Nyt meni pettymysten kiduttamalla jalkapallofanilla tunteisiin! Kiitos Huuhkajat! Matka vuoden 1997 Unkari-pelistä EM-kisoihin oli kiirastuli, joka kannatti kulkea

Pääsemällä jalkapallon EM-kisoihin Huuhkajat heiluttavat suomalaista palloiluhierarkiaa. Jalkapallofaneille kisapaikka on ihana palkinto vuosikymmenien pettymyksistä.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Huuhkajien kapteeni Tim Sparv kentän EM-juhlissa vallanneiden kannattajien kultatuolissa.

Pääsemällä jalkapallon EM-kisoihin Huuhkajat heiluttavat suomalaista palloiluhierarkiaa. Jalkapallofaneille kisapaikka on ihana palkinto vuosikymmenien pettymyksistä.
(Päivitetty: )
Teksti:
Matti Rämö

Huuhkajat teki sen! 3-0!

Marraskuisessa Töölön illassa Telia 5G -stadionin nurmi täyttyy ihmisistä ja pää ajatuksista. Kello lähestyy yhdeksää ja Markku Kanervan Huuhkajat on tehnyt historiaa: se on varmistanut Suomelle ensimmäisen paikan jalkapallon arvoturnauksessa, ensi kesänä pelattavissa EM-kisoissa.

Töölön tekonurmi täyttyy ihmisistä, joista valtaosa ryntää juhlimaan fanikatsomona tunnetusta Pohjoiskaarteesta. Tätä on odotettu niin pitkään, että Palloliiton varoitukset kentän valtaamisen ankarista seurauksista eivät jarruta fanien juhlamieltä.

Kentän valtaaminen, eli Pitch invasion, on kansainvälisen jalkapallokulttuurin kielletty hedelmä. Sitä suomalaiset eivät ole ennen päässeet maistamaan. Stadionin kaiuttimissa soimaan pärähtävä Tommi Läntisen Via Dolorosa  antaa symbolisen synninpäästön. (Markku Kanervalta tuli pelin jälkeen toinen, tavallaan.)

Tätä on odotettu niin pitkään, että tänään ei pidätellä. Tänään on ollut helppo marssia juhlakulkueessa stadionille kohtaamaan FIFA:n rankingissa sijalla 181 olevaa Liechtensteinia tietäen, että jalkapallokääpiön kaataminen tuon sen, mitä suomalaiset jalkapallon ystävät ovat odottaneet vuosikymmenien ajan.

Kentällä juhlivia faneja katsoessa tekisi mieli tarjota olut kaikille niille viidellekymmenelle fanille, jotka lokakuussa 2015 marssivat keskustasta Töölöön katsomaan Suomen ja Pohjois-Irlannin välistä EM-karsintaottelua.

Silloin ei ollut jaossa arvokisapaikkoja, vaan yksi lukemattomista pettymyksistä, jota suomalainen maajoukkuejalkapallo vuosikymmenien aikana tarjonnut.

Kun Unkari murskasi unelmat ja haastoi valitsemaan: jalkapallo vai jääkiekko?

Miesten jalkapallomaajoukkueen arvokisapaikka oli sukupolvelta toisella siirtynyt unelma jo ennen kuin ajatus brändättiin voitokkaiden nyky-Huuhkajien sloganiksi.

Minä ehdin odottaa sitä 22 vuoden ajan. Oikeastaan vähän enemmänkin, mutta todelliselta odotus alkoi tuntua vasta lokakuussa 1997.

Lauantaina 11. lokakuuta kello 20.47 istuin Olympiastadionilla, olin läpimarkä ja tyrmistynyt. Vasta tv-kuvista tajusin, että Suomen EM-unelmat murskannut Unkarin 1-1-tasoitusmaali oli  löytänyt tiensä verkkoon viiden suomalaispelaajan kosketuksen kautta.

