”Entä jos äitiä ei koskaan löydetä?” – Vapepa etsii säällä kuin säällä, kun ihminen katoaa metsään
Kun ihminen menee metsään eikä tule pois, häntä etsii pian Vapepa eli Vapaaehtoisen pelastuspalvelun joukot. Työn tärkeyden ymmärtää viimeistään silloin, kun kadonnut on oma läheinen.
Kiuruveteläinen Elmiina Kekäläinen opetteli maastoetsintää Vapepan harjoituksessa Iisalmessa toukokuun alussa.
Merja Tuunanen oli juuri päässyt pitkän ajomatkan päätteeksi kotiinsa Espooseen, kun puhelin soi.
Viestintäalalla työskentelevä Tuunanen oli viettänyt kesälomaa synnyinkaupungissaan Jyväskylässä. Hän oli mökkeillyt vanhempiensa kanssa, ja he olivat käyneet myös vanhempien vapaa-ajan metsätilalla, joka sijaitsee syrjäisellä seudulla.
Edessä olisi vielä yksi vapaapäivä ennen töihin paluuta.
Puhelu tuli isän numerosta, mutta soittaja ei ollutkaan isä vaan perheen tuttava Sari Kivelä. Hän kertoi, että Merjan äiti oli lähtenyt metsätilalla marjaan eikä ollut palannut takaisin.
Aluksi Merja ei oikein käsittänyt, mitä tuttava tarkoitti. Miten niin äiti oli lähtenyt marjaan, yksinkö? Merja oli muutamaa päivää aiemmin käynyt äitinsä kanssa poimimassa vadelmia hakkuuaukion reunassa, aivan lähellä metsätilan pihapiiriä.
Lähimaastot olivat vanhemmille tuttuja, tila oli ollut heillä jo parikymmentä vuotta. Mutta Merjan äidillä oli vastikään todettu Alzheimerin tauti, ja Merja oli ollut hänestä hiukan huolissaan. Äidin ei olisi missään tapauksessa pitänyt päästä lähtemään metsään yksin.
Puhelun edetessä Merja alkoi ymmärtää, että nyt oli tosi kyseessä.
Hänen äitinsä oli kadonnut.
Vapepa etsii satoja kadonneita vuodessa
Iisalmen Paloisvuoren ulkoilukeskuksen pihalla parveilee siellä täällä keltaliivisiä ihmisiä, kunnes heidät komennetaan kolmeen riviin.
On sunnuntaiaamu, lämpötila yhden asteen verran plussan puolella. Sataa räntää.
Ulkoilusää voisi olla parempikin, mutta ei tämä ole mikään kevätretki. Alkamassa on Vapepan eli Vapaaehtoisen pelastuspalvelun maastoetsintäharjoitus.
”Kuulemma sää on yleensä juuri tällainen, kun pitää lähteä etsintään”, Sonja Karmasto sanoo, kun osallistujat on jaettu ryhmiin aamupäivän tehtävärasteja varten.
Karmasto on tullut harjoitukseen Kuopiosta, ja hän on uunituore vapepalainen. Aiemmin muun muassa Puolustusvoimissa työskennellyt Karmasto kertoo olevansa elämänvaiheessa, jossa hän etsiskelee itseään.
”Miksei siinä samalla voisi etsiä muitakin”, hän naurahtaa.
Varsinainen maastoharjoitus pidetään iltapäivän puolella. Sitä ennen harjoitellaan ryhmissä muun muassa metsään tuupertuneen ihmisen siirtämistä paareille sekä kolmea erilaista etsintätapaa: näkötuntumalla haravointia, reittietsintää sekä partiona liikkumista.
Vapepa on yli viidenkymmenen järjestön verkosto, joka tukee viranomaisia kadonneita ihmisiä etsittäessä ja myös muissa hätätilanteissa. Viime vuonna Vapepalla oli 351 auttamistehtävää, joista etsintöjä oli 221. Tyypillisesti tehtäviä on vuodessa noin 350, mutta esimerkiksi vuonna 2022 Vapepa tuki Ukrainasta paenneiden auttamista, jolloin operaatioita oli peräti 555.
Myös koronaepidemian puhjetessa vuonna 2020 tehtäviä oli tavallista enemmän, kun vapepalaiset tukivat viranomaisia muun muassa rokotustilanteissa. Kadonneita henkilöitä Vapepa etsi samana vuonna 266 kertaa.
Heistä yksi oli Merja Tuunasen äiti.
Kadonnut onkin tuttu
Tekstiviesti tuli Sari Kivelän puhelimeen kello 18.04: kadonneen etsintä välittömästi.
