”Joku taistelee vallasta, joku riittävästä jokapäiväisestä leivästä – yhteiskunnan iso kuvakin olisi hyvä muistaa”

Palataanpa ensin parin viikon takaisiin tapahtumiin. Koikkalainen ei ehtinyt siitä silloin kertoa, mutta nyt sen tietää taatusti koko Suomi. Vai oletko sinä se ainoa, joka ei vielä tiedä, että Huuhkajat edustaa Suomea ensi vuonna jalkapallon EM-kisoissa?

Suomen riemumarssia himmensi Liechtenstein-ottelun jälkeinen 2–1-tappio Kreikalle, mutta ei nyt takerruta lillukanvarsiin, vaan pohditaan, mikä on Suomen menestyksen salaisuus.

Asiaa tuntematon väittää, että Suomi on nousussa uusien pelinrakentamistaitojensa ja erinomaisen joukkuehenkensä ansiosta. Todelliset asiantuntijat tunnistavat nämäkin joukkueen ominaisuudet, mutta he tietävät perimmäisen totuuden olevan muualla.

Eteenpäinmenon salaisuus on – ja se koskee myös muita urheilulajeja – että on joukko ihmisiä, jotka eivät katso televisiosta ratkaisevia otteluja. Yksi heistä on Koikkalaisen hyvä kaveri, eläkkeellä oleva Maikkarin uutiskuvaaja Jocke Aarroskari. Jocke sanoo, että jos hän avaa television ja katsoo tärkeän pelin, niin Suomi aivan varmasti häviää sen.

Tästä on niin vahvaa monen vuoden empiiristä näyttöä, että Jocke on isänmaallisista syistä pidättäytynyt avaamasta televisiota aina, kun Suomi pelaa mestaruuksista. Mieli tekisi, mutta mies on uhrautunut.

Jocke ei ole suinkaan ainoa lajissaan. Heitä on monta. Koikkalainen onkin sitä mieltä, että Jockelle ja hänen kaltaisilleen pitäisi antaa uhrauksestaan jopa jonkinlainen rahallinen korvaus. Se olisi koko kansakunnan etu. Ja ainoa ehto olisi se, että et sitten saatana avaa televisiota, kun Suomi pelaa.

Tätä kirjoitettaessa on vahvasti sellainen fiilinki, että edessä on paitsi musta, ehkä myös vähäpostikorttinen joulu. Vai voisiko sitä edes jouluksi kutsua, jos postilaatikkoon ei tipahtaisi yhden yhtä joulutervehdystä?

Koikkalainen ei ryhdy arvailemaan yli kaksi viikkoa kestäneen postilakon rahallisia tai yhteiskunnallisia seuraamuksia. Olettamus on, että monimutkaisetkin ongelmat saadaan hoidettua, jos vain on todellisia haluja ratkaista ne.

Muistuvatpa väkisin mieleen myös Urho Kaleva Kekkosen ajat. Lähes 700 junansuorittajan eläkeikään liittyvä rautatievirkamiesten lakko sai 1976 pikaisen lopun, kun diktatorinen tai ainakin itsevaltainen Urkki oli mahtikäskyllään sitä mieltä, ettei koko maan tarvitse kärsiä, kun pieni avainryhmä taistelee osuuksistaan.

Sellaista vallanpitoa kukaan tuskin nykyaikana toivoo. Jos on halua, niin kaikkia osapuolia tyydyttävät ratkaisut löytyvät toisenlaisinkin keinoin. Kompromisseja ja sopivia vastaantuloja ei ole kielletty.

Joku taistelee vallasta, joku riittävästä jokapäiväisestä leivästä. Iso kuvakin olisi hyvä muistaa. Yhteiskunnan normaalien toimintojen pitää voida jatkua.

Suru-uutinen Helsingin Sanomissa kertoi, että Iman-niminen sumatransarvikuononaaras on kuollut syöpään Sabahin osavaltiossa Borneon saarella. Iman, 25, oli Malesiassa lajinsa viimeinen.

Mitäpä nyt yhdestä Mamban kaipaamasta särkyneestä sydämestä. Se on isompi juttu, kun viimeinenkin sumatransarvikuono on poissa.