Vuoden ensihoitaja Miika Hokkanen pelasti ja hoiti vuosia pakolaisia Poseidon-operaatiossa Välimerellä: ”En ollut tottunut sellaiseen ihmismäärään, jonka terveydentilasta joutui siellä ottamaan kopin”
Vuoden ensihoitaja Miika Hokkanen lähti mukaan Euroopan raja- ja merivartioviraston, Frontexin, Poseidon-operaatioon Välimerelle haastaakseen itseään.
"Hätätilanteissa ihmiset eivät ole välinpitämättömiä, vaan pyrkivät auttamaan", Vuoden ensihoitaja Miika Hokkanen kertoo.
HUS Porvoon ensihoidon kenttäjohtaja Miika Hokkanen, 44, valittiin Vuoden ensihoitajaksi.
Sipoossa asuva Hokkanen on tehnyt reilun 15 vuoden aikana poikkeuksellisen viranomaisyhteistyöuran Rajavartiolaitoksen kanssa. © Kari Jalkanen
”Tämä on minun juttuni”
”Sairaanhoitokouluun lähtemisestä asti tiesin, että ensihoito on minun juttuni”, Miika Hokkanen kertoo.
Hän valmistui sairaanhoitajaksi Mikkelissä vuonna 1997 ja on siitä lähtien työskennellyt ensihoitajana.
Työhön motivoituminen ei ole koskaan ollut hänelle vaikeaa, sillä identtisiä tehtäviä ei juurikaan tule vastaan. Toki potilaat vaivoineen voivat muistuttaa toisiaan, mutta tilannekokonaisuus on aina erilainen.
Poseidon-operaatio vei Välimerelle
Vuonna 2003 Miika Hokkanen piti ensi kerran ensiapukoulutusta Porvoon merivartioasemalla. Hän piti työporukkaa erityisen motivoituneena ja ensihoitajaa kiehtoi myös viranomaisten tiivis suhde, jossa eri ammateissa olevat pystyivät oppimaan koko ajan toisiltaan.
”Ajattelin, että merivartiostosta voisin oppia jotakin ja voisin myös viedä sinne itse jotakin.”
Vuosia myöhemmin Miika Hokkasen pitkä yhteistyötausta ensihoitajana merivartioston kanssa sai Rajavartiolaitoksen pyytämään häntä mukaan Euroopan raja- ja merivartioviraston Poseidon-operaatioon. Vuonna 2016 alkanut operaatio suuntautui Välimerelle, jossa suomalainen Merikarhu-alus auttoi miehistöineen pakolaisvirran hallitsemisessa.
”Työnantaja sanoi, että kyllähän sinne menet, jos olet kiinnostunut. Eikä ole kaduttanut pätkääkään, että lähdin.”
Myös HUS:n esimiehet olivat sitä mieltä, että operaatiossa toimiminen oli selvästi Miika Hokkasen juttu. Niinpä hän työskenteli sairaanhoitajana aluksella vuosina 2016-18.
Merikarhu-aluksella monikansallinen miehistö hitsautui yhteen matkalla Katajanokan satamasta Välimerelle. © Kari Jalkanen
Ikimuistoisia kohtaamisia pakolaisten kanssa
Suomen Rajavartiolaitoksen lähettämän Merikarhu-aluksen miehistön päätehtävä oli pysäyttää merta ylittäviä pakolaisia ja estää laiton maahan tulo Kreikkaan ja lähialueille.
”Alkuoperaatiosta olimme avomeren puolella. Siellä oli purjeveneitä ja kalastaja-aluksia, joissa oli matkustajina enemmän pakolaisia, jotka yrittivät mennä Kreikan ohi Italiaan.”
Avomerellä evakuointimatkat olivat pitkiä ja ihmismäärät suuria.
Jos pakolaisveneet tavoitettiin vasta päivien päästä, ihmiset olivat jo fyysisesti heikossa kunnossa oltuaan pitkään ahtaissa ja kuumissa tiloissa vähäisen nesteen ja ravinnon turvin.
Ensimmäinen evakuointi jäi erityisesti mieleen
Operaation alussa tilanteen vakavuus ja vaativuus Välimerellä kävi heti ilmi. Ensimmäisessä evakuoitavassa veneessä oli avomerellä pakolaisia kaikkein eniten – peräti 285.
Tapaus oli Hokkaselle mieleenpainuva.