Sari oli pari vuotta aiemmin tullut mukaan Vapepan toimintaan SPR:n ensiapuryhmän kautta. Aiemmin lähihoitajana työskennellyt Sari oli joutunut osittaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle epäonnistuneiden selkäleikkausten takia. Hän yritti vaihtaa alaa matkailun pariin, mutta se ei tuntunut omalta.
Auttamistyö veti edelleen puoleensa.
Koska Sari oli sillä hetkellä valmis lähtemään etsintään, hän vastasi Vapepan valmiuspäivystäjän viestiin, hyppäsi autoonsa ja lähti ajamaan viestissä ilmoitettuun tapaamispaikkaan. Matkalla hän sai uuden, tehtävää tarkentavan viestin. Siinä kerrottiin paitsi etsittävän henkilön tuntomerkit myös tämän nimi.
Sari tuijotti viestiä epäuskoisena. Nimi oli hänelle tuttu!
Sari oli tuntenut etsittävän naisen jo parikymmentä vuotta, ja he olivat jossain vaiheessa olleet jopa työkavereita. Rakkaus ravihevosiin oli yhdistänyt heitä senkin jälkeen.
Minun ei kannata lähteä maastoon, Sari ajatteli.
Etsinnän lopputulosta ei voi koskaan tietää tehtävään lähtiessä. Sari saattaisi löytää ystävänsä heikossa kunnossa, pahimmassa tapauksessa jopa menehtyneenä. Se oli pakko ottaa huomioon.
Hevosharrastuksen ansiosta Sari tunsi myös etsittävän naisen puolison, joka varmasti tarvitsisi tässä tilanteessa itsekin apua. Sarilla on SPR:n henkisen tuen koulutus, ja ehkäpä jo tutun ihmisen läsnäolo voisi rauhoittaa puolisoa.
Sari ilmoitti valmiuspäivystäjälle, että hän ei lähtisi metsään vaan puolison tueksi.
”Meillä pitää olla suuret korvat ja pieni suu”
Aija Pellikka asettelee makkaroita ritilälle Paloisvuoren laavulla. Tehtävärasteilta saapuvat vapepalaiset ovat nälkäisiä, ja kohta pitäisi lähteä maastoon tarpomaan. On syytä tankata hyvin.
Edellisenä päivänä Pellikka on pitänyt henkisen tuen kurssin, jolla on opeteltu esimerkiksi hädissään olevan omaisen rauhoittamisen perusperiaatteita. Niistä tärkein on helppo muistaa.
”Meillä pitää olla suuret korvat ja pieni suu”, Pellikka sanoo.
Kotitalousopettajana työskentelevä Pellikka meni mukaan SPR:n toimintaan vuonna 2012, kun Sonkajärvellä tarvittiin apua turvapaikanhakijoiden kotouttamiseen. Sen jälkeen hän on käynyt sekä ensiapu- että Vapepan kursseja ja päätynyt itse kouluttajaksi.
Lähtiessään tukemaan esimerkiksi kadonneen omaista Pellikalla on aina mukanaan nenäliinoja, juomalasi ja huopa. Hädässä oleva ihminen saattaa alkaa kuivua, jos hän itkee ja puhuu paljon, joten hänelle on hyvä tarjota juotavaa.
Samalla se on henkistä tukea. Lasi vettä voi epätodellisessa tilanteessa maadoittaa edes hetkeksi, huopa harteilla paitsi lämmittää myös luo turvallisuutta ja käteen ojennettu nenäliina voi viimein antaa omaiselle ikään kuin luvan ilmaista tunteitaan.
Auttajan tärkein tehtävä on aistia ja kuunnella herkällä korvalla, mitä ihminen juuri sillä hetkellä tarvitsee. Järkyttävää tapahtumaa ei aleta käydä läpi. Se ei kuulu henkiseen ensiapuun.
Kaikkein pelottavin ajatus alkoi pyöriä mielessä
Pian metsätilalle saavuttuaan Sari Kivelä totesi tehneensä oikean ratkaisun. Merja Tuunasen isä todella tarvitsi henkistä tukea, ja häntä selvästi helpotti päästä puhumaan tutun ihmisen kanssa.
Tuttu ihminen sai myös suostuteltua isän siihen, että tapahtuneesta ilmoitettiin Merjalle. Isä ei olisi halunnut säikyttää tytärtään, ja ehkä hän myös tunsi syyllisyyttä äidin katoamisesta. Sari kuitenkin tiesi, että Merja haluaisi takuulla tietää asiasta heti eikä jälkeenpäin.
