Viisikymppinen pariskunta tarjonnut perhepäivähoitoa jo 18 vuotta: ”On huikeaa, kun joka aamu tulee ovesta iloisia asiakkaita”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Ilu ja Tiina Kousa
Ilu ja Tiina Kousa katselevat pienten picassojen tuotoksia pihallaan. Vasemmalla Noel, etualalla Asla (vas.) ja Veve (oik.), takana Eino ja Saskia. © MIKKO NIKKINEN
Tiina ja Ilu Kousa ovat olleet yhdessä 33 vuotta ja siitä 18 vuotta perhepäivähoitajina. Tilulan päiviin sisältyy paljon kyykkimistä ja elävien punnusten nostelua, mutta Kousat viihtyvät työssään – ja keskenään.

Ilkka ”Ilu” Kousa menee ovelle vastaanottamaan Lilliä, 4. Asla, 6, ja Eino, 2, seisovat jo sisällä touhukkaina odottamassa. Sitten tulevat vielä Noel, 5, siskokset Kasmira eli Kassu, 3, ja Saskia, 5, sekä 2-vuotias Usko.

Usko on aloittanut hoidossa vasta viime viikolla. Hän päästää sydäntäsärkevän itkuhuudon, kun isä lähtee, mutta rauhoittuu Tiina Kousan syliin.

Kello kahdeksan kaikki istuvat keittiönpöydän ääreen aamupuurolle. Tiina annostelee neljänviljanpuuroa lautasille ja lisää sekaan voita tai marjasosetta lasten toiveiden mukaan. Ilu on kuorinut jokaiselle tenavalle omenanpalasen.

Keskustelu porisee laidasta laitaan. Tiina juttelee Kassun ja Saskian kanssa siitä, kuinka näki tytöt eilen Prismassa. Lilli selittää Ilulle, että hänellä on kurkkauspaita. Kassu mainitsee, että hänen päälleen tuli pihalla märkää.

Kousat aamupalalla

Aamupalalla kerrotaan edellisillan kuulumiset. Puuron ääressä Asla (vas.), Lilli, Noel ja Saskia. Syöttuoleissa Kassu (oik.) ja Usko. © MIKKO NIKKINEN

Lapsirakas pariskunta

Aamu lapsikatraan kanssa on lappeenrantalaisille Tiina ja Ilu Kousalle ihan normiaamu. 50-vuotias Tiina ja 49-vuotias Ilu ovat olleet perhepäivähoitajia jo 18 vuotta. Sinä aikana heidän omat lapsensa, kolme tytärtä, ovat kasvaneet ja lentäneet pesästä.

Se, että pariskunnasta molemmat ovat perhepäivähoitajia, on hyvin harvinaista. Kousille ratkaisu oli aikoinaan mutkaton. He olivat lapsirakkaita. Asiaa auttoi, että siihen aikaan perhepäivähoitajilta ei vaadittu alan koulutusta.

”Minä olin lasten kanssa hoitovapaalla, kun työpaikkani Valion markkinoinnissa siirrettiin Lappeenrannasta Kouvolaan. Töihinpaluu olisi merkinnyt yli tunnin työmatkaa aamuin illoin. Eikä kolmen lapsen vieminen hoitoon houkutellut”, Tiina muistelee.

Sitten Ilu tuumasi, että jospa hänkin ryhtyisi. ”Täh!”oli Tiinan ensireaktio. Mutta kauan ei asiaa tarvinnut miettiä.

”Työskentelin myyntiedustajana ja jouduin ajamaan paljon Lahden, Kouvolan ja Joensuun väliä. Halusin olla enemmän tyttöjen kanssa ja nähdä heidän kasvavan”, Ilu kertoo.

Sukulaiset pitivät Kousia ihan höpsähtäneinä. ”Eikö teille omien lasten hoitaminen riitä?” he kyselivät.

Tiina muistelee, että alkuaikoina monet äidit sivuuttivat Ilun ja osoittivat puheensa vain hänelle. Joitakin hoitolapsiakin miespuolinen hoitaja on ihmetyttänyt.

”Kerran eräs lapsi kyseli, että missä sie olet töissä? Lähdetkö sie kohta tehtaalle?” Ilu kertoo nauraen.

Myöhemmin palaute on kääntynyt positiiviseksi.

”Kun ihmiset kuulevat, että olen perhepäivähoitaja, he sanovat: sehän on hienoa.”

 Vessan odotusvuorossa Asla ja Lilli.

