Jenni Haukio suree luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä: ”Ikävöimällä voi pitää elävinä niitäkin asioita, jotka ovat ikuisesti poissa”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Seuran kolumnisti Jenni Haukio.
Seuran kolumnisti Jenni Haukio. © Paula Kukkonen
”Lapsuudestani muistan satumaisen kiehtovat metsät, jotka kuhisivat elämää – oli oravia, sisiliskoja ja vaskitsoja ja rantavesissä leijuivat hypnoottiset meduusat, joita olisi jaksanut seurata tuntikausia”, Jenni Haukio muistelee luontokokemuksiaan Seuran kolumnissa.

Ihminen yleensä ajattelee ja puhuu yhä uudelleen samoistakin teemoista, jos ne riittävän syvältä koskettavat sisintä. Ajatusten jakaminen ja niiden avoin käsittely auttaa prosessoimaan hankalimpiakin huolenaiheita. Juuri siksi tämäkin kirjoitukseni sivuaa jälleen luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä. Siitä, mikä mietteissä alati pyörii, ei voi vaieta.

Kun saa elää pitkään, hahmottaa vähitellen ympäristössä tapahtuvat perinjuurisetkin muutokset ja kehityskulut. Ryhtyy jäsentelemään todellisuutta suhteessa siihen, mitä ja kuinka oli ennen ja mitä on jäljellä tai uutena tänään. Kun muisti kantaa jo vuosikymmenten taakse, huomio kiinnittyy vääjäämättä siihen, mitä ei enää ole – luonteesta riippuen enemmän tai vähemmän voimallisesti. On menneisyydessä eläviä sekä toisaalta tulevaisuuteen suuntautuvia, ja useimmat meistä lienevät jotakin siltä väliltä.

Vähitellen muistin luonnostaan väririkkaasta alku­peräis­maisemasta katoavat asiat muuttuvat värittömiksi, harmaiksi. Menneisyyteen painuneesta jäävät yleensä mieleen sen ääripääominaisuudet. Se, mikä oli erityisen hyvää ikään kuin kultaantuu, kohottautuu ylevään. Tällä tavoin elämää voi taaksepäin katsella arvokkuudella ja lämmöllä, vaikka ihmiselämä väistämättä pitäisikin sisällään myös ruman ja alhaisen kokemuksia.

”Kaupunkiympäristöissä

”Kaupunkiympäristöissä oravat ovat ymmärtääkseni edelleen runsaslukuisia, mutta jostain syystä se ei hälvennä alakuloa niiden katoamisesta metsissä.” Kuva: istockphoto

Luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä laji lajilta seuraten

Lapsuudestani muistan satumaisen kiehtovat metsät, jotka kuhisivat elämää – oli oravia, sisiliskoja ja vaskitsoja ja rantavesissä leijuivat hypnoottiset meduusat, joita olisi jaksanut seurata tuntikausia. Luonnon säkenöivää rikkautta, jota on koko elämänsä pitänyt itsestäänselvyytenä – kunnes tunteen menettää. Laji lajilta liukuu muistin maisemassa harmaan alueelle. Ja sitä intensiivisemmin kadotettua alkaa ikävöidä.

Claes Anderssonin sanoin: ”Sitä, mitä kaipaamme, emme menetä koskaan”. Ikävöimällä voi pitää elävinä niitäkin asioita, jotka ovat ikuisesti poissa. Ja vaikka lajit olisivatkin edelleen olemassa, se lapsi, joka niitä ihmeen tuntemuksesta täyttyen tarkasteli, on ikuisesti poissa.

Laji lajilta liukuu muistin maisemassa harmaan alueelle.

Minne ovat kadonneet oravat?

Keskikesällä pohdin spontaanisti, minneköhän tutuista metsistäni ovat kadonneet oravat. Vaikka yritin pinnistellä, ei mieleen tullut kuukausienkaan ajalta ainuttakaan havaintoa oravasta metsässä.

Kun sitten elokuussa luin uutisia siitä, kuinka orava alkaa metsässä olla harvinaisuus, ei tieto yllättänyt. Vaikka maamme oravakanta edelleen määritellään elinvoimaiseksi, erityisesti metsissä ne ovat vähentyneet huomattavasti, johtuen mm. ilmastonmuutoksesta, lämpimistä talvista ja metsien nuortumisesta johtuvasta siemensadon heikkenemisestä.

Kaupunkiympäristöissä oravat ovat ymmärtääkseni edelleen runsaslukuisia, mutta jostain syystä se ei hälvennä alakuloa niiden katoamisesta metsissä. Aleksis Kiven runossa makeasti sammalhuoneessansa makaava oravainen ei enää yhtä useasti katsele korkeasta kammiostaan maailman piiriä havuoksan rauhanviiri päällänsä liepoittaen. Sinä hetkenä kun tästä havainnosta yhä konkreettisemmin tulee totta, syntyy kaipaus, joka ei sammu.

Lue kaikki Jenni Haukion kolumnit tästä.

X