Eläkkeelle jäänyt Jukka Puotila ei hidasta tahtiaan: ”Kun elämän pitäisi rauhoittua, tuleekin hoppu”

Kolme vuotta sitten Jukka Puotila ylitti kuudenkympin rajapyykin ja sairastui vakavasti. Sen jälkeen elämä ei ole suinkaan seestynyt vaan on tullutkin hoppu.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Vanhan koulun portailla. Jukka pääsi teatterikouluun toisella yrittämällä vuonna 1980. Siihen aikaan koulu oli Ehrensvärdintiellä Helsingin Eirassa, ja rehtorina oli Eero Melasniemi.

Kolme vuotta sitten Jukka Puotila ylitti kuudenkympin rajapyykin ja sairastui vakavasti. Sen jälkeen elämä ei ole suinkaan seestynyt vaan on tullutkin hoppu.
(Päivitetty: )
Teksti: Piia Sainio

Lienee oikeutettua höllentää tahtia, kun takana on pitkä ura ja edessä 63-vuotispäivä. Näyttelijä Jukka Puotilalle tahdin hidastaminen ei kuitenkaan sovi.

Viime vuonna hän jäi eläkkeelle Suomen kansallisteatterista, mutta työt eivät ole loppuneet. Vakiopestin jättäminen vain mahdollisti muita projekteja, kuten vakoilutrilleri Ratamon kuvaukset. Taavi Soininvaaran dekkareihin perustuvan tv-sarjan ensi-ilta on syyskuussa, ja jatkosta on jo sovittu.

Lisäksi Puotila tekee muun muassa keikkoja, ja viikoittain radiossa pyörii suosittu Tohtori Raimo – Valtakunnan terapeutti. Tapaamispäivänä hän on käynyt spiikkaamassa Duudsonit tuli taloon -sarjan uusia jaksoja.

”Jossakin mittakaavassa teen näitä töitä niin kauan kuin pystyn – tai sitten en. Kun on tästä vuodesta päästy, on päästy aika paljosta. Kotonakin on tullut annettua lupauksia. Se on vähän tällaista.”

Tänään hän on sattumalta miettinyt ikäänsä.

”En ole vielä vanhus. Silti vanhuus on ihan tuossa noin, ei siihen kauheasti ole matkaa. Tänään kuulin erään nelikymppisen puhuvan vanhasta äidistään. Selvisi, että äiti on 69-vuotias.”

Puotilan puhetta varjostaa surumielinen sävy.

”Tässä vaiheessa, kun olet siirtymässä eteenpäin, jokaisesta päivästä tulee tärkeä. Jokainen päivä on lähempänä aikaa, jolloin elämä vaikeutuu.”

Olemus on ryhdikäs, ja kädet säestävät painokkaasti.

”On jännää huomata, että kun elämän pitäisi rauhoittua, tuleekin hoppu. Tuleekin hoppu! Näet, että toinen pää aukeaa jo edessä.”

Ratamo-sarja

Uudessa Ratamo-sarjassa Jukka Puotila näyttelee suojelupoliisin päällikköä. Muissa päärooleissa ovat Saara Kotkaniemi ja Samuli Vauramo. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA

Isä oli sankari

”Kun katson pientä ihmistä, ajattelen niitä vaiheita, joiden läpi se joutuu kulkemaan ennen kuin kasvaa aikuiseksi.

Nyt kun olen ukki, ymmärrän, miten nopeasti aika kuluu. Vastahan omat lapseni olivat pieniä, ja nyt niillä on pieniä.

Minulla on neljä lastenlasta: vanhin on kuusivuotias, nuorin yksi. He ovat olleet erittäin tervetulleita. Ehkä luonto on suunnitellut kaiken niin, että isovanhemmuus tulee täyttämään sitä kuoppaa, joka syntyy, kun omat lapset ovat lähteneet pois kotoa.

Saattaa olla, että silloin rupeaa kompensoimaan aikaa, joka omien lasten kanssa tuli vietettyä. Aikakäsitys nuorempana oli niin holtiton. Sitä kuvitteli ehtivänsä vaikka mitä sitten joskus myöhemmin.

Oman lapsuuteni suurin sankari oli isäni. Hän oli hauska. Ihailin sitä, että hän osasi niin monia asioita. Välillä hän pyysi minua heittämään jotain juttua naapurustossa ja hohotti itse kippurassa.

Meikäläisen jutut naurattivat häntä kovastikin. Useimmiten isät ovat lastensa puolella.

Eläkkeelle jäätyään isä kulki mukanani keikoilla, piti minua pystyssä. Ajoin usein pitkiä matkoja öiseen aikaan. Isä oli vieressä varmistamassa, että pysyn hereillä.”