Puhuttuaan Sarin kanssa puhelimessa Merja lähti lähes saman tien ajamaan takaisin Jyväskylään.
”Uskalsin kokeneena kuljettajana lähteä ajamaan, eikä kotiin odottelemaan jääminen yksinkertaisesti ollut vaihtoehto. Minun oli pakko päästä katsomaan, mikä on tilanne”, Merja Tuunanen sanoo.
Huoli äidistä oli kova, sillä Merja tiesi, että äiti jaksaisi fyysisesti hyväkuntoisena kävellä vaikka kuinka pitkälle. Merja tunsi myös tilan läheiset maastot: siellä riitti ryteikköä, soita ja lampia, ja huonolla tuurilla äiti ei välttämättä päätyisi isompien teiden tai asutuksen lähelle vaan yhä vain syvemmälle metsään.
Kaikkein pelottavin ajatus alkoi pian pyöriä mielessä väkisinkin.
”Tuli tosi nopeasti mieleen, että mitä jos äitiä ei koskaan löydetä. Kun nykyään luen lehdistä juttuja kadonneista ihmisistä, joiden omaiset haluavat vain tietää, mitä on tapahtunut, ymmärrän hyvin, miksi.”
Samaan aikaan kun Merja ajoi kohti Keski-Suomea, Sari pyrki työparinsa kanssa rauhoittelemaan isää, jonka verenpaine uhkasi välillä nousta korkealle.
”Syötiin marjoja pensaista, puhuttiin hevosista ja tarkasteltiin tiluksia. Siinä tilanteessa täytyy yrittää toimia siten, että ihminen ei olisi ihan koko ajan ajatuksissaan kadonneen luona. Muuten omainen voi romahtaa”, Sari Kivelä sanoo.
On henkisesti raskasta vain odottaa tunnista toiseen toimettomana tietoa läheisen kohtalosta. Etsintä oli kuitenkin maastossa jo täydessä vauhdissa.
Mutta pian tulisi pimeä.
”Minulla on auttamisen halu”
Kadonneen etsintää johtaa aina poliisi, joka myös päättää, hälytetäänkö paikalle myös Vapepa ja paljonko etsijöitä tarvitaan. Tieto menee Vapepan alueelliselle valmiuspäällikölle, joka hälyttää etsintäryhmiä tehtävään.
Iisalmen maastoharjoituksen alkaessa johtopaikalle pyydetään ensimmäisenä koira- ja droneryhmät. Vapepan jäsenjärjestöissä on eri alojen erityisosaamista, kuten sukeltajia, lentopelastajia ja pelastuskoiria.
Matkaan lähdetään ryhmä ja partio kerrallaan, ja viimein osallistujat saavat tietää tehtävän: neljä ihmistä on kadonnut edellisenä yönä lähdettyään viettämään iltaa luontopolun laavulle. Kyseessä on kuvitteellinen pariskunta Rauno ja Ulla Tuokkonen sekä kaksi heidän ystäväänsä.
Nyt tarvitaan yksi partio haravoimaan läpi luontopolun läheistä maakaistaletta.
Sovitaan, että partiota lähtee luotsaamaan rautavaaralainen Hannu Huusko, joka harjoittelee maastojohtajan tehtävää. Hän saa mukaansa kiuruveteläisen Elmiina Kekäläisen.
Putkiasentajaksi opiskeleva Kekäläinen on aina liikkunut paljon luonnossa, joten Vapepa tuntui luontevalta vapaaehtoistyöltä.
”Minulla on auttamisen halu, ja harrastusten puolesta maastossa liikkuminen on tuttua, joten miksipä ei hyödyntäisi sitä taitoa myös näin”, Kekäläinen sanoo.
Etsittävän alueen kupeeseen ajetaan Kekäläisen autolla. Sitten tutkitaan karttaa. Alue rajoittuu toisella reunalla tiehen, toisella ulkoilureittiin. Maastoon levittäydytään neljän hengen nauhaksi.
”Liikkeelle”, Huusko komentaa.
”Liikkeelle”, etsijät toistavat ja lähtevät kulkemaan eteenpäin ympäristöä tarkkaillen ja sopivan verkkaisesti. Maastossa ei saa hosua, ettei mitään tärkeää jää huomaamatta, vaikka kadonneet halutaankin löytää niin nopeasti kuin mahdollista.
Harjoitus alkaa pian tuntua tositilanteelta.
Vapepa etsi Merjan äitiä 39 ihmisen voimin
Iltakymmeneltä Merja Tuunanen oli ehtinyt melkein perille Jyväskylään, kun hän sai Sarilta odotetun puhelun.
Äiti oli löytynyt.
