Aktivisteja yhdistää sarjajäsenyys - Miksi samat henkilöt toimivat useissa maailmanparannusjärjestöissä?
Suomessa toimii laaja kirjo erilaisia maailmanparannusjärjestöjä – mutta miksi niissä pyörivät rivijäseninä aina vain samat aktivisti-ihmiset?
Ilmastomarssi Helsingissä 6. huhtikuuta poikkesi tavanomaisista ympäristöliikkeen tapahtumista: sen takana ei ollut perinteisen jäykkiä yhdistys- ja järjestökoneistoja.
Kansalaisaktivisti Laura Rantanen on tyyppiesimerkki ihmisestä, joka on ollut mukana likipitäen kaikissa maailmanparannusta tavoittelevissa organisaatioissa.
Hänen aktivistihistoriassaan on piipahduksia ja pidempiä toimintajaksoja ainakin Animaliassa, Oikeutta eläimille -järjestössä, Greenpeacessa, Sadankomiteassa, Suomen luonnonsuojeluliitossa, WWF:ssä, Reilun kaupan yhdistyksessä, Suomen eläinsuojelussa, Ikimetsien ystävissä ja Amnestyssa.
Listaan voi liittää myös Vihreän puolueen, jonka toiminnassa Rantanen on ollut vuosia. Hän istuu tällä hetkellä Turun kaupunginvaltuustossa Vihreiden edustajana.
Kansalaisaktiiveja yhdistääkin eräänlainen sarjajäsenyys mahdollisimman monessa yhteisössä. Ensin kiinnostutaan yhdestä muutostarpeesta tai yhteiskunnan osa-alueesta, liitytään sitä ajavaan järjestöön, sitten edetään siitä seuraaviin eikä luovuta yhdestäkään alkuperäisestä kiinnostuksen kohteesta.
Rantanen muistaa vuosien takaa tapauksen, joka kertoo ilmiöstä paljon.
”Olin eräillä järjestömessuilla, sillä kertaa Amnestyn kojulla. Tapahtuman suojelijana oli Tarja Halonen, joka minut nähdessään kysyi, missä roolissa nyt mahdan olla. Meitä molempia nauratti. Aika kuvaava se kysymys kyllä oli.”
Miksi kaikki ovat kaikissa?
Ilmastonmuutoksen vastainen taistelu, luonnonsuojelu, eläinten oikeudet, ihmisoikeudet ja rauhankasvatus – muun muassa tällaisia asioita ajavia yhteisöjä voitaneen kutsua ihan positiivisessa mielessä maailmaa parantaviksi järjestöiksi.
Järjestöjä on paljon, mutta usein niiden toiminnassa vilahtelevat samat nimet. Laura Rantanen myöntää tämän.
”Järjestömaailmassa toimineena olen tutustunut suureen määrään ihmisiä, joista moni on mukana monessa, keskenään samantapaisessa järjestössä. Järjestöstä riippumatta aina on tutut kasvot vastassa.”
Mistä tämä johtuu? Miksi meillä on niin monta samankaltaisilla asioilla ratsastavaa järjestöä, jos niitä pyörittävät kuitenkin samat ihmiset?
Kuluneen vuoden aikana koululaisia liikuttaneissa ilmastolakko-tapahtumissa on nähty uuden sukupolven aktivisteja, joilla ei välttämättä ole ennestään mitään järjestötaustaa. Teemu Salonen / Lehtikuva
Kehitysjärjestöjen suomalaisen kattojärjestö Fingon (entinen Kepa) asiantuntija Sanna Rekola on eri mieltä: näiden painotuksissa ja toimintatavoissa on paljon pieniä vivahde-eroja.
”Voi äkkiseltään tuntua, että järjestöt ovat samanlaisia, mutta ei se niin mene. Esimerkiksi ilmastonmuutosta vastaan taistelevia ja lasten oikeuksia puolustavia ryhmiä on useita, mutta kaikilla niillä on oma tulokulmansa asiaan. On hyvä, että on moniäänisyyttä ja eri järjestöjä joilla on osin yhteiset tavoitteet.”