Jukka ja Anneli

”Olin 26-vuotias, kun tapasin Annelin. Tiesin heti, että tapaaminen oli merkittävä”, Jukka muistelee yhtä elämänsä tärkeimmistä käännekohdista. Yhteiskuva vaimon kanssa vuodelta 1989.

Äänekäs poika

”En pysty kuvittelemaan, että olisin tehnyt elämäntyöni jollain muulla alalla. Esiintyminen on ollut minulle työ, toimeentulo ja joskus myös pitkälti elämätapa.

Jukka Puotila

Jukka Suomi-neitona Telvis-palkintogaalassa vuonna 1993. © MARTTI KAINULAINEN / LEHTIKUVA

Ensimmäinen hahmo, jota koskaan imitoin, oli näyttelijä Toivo Mäkelä. Lapsena katsoin kotimaisia elokuvia vanhempieni kanssa, koska ne olivat ainoita, joista ymmärsin jotain. Mäkelä oli tavallaan pelottava, mutta hän meni nahkoihin.

Nuorena ihailin Vesa-Matti Loiria. Se oli sellaista alkukantaista ihailua, joka liittyi häneen ihmisenä eikä pelkästään näyttelijänä. Vaikka Vesku ei ole minua paljon vanhempi, hänessä oli jotain sellaista, mikä puri 15-vuotiaaseen koltiaiseen.

Koulussa en ollut mikään erityisen hyvä oppilas. Olin äänekäs, kova höpöttämään. Koin, että äänessä oleminen oli minulle tarpeen.

 

On tärkeää, että ihmisellä on jokin asia, joka tuo hänelle tunteen siitä, ettei hän jää tästä maailmasta aivan ulkopuoliseksi. Se voi olla mikä tahansa, vaikka soittotaito, piirtäminen, urheileminen.

Rohkaisua sain keskikoulussa suullisen taidon opettajaltani, joka oli sitä mieltä, että esiintyminen voisi olla minun juttuni. Osallistuin kulttuurikilpailuihin ja pärjäsin.”

Tärkeä opettaja

”Teatterikorkeakoulussa olin vuoden verran Jouko Turkan opetuksessa. Muistan, miten Turkka avajaispuheensa aluksi veti paperin verkkareidensa taskusta ja sanoi, että nyt muuttuu kaikki. Ja tavallaan kaikki muuttui.

Vuosikurssit ykkösestä neloseen pantiin yhteen. Hänen työskentelytapansa oli niin kokonaisvaltainen, että 12 tunnin harjoituspäivän aikana saimme kaiken tarpeellisen: fyysistä harjoittelua, älyllistä haastamista ja kulttuurihistoriaa.

Käänteentekevä esitys minun elämäni kannalta oli Puotilaa hengiltä -kavalkadi, jonka nimiroolin sain. Kyseessä oli kolmen tunnin näytelmä, ja ensi-ilta oli samalla ensimmäinen läpimeno. Ennen esitystä olin huolissani, koska ääneni oli mennyt harjoituksissa. Turkka vakuutti, että jännitys nostaa sen takaisin. Ja näin kävi.

Nimikkonäytelmä vaikutti siihen, että minut huomattiin.

Kavereiden kanssa olimme vannoneet, ettemme ikinä lähtisi tekemään viihdettä tai mainoksia emmekä menisi Kansallisteatteriin.

Jukka Puotila

Keväällä 1984 Jukka aloitti keikkamiehen hommat. ”Jouduin laittamaan itseni peliin ja opettelemaan ohjelmiston lennosta. Meni lähes 20 vuotta, ennen kuin pystyin ensimmäisen kerran esiintymään puolitoista tuntia.” © JUHA REUNANEN / KUVA-ARKISTO

Toisin kävi. Viihdettä aloin tehdä Jussi Parviaisen kanssa MTV:llä. Teimme muun muassa Yökyöpeli-ohjelmaa, jota jatkoin vielä siinä vaiheessa, kun sain kiinnityksen Kansallisteatteriin vuonna 1984.

Keikkamies minusta tuli lauantaina 10.3.1984. Edellisenä iltana olin juontanut televisiossa Iltapala-ohjelmaa, jossa julistimme Kirkan ja Hengaillaan-kappaleen Suomen euroviisuedustajaksi.

Aamulla alkoi puhelin soida.

Oli pakko hommata ohjelmisto, jotta pystyin esiintymään.”

Rakkain rooli

”Samaan aikaan kun opettelin keikkailua, tein teatteria ja Yökyöpeliä sekä olin mukana Pertsa Reposen sketsiohjelmissa ja näyttelin Ere Kokkosen Rakastan, rakastan -tv-sarjassa.

Sitten tuli Ruusun aika. Tuolloin vuonna 1990 televisiokanavia oli vain kaksi, ja Ruusun aikaa katsoi koko perhe. Se lisäsi tunnettuuttani entisestään.