Merjan äiti oli kävellyt maastossa peräti kymmenen kilometriä. Lopulta hän oli onnekkaasti osunut tielle ja mennyt pyytämään apua läheisestä talosta.
Äiti oli kunnossa mutta sekä henkisesti että fyysisesti heikkona tuntien taivalluksesta ilman ruokaa ja juomaa. Metsätilalle takaisin tuotaessa hän ei ensin tunnistanut Saria, joka tutki häntä mahdollisten vammojen varalta.
”Mutta yhtäkkiä hän tuli sitten sanomaan, että tulepa Sari katsomaan tätä meidän hevosen kuvaa, sinähän tunnet sen. Se oli minulle iso asia, olin kuitenkin tehnyt hänen kanssaan monta vuotta töitä”, Sari sanoo.
Saatuaan tiedon äidin löytymisestä Merja oli ajanut vanhempiensa kotiin odottamaan ja laittamaan iltapalaa. Päällimmäisenä oli yhä huoli sekä äidistä että isästä, jotka olivat molemmat kokeneet ison järkytyksen.
Vasta seuraavana päivänä hänen mieleensä tulvahti valtava kiitollisuus siitä, miten Vapepa toimii.
”Äitiä oli etsimässä 39 ihmistä. Ajattele, 39 ihmistä! Se on ihan uskomatonta. Se porukka tekee kyllä niin tärkeää työtä”, Merja sanoo.
Sarin kautta hän välitti lämpimät kiitokset kaikille äitiä etsineille.
Sari oli saanut pienen palkkionkin jo edellisenä iltana: pussillisen kantarelleja, joita Merjan isä oli ilmeisesti ollut saunan takana poimimassa sillä aikaa, kun äiti oli lähtenyt metsään.
Ne kantarellit maistuivat aivan erityisen hyviltä.
Vapepa-noviisit tekevät emämunauksen
”Löytö!”
Elmiina Kekäläinen on havainnut jotain. Pian muutkin huomaavat sen: jonkin matkan päässä edessä pilkottaa maassa jotakin oranssia. Se on lippalakki. Hannu Huusko ottaa puhelimella yhteyttä johtopaikkaan ilmoittaakseen löydöstä. Samaan aikaan takaa kuuluu huhuilua. Siellä on kaksi ihmistä, mies ja nainen.
Ensin heitä luullaan harjoitukseen osallistuviksi etsijöiksi, mutta he haahuilevat puiden lomassa hiukan kummallisesti. Kekäläinen ja muut etsijät menevät lähemmäksi.
Mies vaikuttaa reippaalta, mutta nainen tärisee pelokkaan näköisenä.
”Oletteko te Rauno Tuokkonen?”
Mies myöntää olevansa. ”Ulla Tuokkonen” ei sano mitään, ja kun häntä yrittää lähestyä, hän perääntyy.Etsivät huutavat Huuskolle, että täällä taitaa nyt olla ne kadonneet ihmiset. Kekäläinen kaivaa repusta avaruuslakanan ja pyytää saada kietoa sen ”Ullan” harteille.
Sitten tulee tenkkapoo. Kaksi ihmistä on yhä kateissa, ja alue pitäisi haravoida loppuun. Hetki neuvotellaan, kuka lähtee saattamaan ”Tuokkosia” odottamaan ensiavun saapumista, kunnes ”Rauno” sanoo, että jatkakaa te vain etsintää.
Etsijät ajattelevat, että ”Rauno” putosi roolistaan, ja päästävät pariskunnan lähtemään keskenään tienvarteen. Hetken kuluttua he tajuavat, että se taisi olla emämunaus – ja Huusko saa siitä pian puhelimitse pyyhkeitä.
Mutta tämä onkin harjoitus.
Ei vain hortoileva mummo
Keskisuomalaisessa julkaistu yhden palstan pikku-uutinen oli otsikoitu ”Kadonnutta marjastajaa etsittiin”.
Lehtileike on Merja Tuunasella yhä tallessa, muistona yhdestä elämän pelottavimmasta hetkestä. Nykyään hän lukee pikku-uutiset eri tavalla kuin ennen.
”Kun sellainen juttu on sattunut omalle kohdalle, uutiset eivät enää tunnu siltä, että jaa, joku mummo siellä metsässä vain hortoilee”, Merja sanoo.
Hänen äitinsä unohti tapahtuneen nopeasti. Siinä mielessä Alzheimer on armollinen sairaus, Merja huomauttaa.
Mutta itse hän ei sitä unohda – eikä varsinkaan niitä 39 ihmistä, jotka olivat heti valmiita lähtemään, kun hänen äidillään oli hätä.