Juha Vuorinen pohtii irti päästämisen vaikeutta: ”Anna mennä, vaikka se olisi lapsesi”

Ollessaan saattohoitonsa häntäpäässä äitini yllätti minut yhtäkkiä avaamalla silmänsä ja sanomalla hyvin skarpilla äänellä: ”Sitä minä vain ihmettelen, miten lyhyt ihmisen elämä lopulta on.” Painavia sanoja 82-vuotiaalta.

Lentäessämme syyskuun alussa ­tänne Andalusiaan aloittamaan kuopuksemme viimeistä kouluvuotta äidin sanat palasivat korviini. Tajusin omankin aikani lentäneen matkustajakoneen vauhdilla.

Eihän siitä ollut kuin hetki, kun nousimme Maltalle liidelleeseen lentolaitteeseen matkassamme samainen poika, joka ei ­ollut tuolloin käynyt vielä päivääkään koulua, mutta joka oli menossa suoraan toiselle luokalle maltalaiseen katoliseen kouluun.

Melkoinen suoritus täysin kielitaidotto­malta mukulalta, mutta hän onkin perheemme ­erikoismaisteri, sillä hän ei ole koskaan käynyt myöskään neljättä ­luokkaa. Syy ei ole isän tajuttomassa huumorintajussa, vaan ulkomaanturneemme ­aikana olemme joutuneet loikkimaan erilaisten koulujen ­opetussysteemistä toiseen. En tiedä, kumpi on CV:ssä komeampaa luettavaa, se että on käynyt moneen kertaan samaa luokkaa vai ettei ole käynyt paria luokkaa laisinkaan.

Sen hinnan poikani on kuitenkin joutunut maksamaan, kun on ­pompahdellut perheensä matkassa maasta ja koulusta toiseen.

Haasteet hitsasivat perhettämme yhteen

Kommelluksista huolimatta lasten kanssa ulkomailla asuminen ja eläminen on ollut toistaiseksi elämäni onnellisinta aikaa, ja uskallan väittää, että kun otimme laumana uusien haasteiden osumia vastaan, se hitsasi meistä vieläkin tiiviimmän perheen.

Ensi keväänä, kun poikamme valmistuu, on taas aika avata elämän kirjassa kokonaan uusi aukeama. Kirjailijan ammattini mahdollistaa työskentelyn oikeastaan missä tahansa, mistä löytyy tarpeeksi jykevä palli pyrstöni alle ja sen verran netti­yhteyttä, että saan lähetettyä päivän työt talteen jonkin pilven reunalle.

Kun nyt jo osa jatko-opiskelevaa perhettäni on ripoteltuna pitkin Eurooppaa ja Amerikkaa, kansainvälinen elämä ei liene enää mikään vaihtoehto vaan todennäköisesti muuttumaton osa perheemme arkea.

Olenkin vähän varoitusväläytellyt vaihtoehtona, että voisimme vaimoni ja Hilma-koiran kanssa muuttaa osa-aikaisesti lähelle ­lasten yliopistoja. Ehdotuksesta seurasi kuorossa huudettu suusanallinen lähestymiskielto: emme saisi majoittua ainakaan naapuritaloon. Jatko-osa ohjeeseen kuului näin: ”Pappa, sun pitää rauhoittua. Kaikki on ­hyvin.”

Elämässäni on siis taas edessä tuttu ­vaihe, irti päästämisen opettelu, jonka läpi­käyminen on lopulta aina tuottanut vain hyviä asioita. Ymmärrän syvällä sydämessäni, että suurempaa lahjaa ei voi lapsilleen antaa kuin päästää heidät räpyttelemään tiehensä omilla siivillään. Mutta tällä kertaa sen noudattaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Ainakin minulle, joka olen saanut elää vasta aikuisena onnellisen lapsuuden lasteni kautta. 

Lue kaikki Juha Vuorisen kolumnit tästä.