Kotimatkalla kaverin Hondan ilmastointi ei pärjännyt pettyneen seurueen vaatteista erittyneelle kosteudelle. Ikkunat olivat umpiihuurussa. Kuski joutui tämän tästä pysähtelemään bussipysäkeille kuivaamaan ikkunaan ajamisen mahdollistavan läntin.

Myös pään sisällä oli sumuista. Jari Litmasen nousussa oleva ura oli nostanut jalkapallon jääkiekon haastajaksi omassa palloilurankingissa. Lätkä tarjosi kuitenkin joka kevät arvokisahuumaa ja jo mitaleitakin.

Jos urheilun ytimessä oleva kollektiivisen euforian tunne merkitsee mitään, jokakeväiseen Leijona-huumaan on helppo solahtaa. Jalkapalloon rakastuneille se on kuitenkin laihaa korviketta, joka jättää jälkeensä onton olon: koska saisi sitä todellista herkkua?

Jääkiekon MM-kisojen 1990-luvulla nostattama huuma tuntui usein ainoalta urheilun nostattamalta kansanliikkeeltä. Sitä katsoessa unohtui nopeasti, että vuoden 1991 kotikisapettyksen jälkeen jääkiekon status oli niin heikko, että vuoden 1992 MM-kisojen tv-oikeudet kelpasivat vain kaapeliverkoissa näkyneelle PTV-kanavalle.

Leijonat ottivat ensimmäisen MM-mitalinsa kreivin aikaan. Jos vuoden 1992 MM-kisat olisivat päättyneet pettymykseen, suomalaisten palloilulajien keskinäinen hierarkia saattaisi näyttää toisenlaiselta.

Jääkiekon asema sponsorirahaa ja urheilulahjakkuuksia imuroivana ykkösläjinä ei ole ollut ikuinen. Eikä myöskään kiveen hakattu.

Pitkä alisuorittamishistoria söi uskoa

Jos jääkiekko osasi käyttää mahdollisuutensa, jalkapallo on haaskannut niitä eeppisellä tavalla.

Unkari-pelin shokkihoitoa seurasi 2000-luvulla vesikidutusvaihe. Antti Muurinen sai valmennettavakseen suomalaisittain poikkeuksellisen lahjakkaan joukkueen, jonka ykköstähdet Litmasen, Sami Hyypiän, Mikael Forssellin, Jonathan Johanssonin, Teemu Tainion  ja Alexei Eremenko Jr:n johdolla pelasivat kovissa sarjoissa.

Vaikka Litmasen ja Forssellin loukkaantumiset sotkivat palettia, Muurisen kausi jäi auttamatta mieleen alisuorittamisen aikana. Väläykset olivat harvassa ja niitä nähtiin usein vasta sitten, kun turnausmahdollisuudet oli jo menetetty.

Suurin odotuksin käynnistyneet 2004 EM-karsinnat rampautettiin käytännössä kahdessa ensimmäisessä häviämällä kotona aneemisesti Pohjois-Irlannille ja vieraissa hyvän yrityksen päätteeksi silloiselle Serbialle ja Motenegrolle.

Tšekkiä vastaan vuoden 2006 MM-karsinnoissa kärsitty ratkaiseva 4-3 tappio oli epäilemättä erinomaista jalkapalloviihdettä – kaikille muille paitsi meille suomalaisfaneille.

Muurinen sai kantaakseen leiman Suomen ”kultaisen sukupolven” haaskaajana. Ärtymystä lisäsi se, että Norja ja Tanska hyödynsivät omansa hienosti, Juutit jopa mestarillisesti.

Se, että rutinoitunut Roy Hodgson tsemppasi kultaisen sukupolven ikääntyneestä rungosta riippuvaisen joukkueen voiton päätän vuoden 2008 EM-kisoista oli näyte siitä, enemmän olisi ollut saavutettavissa.

Niitä karsintoja ei todellakaan tarvinnut hävetä, mutta kun palkinto jäi taas saavuttamatta, oli pakko kysyä: miksi venyminen tuntui onnistuvan kaikilta muilta paitsi jalkapalloilijoilta?