Yleisin tapa jonottaa vessaan on seisoa käsillä. Odotusvuorossa Asla ja Lilli. © MIKKO NIKKINEN

On leikin aika

Lapset rientävät leikkihuoneeseen ja pienempään nurkkahuoneeseen eli nurkkikseen. Hypitään kengurupallolla, tepastellaan prinsessakengillä, ajellaan pikkuautoilla, temppuillaan renkaissa, pelataan pelejä, rakennetaan legoilla.

Tiina ja Ilu kyykkivät lattialla vetreästi kuin parikymppiset. Heitä eivät taida kankeat nivelet tai kulumat vaivata.

”Ei tätä työtä jaksaisi, jos ei olisi fyysisesti hyvässä kunnossa”, Tiina tunnustaa.

Kun 5-vuotias Verneri eli Veve saapuu vielä, Tilulan porukka on täysi. Yhtä perhepäivähoitajaa kohden saa olla 4,5 lasta. Talvikautena Kousilla on kahdeksan lapsen lisäksi yleensä vielä kaksi puolipäiväistä koululaista.

Sutinaa siis riittää.

Ilu ja Tiina Kousa

Pariskunnan koti on sisustettu lasten ehdoilla. Touhutuokio leikkihuoneessa. © MIKKO NIKKINEN

Lasten astioita

Astiakaapin ovat vallanneet lasten astiat. © MIKKO NIKKINEN

Joskus Tiina miettii, että olisi kiva, kun voisi vähän sisustaa ja laittaa kotia. Nyt koti toimii lasten ehdoilla. Lattioita peittää käytännöllinen muovimatto ja huoneet ovat täynnä leluja, pelejä ja lastensänkyjä. Ainoastaan olohuone on rauhoitettu – sinne ei mennä kuin kuuntelemaan satu ennen päiväunia.

”Toisaalta kotimme on aina ollut avoin kaikille. Jo silloin, kun omat lapsemme olivat pieniä, meillä pyörivät kaveritkin, ja minä paistoin lapsikatraalle lettuja”, Tiina kertoo.

Se, että vanhemmat ovat olleet perhepäivähoitajia, on rikastuttanut Kousien tyttärien elämää. Tiina mainitsee, että kun esikoistytär muutti pois kotoa, hänelle jäi kova ikävä hoitolapsia.

”Ainoastaan teini-iässä tyttöjä kenkutti se, kun täällä oli aina kaikki kotona ja välipalat pöydällä odottamassa, kun he tulivat koulusta.”

Asla, Usko ja Tiina

Asla piirtelee, Uskolla hiljainen hetki Tiinan sylissä. © MIKKO NIKKINEN

Yhdessä 33 vuotta

Tiina ja Ilu ovat olleet yhdessä kohta 33 vuotta. Vajaat 20 vuotta he ovat olleet toistensa lähimmät kollegat. Lisäksi heillä on yhteinen harrastus: molemmat touhuavat aktiivisesti paikallisessa jalkapalloseurassa, jossa Tiina toimii fysiikkavalmentajana ja Ilu joukkueenjohtajana. He tekevät yhdessä myös verkostomarkkinointia.

Eikö toisen naama koskaan ärsytä? Ettekö kaipaa oma aikaa?

”No, joskus tulee käytyä yksin kaupassa”, Ilu vitsailee.

”Me viihdymme toistemme seurassa. Kai meidät on tarkoitettu toisillemme. Osaamme myös ottaa omaa aikaa. Varsinkin minä tarvitsen sitä”, Tiina sanoo.

Jalkapallo toi Tiinan ja Ilun aikoinaan yhteen. Molemmat olivat joukkueidensa kanssa Mikkelissä tekniikkakilpailuissa vuonna 1986, kun Tiina bongasi jalkapallokentältä hyvännäköiset reidet.

Kävi ilmi, että Ilukin asui Lappeenrannassa, tosin sen länsipuolella. Silloin – ennen sosiaalista mediaa – oli mahdollista, että samassa kaupungissa asuvat ikätoverit eivät tienneet toisiaan.

Jotain kautta Ilulle toimitettiin Tiinan puhelinnumero. Ensimmäiset treffit olivat talvipakkasessa Lappeenrannan ”cityllä”.

”Kävelimme ympäriinsä, mutta sitten laitoin Tiinan bussiin, koska minun piti ehtiä katsomaan Urheiluruutu”, Ilu muistelee.

Yhteen he muuttivat kaveriporukasta ensimmäisinä. Häitä vietettiin vuonna 1991.

”En olisi silloin uskonut, mitä kaikkea elämä meille vielä antaa”, Tiina sanoo.

