”Epävarmuus ei ole poistunut – Pitää vain tottua siihen, että varmoja ja luotettavia maamerkkejä on entistä vähemmän”

Mukava oli tunne, kun tuttu postiauto taas pyörähti postilaatikolla runsaan kahden viikon lakon jälkeen. Postilakko koetteli kansakuntaa, mutta osoitti myös sen, että vähentyvistä paperiposteista huolimatta kannettukin posti on edelleen elintärkeä päivien piristäjä – ja joskus pläjäys huonojakin uutisia.

Pääasia on, että lakko on ohi, sen osapuolet suhteellisen tyytyväisiä, yhteiskunta toimii ja normaalit rutiinit jatkuvat.

Viimeistä sanaa postilakosta ei ole kuitenkaan vielä sanottu. Kunta- ja omistajaohjausministeri Sirpa Paatero ainakin muistaa sen elämänsä loppuun saakka. Ei ole lopullista tietoa, mitä jatkossa tapahtuu. Uhrattu on jo ministeri Sirpa Paatero, mutta padassa istuvat vielä pääministeri Antti Rinne ja Postin istuva hallitus. Vesi kiehuu, mutta kanaa ei ole vielä kunnolla kynitty.

Moralismi on vastenmielistä – etenkin jälkimoralismi. Mitä aaltoa se lieneekin, Koikkalaisesta on ollut perusteetonta kaivella vanhoja televisio-ohjelmia ja nostaa niistä esille kuviteltua suvaitsemattomuutta, halveksuntaa ja jopa kiihotusta vähemmistöjä kohtaan. Päällimmäisenä tulee mieleen ajatus, että ne ovat olleet oman aikansa tuotteita ja ilmentävät sitä. Jos niistä nyt vuosikymmeniä myöhemmin löytyykin ylilyöntejä, se on pahimmoillaan vain jälkiviisautta, joka on kaikista viisauden lajeista sitä huonointa.

Jos olisi pakko kaivella vaikkapa vanhoja Suomi-filmejä, niin pitäisikö niitten esittäminen lopettaa vaikka siksi, että niissä poltetaan aivan tolkuttoman paljon tupakkaa tai että niissä rengeistä ja piioista tehdään säännöllisesti suuria ja laiskoja pösilöitä. Ja jos ei tehdä, rengeistä paljastuu filmien edetessä, että he eivät olekaan tavallisia renkejä, he ovat maailmalle lähteneitä kartanonpoikia – ja mikä kaikkein komeinta, he osoittautuvat insinööreiksi tai jopa diplomi-insinööreiksi.

Aika aikansa kutakin, mutta ilman jälkiviisautta ja jälkimoralismia. Jos sille tielle lähdetään, ei loppua näy. Asiat on osattava laittaa oman aikansa yhteyteen. Fiksulle se ei ole ollenkaan vaikeaa. Fiksu jopa näkee, että eteenpäin on menty.

Aika on yleensä armoton tuomari, ei siinä muita tuomareita tarvita. Ajatontakin huumoria on, se kestää. Hetken tuotteet tulevat ja menevät jälkiä jättämättä, ytimessä liikkuvat säilyttävät iskukykynsä.

Katsopa Yle Areenasta vanhoja Tankki täyteen -sarjoja. Ulkoasu kaipaa ehkä pientä tuunausta, mutta elämän maku on säilynyt ja sisältö kestää, puree ja naurattaa yhä. Eikä ketään eikä yhtään kansanryhmää kohtuuttomasti pilkata tai vedetä alta lipan. Ketään ei myöskään perusteettomasti nosteta jalustalle.

Vuosi alkaa kallistua lopuilleen, tapahtumien ja isojen käänteiden vuosi. Epävarmuus ei ole poistunut. Tuskin se enää poistuukaan. Pitää vain tottua siihen, että varmoja ja luotettavia maamerkkejä on entistä vähemmän.

Koikkalaisen puutarhanpläntillä on hiljaista. Sade piiskoo pihaa. Orava pyyhkäisee marjapensaasta toiseen ja nousee pihamäntyyn. Varpuset ja tiaiset kisaavat hyvistä paikoista ruokintapönttöjen äärellä. Kaksi kaurista tulee kadulta rauhallisesti omenapuiden juurelle ja hamuilee suuhunsa syksyn viimeisiä mädäntyneitä omenoita. Näyttävät maistuvan. Kauniiden eläinten käytös on vakaa. Pienet äänet eivät niitä enää säikyttele.

Kun eteenpäin katsoo, enää 18 päivää talvipäivänseisaukseen ja vain 20 päivää jouluaattoon. Kun taakseen katsoo, niin sinne se taas hupsahti, syksy.