2000- ja 2010-luvuilla suomalaiset lentopalloilijat ja koripalloilijat olivat nostaneet huimasti kansainvälistä profiiliaan. Slovenian ja Islannin kokoiset maat olivat päässeet jalkapallon arvoturnauksiin ja vielä pärjänneet siellä.

Suomen jalkapallomaajoukkueen 2000-luvun ikimuistoisin hetki oli pitkään Olympiastadionin maalipuissa kesäkuussa 2007 poseerannut huuhkaja, joukkueen uusi symboli. Se kertoo paljon pelin tasosta.

Teemu Pukki

Teemu Pukki pyssyti EM-karsinnoissa yhteensä 9 maalia. Kuva Kreikka-Suomi-pelistä, joka pelattiin 15.11.2018. © Jussi Helttunen/ OM-arkisto

Huuhkajat nousi kun sitä vähiten odotettiin

Sitkeän kansallisen myytin mukaan suomalaiset urheilijat eivät kestä paineita. Suomen jalkapallomaajoukkueelle voi huoletta kreditoida merkittävän ”kunnian” myytin rakentamisesta.

Stuart Baxterin piipahduksella kipua helpottivat satunnaiset onnistumiset, mutta vielä enemmän se, että odotukset olivat hiipuneet. Maajoukkueen seuraaminen tuntui enemmän vakaumukselta kuin tavoitteelliselta penkkiurheilulta.

Mixu Paatelaisen valmennuskaudella odotusmittari lipsahti plussalle, kun arpaonni lipsautti vuoden 2016 EM-karsintoihin miellyttävän heikon lohkon. Voimahyökkääjän jääräpäinen mieltymys sinnikkäästi takkuilleeseen joulukuusi-taktiikkaan teki epäonnistumisesta entistä ärsyttävämmän.

Hans Backen pohjakosketuksen ainoa ansio oli se, että Palloliitto tajusi onnen olleen koko ajan lähellä, nuorten maajoukkuevalmentajana loistaneen Markku Kanervan toimistossa.

Kun harva enää uskalsi odottaa mitään, Kanerva näytti sen, minkä oli koko ajan tiennyt: pienikin maa voi menestyä tiiviillä joukkuepelillä, kun pelitapa oikeasti sopii joukkueen vahvuuksiin.

Pragmatistivalmentaja ei kurottanut kuusta taivaalta vain osoittaakseen nokkeluutensa, vaan keskitti voimat molempien rangaistusalueiden hallintaan. Lukas Hradecký, Paulus Arajuuri ja Joona Toivio alkoivat hallita puolustusaluetta isännän elkein.

Tanskan liigasta uuteen kukoistukseen noussut Teemu Pukki paukutti hyökkäysboksista sen, mikä tarvittiin. Ensin Kansojen liigassa ja sitten EM-karsinnoissa.

Kotkalainen on pelaamassa itseään kaikkien aikojen maajoukkuehyökkääjäksi, ehkä jo pelannutkin.

Pohjoiskaarteen laulu kiteyttää sen, mitä Kanerva on tuonut Huuhkajiin: voittamisen kulttuuria

Perjantain ikimuistoinen Liechtenstein-ottelu oli edennyt 53. minuutille kun Pohjoiskaarteesta kajahtaa laulu, joka on sovitettu Miljoonasateen Marraskuu-kappaleen säveleen.

Avainkohta on omistettu Markku Kanervalle ja se kuuluu: ”on tuonut voittamisen kulttuurin”.

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, juuri voittamisen kulttuurista Suomi voi kiittää ensimmäistä arvokisapaikkaansa. Kanervan aikakauden menestys ei ole ollut dominanssia, maalijuhlia tai pelitavalla briljeeraamista. Se on ollut oikeissa paikoissa venymistä ja kylmiä hermoja.