Ilu ja Tiina Kousa

”Viihdymme toistemme seurassa”, Tiina sanoo. Vapaa-aikakin kuluu pääsääntöisesti yhdessä. © MIKKO NIKKINEN

Työ ei helpotu

Onko siellä mörköjä?” huhuilevat Veve ja Asla ja työntävät päätään rengaskasan sisään. Usko istuu vauvakeinussa ja Kassu ja Noel antavat hänelle vauhtia. Saskia ja Lilli keikkuvat narutikkailla ja Eino huristelee potkumopolla pitkin pihaa.

Kousien piha on sekin lapsia, ei puutarhanhoitoa, varten. Hiekkalaatikossa riittää lääniä, pihanurmi on kulunut monesta kohtaa puhki, pihatammesta roikkuu keinu. Ilu jää pihalle lasten kanssa, kun Tiina käy laittamassa aamulla tekemänsä kinkkukiusauksen uuniin.

Pihan rengaspino.

Lasten mielestä pihan kruunaa rengaspino. Leikkimässä Lilli (vas.), Noel, Eino, Kassu, Saskia ja Asla. © MIKKO NIKKINEN

Molemmat myöntävät, että kun ikää tulee lisää, työ ei ainakaan helpotu. Meteli rassaa henkisesti, ja päivät ovat pitkiä. Tänään lapset ovat yllättävän rauhallisia, mutta jos yhdelläkin on huono päivä, känkkäränkkä tarttuu.

”Hyviä puolia on kuitenkin paljon. Teemme töitä yrittäjinä ja meillä on yrittäjän vapaus. Saamme olla paljon ulkona. Ja joka aamu ovesta tulee iloisia ja innokkaita asiakkaita. Onhan se ihan huikeaa – ei toista tällaista työpaikkaa olekaan”, Tiina miettii.

Rengaspino muuntautuu autoksi.

Rengaspino muuntautuu autoksi. Kattoluukussa Joel. © MIKKO NIKKINEN

Monesti Kousat lähtevät lasten kanssa metsäretkelle tai leikkipuistoon. Nyt pysytellään pihalla. Tiina hakee sisältä askarteluvärejä, pensselit ja ison paperirullan, joka levitetään asfaltille. Yhdessä haetaan kiviä, joilla paperi pidetään paikoillaan. Ja sitten maalaamaan!

”Tässä on mustaa, punaista, sinistä ja ruskeaa. Keltainen väri puuttuu. Miksihän se puuttuu?” Tiina kyselee lapsilta.

”Koska sitä ei ole tässä”, Saskia vastaa.

Kousat ja lapset ulkona.

Yksi työn hyvistä puolista on, että Kousat saavat olla työpäivän aikana paljon ulkona. © MIKKO NIKKINEN

Hetki aikaa istahtaa

Kinkkukiusaus tekee kauppansa. Lounaan jälkeen lapset ehtivät leikkiä vielä hetken. Sitten Ilu kysyy, että arvatkaa, mikä aika nyt on.
”Siivousaika!” kuuluu yhdestä suusta.

Lapset raivaavat lelut, käyvät pissalla ja pienimmät vaipanvaihdossa. Sen jälkeen Ilu lukee lapsille olohuoneessa sadun Franklinista, joka ei saa unta.

Sitä ongelmaa ei Tilulan lapsilla ole. Sadun jälkeen kaikki kömpivät punkkiinsa. Tovi kuiskailua, silittelyä, supinaa – ja sitten täysi hiljaisuus.

Tiinalla ja Ilulla on hetki aikaa istahtaa kahvikupilliselle. Lapset alkavat heräillä omaan tahtiinsa noin tunnin kuluttua.

Aikoinaan, kun Kousat aloittivat työskentelyn yhdessä, he miettivät riskejä. Erityisesti sitä, että entä jos heistä tulisi vain työkavereita. Niin ei ole kuitenkaan käynyt, sillä he ovat pitäneet huolta myös parisuhteestaan.

Lomilla ja viikonloppuisin he viihtyvät kesämökillä. He saattavat myös hurauttaa rokkikonserttiin. Parhaillaan jääkaapin ovessa odottavat liput musikaaliin Lontooseen.

”Kun tytöt muuttivat pois kotoa, meillä alkoi aivan uusi elämänvaihe. Monestihan pariskunnat eroavat tässä vaiheessa, kun huomaavat ajautuneensa erilleen. Minusta tuntuu, että suhteemme vain paranee”, Tiina sanoo.

Mitenhän elämä muuttuu, kun heidän omat lapsensa saavat lapsia?

”Olen joskus miettinyt, että entä jos en jaksakaan enää innostua lastenlapsista”, Tiina sanoo.

Sitä vaaraa tuskin on. Yksi asia on kuitenkin varma:

”Lastenlapsille me olemme isovanhempia, emme hoitajia.”

Juttu on julkaistu Viva-lehdessä 8/18.

X