Kun pakolaisryhmää oltiin evakuoimassa Merikarhu-alukseen, Hokkanen päätti, ettei yksi kovista kivuista kärsivä raskaana ollut nainen tulisi Merikarhu-alukseen muiden kanssa. Vastalauseista huolimatta hän pysyi tiukkana.
”Siellä oli raskaana olevia naisia. Heistä yhdellä oli vakavia terveysongelmia ja hänet evakuoitiin norjalaiselle risteilyalukselle, jossa oli lääkäri.”
Merikarhussa oli aivan liian vähän miehistöä evakuoitavien määrään nähden. Siksi yksi vakavasti oireillut olisi tarvinnut liikaa huomiota, mikä olisi vaarantanut muut.
Kun Miika Hokkanen saattoi raskaana olevan norjalaisalukselle, risteilylaivalla oli aivan hiljaista.
”Kun olimme luovuttaneet hänet, annoin raportin hoitohenkilökunnalle ja hyppäsimme evakuointiveneeseen.”
Sitten alkoi käsientaputus.
Hokkasen katsoessa taakseen risteilijän matkustajat olivat kerääntyneet laivan sivulle ja taputtivat.
”Se oli hämmentävää. Ihmisiä oli älyttömästi ja kaikki taputtivat. Muuten oli hiirenhiljaista, kunnes lähdimme takaisin.”
Loppuoperaation Merikarhu päivysti kapeassa välikössä Turkin ja Kreikan välissä.
”Turkista lähes kaikki tulivat ilmatäytteisillä kumiveneillä, joissa oli jokaisessa jopa 20–50 henkeä.”
Heimoerot toivat levottomuuksia laivalle
Pakolaisia tuli Afrikasta ja Syyriasta. Heidän varmaa lähtöpaikkaansa oli mahdotonta varmistaa.
”Usein henkilöpapereita ei löytynyt tai ne olivat silputtuja. Yleensä pakolaisalukselta löytyi aina joku, joka puhui englantia ja toimi tulkkina.”
Kun pelastettava ryhmä oli saatu siirretty Merikarhuun, perheet pyrittiin pitämään yhdessä kannella rauhattomuuden estämiseksi. Muut miehet ja naiset pidettiin erillään.
Sekään ei ollut aivan ongelmaton järjestely.
”Koska pakolaiset olivat lähtöisin eri alueilta, eivät eri heimojen jäsenet istuneet mielellään vierivieressä. Porukkaa piti koko ajan lukea, ettei synny kärhämää ja turhaa liikehdintää.”
Apu ei tavoita sitä eniten tarvitsevia
”Kun katsoin alkuoperaatiossa pelastettuja ihmisiä, tuli tunne, etteivät nämä varmastikaan olleet suurimmassa hädässä olevia vaan niitä, joilla oli varaa lähteä.”
Naisia pakolaisten joukossa oli vain vähän.
”Ensimmäisessä ryhmässä oli vain kuusi tai seitsemän naista ja loput miehiä. Sama toistui varsinkin ollessamme ulommalla merellä. Siirryttyämme Turkin ja Kreikan välille naisia ja lapsia oli enemmän, mutta miehiä oli aina enemmistö.”
Miika Hokkanen ei kyseenalaistanut lähtijöiden syitä. Hänelle oli tärkeintä hoitaa oma työ.
”Mietin kuitenkin niitä huonossa asemassa olevia, joilla ei ole varaa lähteä. Ehkä apu kohde- tai naapurimaassa tavoittaisi parhaiten tarvitsevat, eikä silloin tarvitsisi lähteä vaarallisella kumiveneellä ylittämään merta Eurooppaan.”
Hukkuneita ei ehkä löydetä koskaan
Välillä kuolonuhreja yritettiin etsiä mereltä ja uponneita veneitä etsittiin lentokoneiden antamien sijaintitietojen avulla.
Työ oli hyvin haasteellista.
”Kotimaassa olen tottunut siihen, ettei meri ole kovin syvä tai iso. Välimerellä se oli syvyydeltään jopa kolme kilometriä ja etäisyydet olivat pitkiä.”
Hukkuneita ei aina löydetty, sillä voimakkaat merivirrat kuljettavat ruumiit kauas pohjaan painuneesta veneenhylystä.
”Välimeressä on monen ihmisen hauta.”
Tytär sai sananvallan
Poseidon-operaatiossa kaksi miehistöä vuorotteli kolmen viikon pätkissä. Kun Miika Hokkanen ei ollut Välimerellä, hän palasi perheensä luo Sipooseen.
Ero isästä oli lapsille rankkaa. Varsinkin ensimmäisen lähdön aikaan, jolloin perheen kuopus oli vasta 8-vuotias.