Kanervan Huuhkajat on heittänyt kerta toisensa jälkeen roskakoriin myytit tiukassa paikassa sulamisesta. Kansojen liigan merkityksettömien pelien haparointia tai Bosniaa ja Herzegovinaa vastaan koettua EM-selkäsaunaa on aina seurannut ryhdikäs esitys silloin, kun sitä on tarvittu.

Niin nytkin.

Suomen maajoukkueen kannattajat ry:n johtama kulkue avaa äänijänteitään Töölössä tunti ennen Suomi-Lichntenstein-ottelua.

Suomen maajoukkueen kannattajat ry:n johtama kulkue avaa äänijänteitään Töölössä tunti ennen Suomi-Lichntenstein-ottelua. © Matti Rämö/ OM-arkisto

Tuhlaajapoikana kunnostautunut hyökkääjä Jasse Tuominen tärytti maajoukkueuransa ensimmäisen maalin 21. minuutilla Liechtensteinin verkkoon.

Seurajoukkueessaan Norwichissa seitsemän peliä maaleitta tarponut Pukki tappoi pelin 64. minuutin rangaistuspotkumaalillaan ja naatiskeli päälle tökkäämällä 75. minuutilla omat irtopallonsa maaliin.

Unkari-pelin haamut haihtuivat ennen kuin ehtivät elpyäkään. Tänään ei tarvinnut pelätä. Sai vain nauttia.

Liechtenstein piti voittaa, mutta pakon edessä voittaminen ei ole helppoa. Painajaisten painolastista olisi riittänyt eväitä kaatamaan heikolla itsetunnolla varustettua joukkuetta.

Voittamisen kulttuuri on sitä, että pelaa ratkaisevalla hetkellä omalla tasollaan. Kun siihen pystytään, päästään arvoikisoihin ilman jarilitmasia ja samihyypiöitä. Markku Kanervan Huuhkjien menestys on joukkuepelin riemuvoitto.

Pukin yhdeksän EM-karsintamaalia olivat silaus tähtipölyä, jota tarvittiin tekemään vuosikymmenien päiväunesta totta.

Huuhkajat rikkoi kuparisen – mitä se merkitsee suomalaiselle jalkapallolle?

Kun kenttä on siivottu katsojista on, tilinpäätöksen aika.

Jääkiekon kukoistus alkoi mitalikynnyksen ylittämisestä. Koripalloilijat tekivät itsestään koko kansan ilmiön pärjäämällä EM-kisoissa.

Mitä ensimmäinen arvokisapaikka merkitsee suomalalaiselle jalkapallolle? Rakennettiinko nyt silta, joka nostaa jalkapallon uusiin korkeuksiin suomalaisella palloiluhierarkiassa?

Palloliiton lehdistöhuoneessa istuva Markku Kanerva miettii hetken, ennen kuin vastaa.

”En ole oikea henkilö vastaamaan tuohon. Kyllä tässä varmaan on buusti kaikille suomalaisille tyttö- ja poikapelaajille, kaikille, jotka harrastavata jalkapalloa ja ovat lajin kanssa tekemisissä. Tämä kannustaa jatkamaan positiivista työtä, mitä tälläkin hetkellä tehdään. Varmaan saamme lajiin lisää harrastajia. Tästäkin Huuhkaja-ryhmästä löytyy monia esikuviksi sopivia pelaajia. Aika näyttää, mitä tämä kokonaisuudessaan tuo tullessaan”, Kanerva sanoo.

Sitä odotellessa. 22 vuoden perspektiivillä tohdin ennustaa, että seuraavaa arvokisapaikkaa ei tarvitse odottaa sukupolvien ajan.

Kirjoittaja on 40-vuotias Seuran toimittaja, joka on odottanut jalkapallon arvokisapaikkaan koko aikuisikänsä (ja vähän päälle).

Juttua muokattu 16.11. klo 16.55: Kaverin auton merkki korjattu Nissanista Hondaksi. 

X