Minua ei häirinnyt se, että kadulla tunnistettiin, mutta lapseni saattoivat sitä ihmetellä. Teatteri piti onneksi jalat vahvasti maassa, eikä haihattelua päässyt syntymään.

Ruusun aika

Ruusun aika -sarjassa seurattiin Ruususen perheen elämää. Ylh. Katja Kiuru ja Paavo Westerberg, kesk. Jukan vieressä Riitta Räty, alh. Pauliina Sykkö. © HANNU PUUKKO

Edelleenkin ihmiset muistavat Ruusun ajan Eskon. Tavallaan hassua, että siitä tuli uralleni niin tärkeä hahmo. Emmin silloin, kun minua kysyttiin mukaan. En olisi halunnut sympaattisen perheenisän roolia vaan jotain vaarallisempaa.

Ruusun aikaa tehtiin vain kaksi kautta, 34 osaa. Kotikatua sen sijaan teimme 17 vuotta. Ehkä siksikin Ruusun aikaa on helpompi käsitellä, se ei ole niin järkälemäinen.

Kuusi vuotta sitten, kun Kotikatu loppui, elämäni rauhoittui niin, että pystyin todella keskittymään teatteriin.

Yleisön edessä oleminen on ollut pakopaikkani. Lavalla on niin intensiivistä, että kaikki muu unohtuu. Ja elämässä on ollut tilanteita, jolloin on tarvinnut päästä lavalle vähäksi aikaa.”

Kotikatu

Kotikatua tehtiin 17 vuotta. Alusta saakka mukana olivat Jukan lisäksi muun muassa Lena Meriläinen, Aake Kalliala, Tiina Rinne ja Misa Nirhamo. © PEKKA NIEMINEN / SKOY

Yksi haave

”Teatterissa olisin varmasti edelleenkin, jos en olisi sairastunut. Minulla todettiin syöpä kolme vuotta sitten. Toipumisvaiheessa päätin, että jos tämä menee hyvin, lähden teatterista.

Päätös liittyi toisaalta ikään – täytin juuri silloin 60 – ja toisaalta ajankäyttöön. Samalla mietin, olenko vain tyhjä säkki ilman työtäni. Tarvitsenko tätä työtä ollakseni olemassa?

Jukka Puotila

Pesti Suomen kansallisteatterissa alkoi 1984. Viime vuonna Jukka jättäytyi sieltä pois. Eläkeikä olisi tullut täyteen tänä syksynä. © JARMO WRIGHT / OTAVAMEDIA

Olin tottunut siihen, että olin aina joko matkalla näytökseen, näytöksessä tai matkalla näytöksestä pois. Maailmani oli täyttynyt siitä, että ensi-ilta oli kahden viikon päästä, viikon päästä tai huomenna. Jos niitä vahvoja tunteita ei enää olisi, mitä jäisi jäljelle?

 

Sairauden takia jouduin perumaan 60-vuotiskiertueeni syksyllä 2015. Jo seuraavana keväänä lähdin kiertämään Suomea. Tuntui siltä, että lähteminen auttaisi parantumaan.

Muistan, kun esiinnyin Lahden Sibeliustalossa täydelle salille. En ollut mitenkään loistokunnossa. Esityksen jälkeen koko salillinen ihmisiä, kaikki 1 150 katsojaa nousivat seisomaan. Se oli äärimmäisen vaikuttavaa. Tuli sellainen tunne, että he haluavat minulle hyvää. Hetkellä, jolloin ei vielä tiedä parantuvansa, se hyvän osoittamisen viesti on saamarin voimakas.

Enää en haaveile mistään muusta kuin siitä, että pysyisin terveenä. Yritän unohtaa sairauden, ja aina välillä unohdankin.

Terveys on vähän niin kuin onni. Moni pelkää, että jos siitä puhuu ääneen, saattaa menettää sen.”

Kirje sinulle, jota arvostan

Rakas Taina,

Tapasimme vuonna 1993, kun aloimme tehdä Iltalypsyä TV1:lle. Sinä kirjoitit, minä esitin. Siitä alkoi ystävyytemme varovasti, pala palalta. Viisi vuotta meni, ja työtoveruus muuttui toveruudeksi, sitten vankaksi ystävyydeksi.

Suurin yhteinen projektimme on ollut Jukka Puotila -show Kansallisteatterissa. Sitä on nyt takana 11 vuotta, 111 kertaa. Marraskuussa taas mennään! Ilman sinua sitä showta ei olisi koskaan syntynytkään. Olet ollut minulle mielettömän tärkeä ystävä näinä vuosina. Toivon, että ystävyytemme saa jatkua edelleen.

Jukka

Taina West

© MARTTI KAINULAINEN / LEHTIKUVA

X