”Tyttärellä oli kauhea ikävä ja takaisin tultuani hän ilmoitti, että ’iskä, et lähde enää ikinä mihinkään”, Miika Hokkanen muistelee.
Paluuta seuranneena päivänä hän sai kuitenkin tiedon operaation jatkumisesta.
Tytär antoi isälleen luvan lähteä mietittyään muutaman päivän.
Lähtölupa tulikin sitten vaimolle melkoisena yllätyksenä.
Vastuun määrä yllätti
Aluksella arjen täytti työ ja harjoittelu.
”Harjoitukset jatkuivat läpi operaation. Ainoastaan sunnuntai oli harjoitusvapaa, mutta siitäkin joskus tingittiin. Jos oli pitkiä keikkoja ja paljon tehtävää, harjoituksia siirrettiin eteenpäin, jotta miehistö pääsi lepäämään.”
Jokainen päivä Välimerellä oli erilainen, vaikka toimintamallit olivat sovittuja ja harjoiteltuja.
Kun aluksella autettiin merihätään joutuneita pakolaisia ja vakavasti sairastuneille annettiin ensihoitoa, myös oma vastuualue laajeni.
”Kotimaassa en ollut tottunut sellaiseen määrään ihmisiä, joiden terveydentilasta joutui ’ottamaan kopin’: analysoida kuntoa sekä pohtia millaista hoitoa kukin vaati ja mikä on kiireysjärjestys.”
Usein tilanteissa täytyi pärjätä yksin ja niillä välineillä, joita aluksella oli tarjolla.
”Jos kotimaassa tarvitset lisäapua kuivalla maalla, sen tulo lasketaan minuuteissa. Merellä lisäavun tulo mitataan tunneissa.”
Lisäavun hitauden vuoksi Miika Hokkanen ryhtyikin valmistelemaan omia toimintamalleja erilaisiin hoitotilanteisiin.
”Se avasi omat silmäni. Tein mentaaliharjoitteita ja mietin toimintamallejani sekä omia askelmerkkejä: miten reagoin tilanteeseen, mitä pyydän ja keneltä.”
Pakolaisten lisäksi Miika Hokkanen huolehti myös Merikarhun oman miehistön terveydestä.
Oman tieto-taitonsa jakaminen hyödytti koko miehistöä ja lisäsi heidän toimintavalmiuttaan. © Kari Jalkanen
Vaikka aluksen päällikkö johti kaikkea, terveystoimeen Hokkasella oli melko vapaat kädet. Kapteeni kehoitti häntä pyytämään tarvittaessa mitä vain, kunhan osaisi perustella syyn.
Tämä ei ollut Hokkaselle ongelma.
”Tarvitsetko apua”, kysyi jokainen
Lähtiessään Rajavartiolaitoksen mukana operaatioon Miika Hokkasen motiivi oli selvä.
”Operaatio oli minulle itseni haastamista ja likoon laittamista.”
Laivan komentokieli oli englanti ja miehistö oli monikansallinen. Hokkanen muistelee, että tiukasti yhteen hitsautunut miehistö edusti ainakin kahdeksaa kansallisuutta.
Vastaavaa yhteisöllistä merivartiohenkeä Hokkanen kaipaisi suomalaiseenkin ensihoitoon ja viranomaistyöhön.
”Merellä korostui ihmisten ydinosaaminen, eikä kukaan pitänyt tietoa ja osaamistaan vain itsellään. Muita opastettiin, jotta kaikki tiesivät, miten toimia eikä aluksen toimintakyky laskenut oleellisesti.”
Se, että kaikki tarjosivat apua toisilleen, oli suomalaisen ensihoitajan mielestä käsittämättömän hienoa.
”Kerran eräs upseeri kysyi olan takaa, tarvitsenko apua. Hämmästyin ja vastasin miettiväni laivan sairaalatavaroiden sijoittelua.”
Tuo usein toistunut yksinkertainen ”tarvitsetko apua” hyödytti koko miehistöä komennuksen ajan.
”Näin saatiin opetettua koko porukkaa ja kaikki tunsivat toistensa ydinalueet, osasivat auttaa ja tarvittaessa hoitaa kaverinkin hommia.”
Miika Hokkanen ei ymmärrä suomalaisten tapaa jäädä kuvaamaan kännyköillään onnettomuuspaikoille. ”Ei ole oikein mitään hyvää sanottavaa sellaisille ihmisille”, hän toteaa. © Kari Jalkanen