Ei yhden asian ihmisiä
Sanna Rekolalle on tuttua, että samat ihmiset ovat mukana monessa. Hän pitää sitä ymmärrettävänä, sillä harvoin yksi organisaatio on yksi yhteen ihmisen omien arvojen ja tavoitteiden kanssa.
”Useimmat meistä eivät ole yhden asian ihmisiä, vaan monenlaiset asiat ovat meille tärkeitä. Silloin voi tuntua mielekkäältä olla mukana erilaisissa järjestöissä, joita näitä asioita ajavat. Ainakin kehitysjärjestöissä tätä näkee paljon.”
Rekola huomauttaa myös, että järjestöillä kyllä riittää jäseniä. Ei ole kyse siitä, että kilpailtaisiin samoista ihmisistä.
”Toki joskus on niin, että vaikka jäsenmäärä olisi suuri, näkyviä aktiiveja on vähemmän. Silloin voi vaikuttaa siltä, että juuri he ovat niin sanotusti joka paikassa.”
Osa yhdistyksistä mainostaa toimintaansa kerätäkseen uusia jäseniä, osa mainostaa lähinnä tavoitteitaan. Ritva Siltalahti / Lehtikuva
Lisää painostusvoimaa
Sanna Rekola sanoo, että moninaisten järjestöjen joukkovoima kasvaa, jos ne ymmärtävät verkostoitua keskenään.
”Tekemällä yhteistyötä näillä organisaatioilla on varmasti enemmän neuvotteluvoimaa, kun asioista päätetään.”
Oman lisävärinsä kansalaisjärjestöiden toimintaan tuo se, että suuri osa niissä vaikuttavista ihmisistä on mukana palkatta, vapaaehtoistyössä. Kansalaisjärjestöjen etuna on myös laajan jäsenkunnan ihmisten erilaisuuden tuoma monialaisuus.
Sellaiseen on vaikkapa yritysmaailmassa vaikea päästä.
”Samassa pöydässä voivat istua ekonomi, biologi ja opettaja. Kansalaisjärjestöjen vahvuus on siinä, että niissä on mukana asiantuntevia ja aktiivisia ihmisiä valtavan erilaisilla taustoilla. Järjestövaikuttajan varsinaista ammattia tai koulutusta ei ole,” Rekola muistuttaa.
Kun on pakko toimia heti
Joskus kansalaisaktivismi voi olla tehokasta, kun se keskittyy yhteen, esimerkiksi paikallisesti rajattuun ongelmaan.
Esimerkiksi kaivoshankkeita tai turvetuotantoa vastaan saatetaan perustaa omia yhdistyksiä, jotka sitten toimivat perinteisempien järjestöjen rinnalla.
Syväekologisen järjestön, Vihreän Elämänsuojelun Liiton puheenjohtaja Anna Stenström sanoo, että ajat ovat nyt otolliset ”kaikenlaiseen vihreään liikehdintään”.
”Seuraan ekologista kansalaisvaikuttamiskenttää tarkoin, ja nyt on selvää, että ihmiset haluavat vaikuttaa. Joskus se on hyvinkin paikallista ja arkista. Perustetaan vaikka tavaranvaihtorinki omalle asuinalueelle.”
Stenströmin edustama järjestö on tyypillinen suomalainen yhdistys, jäsenmäärältään hyvin rajattu.
Onko näin pienellä järjestöllä vaikuttamismahdollisuuksia?
”Verkostoitumalla on valtavasti. Ei tarvitse kuin katsoa ilmastomarsseille osallistuvaa ihmismäärää niin huomaa, että siellä on monenväristä vihreää. Meidänkin yhdistys tekee parhaillaan yhteistyötä Ilmastovanhemmat ry:n kanssa.”
Stenström mainitsee vaikutuskanavaksi myös yhdistyksensä julkaiseman Elonkehä-lehden, jolla on hänen mukaansa paljon tilaajia jäsenistön ulkopuolelta.
Anna Stenströmillä itsellään on pitkä tausta järjestöaktiivina. Hän on ollut mukana ainakin erilaisissa luonnonsuojeluyhdistyksissä ja Maan ystävissä.
