Anni Saastamoinen: Uuden koiran hankinta tuntui alkuun sydäntäsärkevältä ajatukselta

Kun vanha koiramme kuoli toukokuun ensimmäisinä päivinä, en kyennyt ajattelemaankaan, että meille tulisi uusi koira.

Koiramme oli ollut niin suuri persoona, niin vahvana siimana arjessamme. Silti meitä lohdutettiin menetyksemme jälkeen, että ottakaa uusi koira. Lohdutukset tuntuivat rienaukselta.

Vaikka samalla toki tiesin kaiken aikaa, että tietenkin meille tulisi uusi koira. Totta kai meille tulisi – me olemme ”koiraihmisiä”. Sellaisiksi kutsuvat itseään ihmiset, jotka kaipaavat elämäänsä muunlajisen olennon läsnäoloa, rakastavat rutiineja ja pientä puuhastelua ja puhuvat mieluummin koiralleen kuin vain rehellisesti yksikseen.

Vähänkäytetty eli rescue

Koirat ovat aina olleet osa lähipiiriäni. Perheeni on koiraihmisiä: vanhemmillani ja sisarillani on koirat. Kun koiramme kuoli, jokainen perheenjäseneni muistutti, että aina saa uusia koiria, sitten kun on sen aika.

Kun huokaisin syvään jo valmiina torjumaan ehdotuksen, ehätti veljeni muistuttamaan, että jos ei uutta tee mieli, on koirissa vähänkäytettyjäkin.

Vähänkäytetty eli rescue-koira, jostain syystä kadulle päätynyt, oli edellinenkin koiramme. Tietenkin meille tulisi rescue-koira, sekin oli selvää.

Meidän näköinen koira

Rescue-yhdistyksestä kysyttiin, miksi juuri rescue. Koska meillä on positiivisia kokemuksia, ystävillämme on positiivisia kokemuksia, ja koska tuntuisi kummalliselta etsiä varta vasten teetettyjä pentuja, kun meillä olisi antaa koti kodittomalle.

Kun olin jo vaivihkaa viikkoja selannut eri rescue-yhdistysten verkkosivuja ja sosiaalisen median päivityksiä, osui elokuussa silmiini Bukarestin kadulta löytyneen pienen ruskean ja suurikorvaisen narttukoiran kuva.

”Se on ihan teidän koiran näköinen”, vahvistivat useat lähteet, kun esittelin koiraa ihastuneena puhelimeni näytöltä. Emme vain silloin olleet ihan vielä valmiita.

Syyskuussa olimme. Päätimme, että nyt on aika. Suurikorvainen bukarestilainen ei ollut saanut kotia sillä välin, kun me olimme vielä miettineet.

Siitä tiedosta olin samaan aikaan hyvilläni ja surullinen. Sillä se oli ihan meidän koiramme näköinen, mutta ennen kaikkea myös kuvaukseltaan meidän koiramme kuuloinen.

Uusi koira Puusti

Tätä kirjoittaessani kuuluu selkäni takaa pienen koiran puuhastelun ääniä. Se nyhtää ja puskee vilttiä sellaiseen syrttyyn, jonka päälle olisi mukavampi sykertyä. Koira on ollut meillä hieman alle viikon, saanut nimekseen Puusti ja asettunut osaksi arkeamme mutkattomasti.

Kun Puusti vasta vajaan vuorokauden meillä asuttuaan hyppäsi ensimmäistä kertaa viereeni sohvalle ja nukahti, minä katselin pientä koiraa ja tunnustelin sen minuun kohdistamaa luottamusta. Se tuntui hyvältä.

Vaikka pienen koiran elämässä oli siihen asti ehtinyt tapahtua ties mitä, tekisin minä jatkossa kaikkeni, että sen elämä olisi turvallista ja varmaa.

Lue kaikki Anni Saastamoisen kolumnit tästä!