaa seisoa suorassa jalat tukevasti maassa ja pysyä asiallisena, vaikka tekisi mieli huutaa.”
Vanhemmalle sukupolvelle häirintä on jokaisen oma häpeä
Viestintäkonsultti ja entinen poliitikko Kirsi Piha muistelee Lupa olla tyttö -uutuuskirjassa keskusteluaan erään valtaapitävän naisen kanssa. Nainen kertoi muuttaneensa pukeutumistaan tullessaan valituksi yrityksen johtoryhmään. Pukeutumisellaan hän sulautui sellaiseen muottiin, joka ihmisille tulee mieleen sanasta ’johtaja’.
Se on Kirsin mukaan miehen muotti, johon menemällä naisesta on mahdollista tulla tasavertainen.
”Nainen naisena tai naisellisena on aina vähemmän. Ihminen, jota voi kosketella ja komennella. Hei älä nyt, älä viitsi olla tiukkapipo. Väitän, että maailma, jossa ’hyvä jätkä’ on parasta mitä nainen voi olla, on jättänyt jälkensä myös tapaamme suhtautua häirintään, syrjintään ja koskemattomuuteen.”
Kirsin sukupolvelle häirintään suhtautuminen on korostetun salaista ja jokaisen oma häpeä. Keskusteluissa tyttärensä kanssa hän on huomannut nuorempien sukupolvien erilaisen suhtautumisen, mutta myös sen, ettei häirintä ole kadonnut mihinkään.
Kirsin mukaan häirinnästä puhuminen tuo asian yksilötasolta kollektiiviseksi, ja sen kautta on mahdollista muuttaa asenteita ja käytäntöjä. Rohkeuden ei pitäisi olla vain yksilön vastuulla.