”Tunnen paljon ihmisiä tältä niin sanotulta maailmanparannuskentältä. Useat ovat mukana monessa, mutta todella aktiivinen ei ehdi olla kuin yhdessä kerrallaan.”
Stenström sanoo, että kaikki maailmanparannusliikkeet eivät silti enää järjestäydy ja toimi perinteisen yhdistyskaavan mukaan.
”Esimerkiksi Kohtuusliike on eri toimijoiden verkosto. Kiinnostuneena olen seurannut myös Extinction rebellionin eli Suomessa Elokapinan räjähdysmäistä tuloa tälle kentälle. Toiminta voi olla hyvinkin vaikuttavaa myös vakiintuneiden liikkeiden ulkopuolella.”
Julkisuus on valtti
Elokapinan edustaja Tuutikki Ijäs vahvistaa, että maailmalla Extinction rebellion -nimellä tunnettu liike ei toimi Suomessakaan perinteisten järjestöjen lailla. Elokapinaan ei siis taida olla tulossa ihan sääntömääräisiä vuosikokouksia, kokouspöytäkirjoja tai pöytäkirjantarkastajien valintoja.
”Me koemme, ettei sen kaltaiseen toimintaan ole aikaa. Meillä on ilmastohätätila, ja se vaatii nopeita toimia.”
Toistaiseksi Suomessa liikkeen toimet ovat rajoittuneet yksittäisiin tempauksiin ja mielenosoituksiin. Elokapina kertoo olleensa esimerkiksi Helsingin Hernesaaressa äskettäin toteutetun melontaprotestin takana. Siinä aktivistit estivät luksusristelijän lähdön melomalla kajakeilla sen edessä.
Tempauksella vaadittiin hallitukselta tormakkaampia ilmastotoimia. Teko sai jonkin verran huomiota mediassa, mutta tuskin se käänsi hallituksen päätä.
Elokapina-liikkeen aktivistit yrittävät estää kajakeilla luksusristeilijä Queen Elizabethin lähdön Helsingin satamasta. Elokapina / Lk
”Historiassa on esimerkkejä siitä, että kansalaistottelemattomuus ja väkivallaton suora toiminta saavat aikaan nopeitakin yhteiskunnallisia muutoksia. Sellaisia tarvitaan nyt”, Ijäs sanoo.
Koska Elokapinassa ei ole perinteistä organisaatiota, mukaan joukkotapahtumiin voi liikkeen mielestä tulla kuka vain ja missä vain.
Maailmalla valtavissa, tuhansia ihmisiä keränneissä Extinction rebellion (XR) -mielenilmauksissa on nähty brittinäyttelijä Benedict Cumberbatchin ja entisen Spice Girls-yhtyeen jäsenen Mel B:n kaltaisia pieniä ja isoja julkkiksia.
Suomessa Elokapinan tapahtumissa ei ole tällaista pintajulkkisten esiinmarssia nähty: mukana on ollut samoja huppariasuisia aktivisteja ja pienpuolueiden ihmisiä kuin muissakin viime vuosien ilmasto- ja ympäristöliikkeen tilaisuuksissa.
”Meitä yhdistää halu toimia ilmastokriisin keskellä nopeasti. Lisäksi väkivallattomuus on tärkeä arvo. Emme ole perinteisiä, kokeneita aktivisteja, vaan tavallisia kansalaisia, jotka olemme huolissamme ilmastonmuutoksesta. Haluamme toimia sen pysäyttämiseksi,” Ijäs sanoo.
Lokakuun puolivälissä Lontoossa järjestetyissä Extinction Rebellion -mielenosoituksissa nähtiin muun muassa näyttelijä Benedict Cumberbatch. Henry Nicholls / Reuters / Lehtikuva
Benedict Cumberbatch. Kuvakaappaus
Politiikassa voimaa
Monitoimiaktivisti Laura Rantanen kertoo lapsena murehtineensa tuttavien lihatilan eläinten tulevaisuutta. Hän kirjoitti lapuille ylös eläinten luonteenpiirteitä ja kiinnitti niitä karsinoihin. Hän toivoi tämän säästävän eläinten elämän. Voimakas oikeudentunto ja ympäristöhuoli olivat Rantasessa jo pienestä pitäen.
Miksi Laura Rantanen sitten itse on ollut mukana niin monessa järjestössä? Miksi eläinten oikeudet eivät riittäneet?
Syyksi hän sanoo vaihtelunhalun.
”Kaipaan elämääni monipuolisesti asioita. Kyllästyn helposti. Järjestökenttä on tarjonnut mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin vaihtelevin painotuksin. Alussa ne olivat voimakkaasti eläinten oikeudet, myöhemmin Amnesty ja vaikka Itämeren suojelu. Päätavoite on kuitenkin ollut koko ajan sama: vaikuttaminen paremman tulevaisuuden puolesta.”
Rantanen on ollut järjestöissä vapaaehtoisena ja palkattuna. Nyt hän on jättänyt hallituspaikat ja puheenjohtajuudet yhdistyksissä ja keskittynyt puoluepolitiikkaan.
Niin antoisaa kuin hallitustoiminta niissä olikin, vastaan tuli aina sama asia:
”Aina joutui jossain vaiheessa toteamaan, että emme me tätä asiaa saa muutettua. Tämä vaatii muutoksia lainsäädäntöön. Sen takia päätin hakeutua politiikkaan, missä vaikutusmahdollisuudet lainsäädäntötyöhön ja kaupunkien strategioihin ovat paremmat.”
Eikö kansalaisjärjestöillä sitten olekaan valtaa vaikuttaa päätöksentekokoneistoon?
”On niillä merkitystä, valtavasti hyviä tyyppejä ja monipuolista asiantuntemusta. Näillä on vaikutusta myös päättäjiin”, Rantanen uskoo.
Suomi-järjestöjen leikkikehä
Kaikissa Suomen ilmasto- ja ympäristöjärjestöissä toiminta pyörii lähes leikkikehämäisesti samojen ihmisten vetämänä.
Ei ole harvinaista, että jonkun aktivistiyhteisön jäsenkunnassa on toisen samankaltaisen järjestön johtajistoa rivijäseninä, ja toisinpäin.
Tämä jäsenistön, tukijoiden ja aktiivien päällekäisyys antaa helposti toiminnan todellisesta laajuudesta vääristyneen kuvan.
Kaikki julkisuudessa kannanotoillaan näkyvästi esille pääsevät järjestöt eivät edes mielellään paljasta tarkkaa jäsenmääräänsä, luultavasti siksi että se olisi muutamien tuhansien sijaan muutamia satoja. Tämä on ymmärrettävää, sillä valtion ja Veikkauksen järjestötukien saamiselle on tärkeää, että jäsenmäärä saadaan näyttämään mahdollisimman isolta.
Jos eri järjestöjen yhteiset jäsenet siivottaisiin lukumääristä pois, nähtäisiin että moni jonkun asian puolesta noussut ”laajan rintaman kansanliike” koostuisi ehkä yhteen tai kahteen linja-autoon mahtuvasta aktivistijoukosta.
Samankaltaisten pienryhmäkerhojen suuri lukumäärä selittyy tietysti sillä, että aiemmin suomalaisilla on ollut tapana perustaa jokaista ajettavaa asiaa varten oma yhdistyksensä.
Kuluneen vuoden aikana tämä tapa on onneksi muuttunut.
Spontaanimmin kokoon kutsuttuja, aidosti eri ihmisiä yhdistäviä tapahtumia ja mielenilmaisuja on alkanut näkyä muun muassa koululaisten Ilmastolakko-nimikkeen alla.
Kansainvälisen XR-ilmastoliikkeen täkäläinen sovellus, Elokapina-brändi taas on Suomessa enemmän aikuisten ”kokopäiväaktivistien” verkoston organisoimaa toimintaa. Sen tapahtumissa auttelevat rinnakkain niin ilmastoherätyksen saaneet tavalliset ihmiset, Suomen kommunistisen puolueen jäsenet kuin radikaalejakin toimia kannattavat kovan linjan ympäristöaktiivit.
Petri Korhonen