Mae joutui 3-vuotiaana lastenkotiin Siperiaan: ”Neuvostoliitto tuhosi lapsuuteni – mutta lopulta sain äitini takaisin”

Siperiaan vietiin Virosta ensin hänen isänsä, sitten menettivät karjavaunussa henkensä hänen imeväisikäiset kaksossisarensa.

”Neuvostoliitto tuhosi koko lapsuuteni ja lapsuudenperheeni”, tallinnalainen Mae Gailit, 73, sanoo hiljaa.

Hän ehti nähdä asioita, joita kenenkään ei pitäisi kokea. Arvet sen enempää mielessä kuin kehossakaan eivät jätä häntä rauhaan.

Mae Gailit valittelee hämmennystään kauniissa Mustamäen kodissaan, Tallinnassa. Lehtimiesten kohtaaminen jännittää. Tukenaan ystävällisellä vanhuksella on hänen tyttärensä Külli Gailit sekä Helsingissä asuva kirjailija ja elokuvantekijä Imbi Paju, ystävä.

Syöpää sairastava Mae Gailit ei ole ennen puhunut asioistaan toimittajille. Vain Imbi Pajun kiitelty kirja Suomenlahden sisaret. Kun katsoo toisen tuskaa (Like) raottaa ovea hänen kokemuksiinsa Siperiassa ja sodanjälkeisessä Neuvosto-Virossa.

Ketään hänen lapsuutensa ydinperheestä ei jäänyt jäljelle. Puolitoista vuotta sitten menehtyi vakavaan sairauteen myös hänen aviomiehensä Evald Gailit.

”Mitä osaisin sanoa? Pahoista asioista on niin kauan. En ole tottunut puhumaan niistä. Neuvostoaikana kukaan ei puhunut haavoistaan, ei paljon edes lähimmilleen. Vaikeneminen oli sisäänkirjoitettu sääntö. Vaakakupissa oli elämä, maine ja työpaikka.”

Jokainen pelkäsi. Kymmenettuhannet virolaiset kantoivat sisällään torjuttuja muistoja.

Mae Gailit viittaa samalla Imbi Pajun ensimmäiseen kirjaan. Sen nimi on Torjutut muistot (Like).

Kauhu levisi

Kaksossisaret Riina ja Jüri olivat tuskin yksivuotiaita, kun päivä oli vaihtunut kesäkuun 14:nneksi 1941. Viron miehittänyt puna-armeija pani toimeksi. Tuhansien virolaiskotien oviin kolkutettiin, temmattiin väkivalloin auki. Rita-äiti arvasi jo, mistä on kysymys, olihan perheen isä ja hänen aviomiehensä Evald viety Siperiaan samana vuonna jo aiemmin.

Kauhu vyöryi talosta taloon, kodista kotiin, äidistä lapsiin. Mae oli kolmen vanha, mutta paljon ehti jäädä pienen tytön sydämeen.

Yli 10 000 virolaista vietiin pois karjavaunuissa. Historiankirjoihin 14.6.1941 on jäänyt kesäkuun kyydityksinä, juuniküüditamine 1941.

Diktaattori Stalinin kiväärimiesten komennellessa mukaan sai ottaa vain kaikkein välttämättömimmän. Samalla tavoin toimivat samaan aikaan toisen diktaattorin, Hitlerin, Saksassa natsit, jotka korjasivat kodeistaan juutalaisia.

Pieni lapsi ymmärsi, että jotain pelottavaa oli tapahtumassa. Täyteen ahdetut junavaunut lukittiin. Miehittäjä käynnisti veturit kauas kohti vierasta maata, tuntematonta itää. Olosuhteet muuttuivat vaunuissa hirvittäviksi.

Mae katsoi suurilla, sinivihreillä silmillään vieraita ihmisiä, pelkäsi käsittämätöntä kieltä puhuvia sotilaita ja haki turvaa äidistään.

Samalla hän tunsi isosiskon huolta yhä heikommiksi käyvistä pikkusisaristaan. Äiti suojeli Riinaa ja Jüriä vahvoin käsivarsin. Mae tarkkaili äidin kasvonliikkeitä.

Juna pysähteli vähän väliä. Juomaa ja ravintoa tarjottiin tuskin nimeksi. Myöhempi tutkimus on selvittänyt, että 29 prosenttia kesäkuun kyyditetyistä oli lapsia.

Yösijoiltaan riipaistuilla ihmisillä ei ollut lääkkeitä mukanaan. Mae suri Jürin ja Riinan huonovointisuutta. Pikkutyttö tunsi neuvottomuutta, mutta vielä suurempi oli hänen äitinsä Ritan hätä.

Isästään Mae ei enää koskaan olisi muistava mitään.

Kaksosten kuolema

Kaksosten kuolema itkettää Mae Gailitia Mustamäen lähiössä. Kasvot kääntyvät syrjään ja huoneessa on välillä täysin hiljaista.

”En tiedä, mihin Jüri ja Riina kuolivat, en saa koskaan tietää. En tiedä, missä he kuolivat. Sain myöhemmin kuulla vain, että se tapahtui junamatkalla Novosibirskiin. Äiti kävi junan pysähdyttyä hautaamassa kaksoset ja teki heidän muistokseen apilaseppeleen. Suren ja itken siskoa ja veljeä koko loppuikäni.”

”Paljon myöhemmin halusin itse kerätä äidille kukkia. Äitini kiitti jo etukäteen, mutta muistutti sitten tuimasti: kunhan et koskaan tuo minulle apilaseppelettä.”

Huhut ja toinen toistaan epävarmemmat tiedot kiersivät junavaunusta toiseen. Oikeaan osui vain se, että myös Mae ja hänen äitinsä vietäisiin kokoamisleirille.

Seurasi pitkä tyhjyys tyttölapsen elämässä.

”Ympärillä oli venäjää puhuvia aikuisia ihmisiä. Minut oli jo erotettu äidistän. Seisoin ja ihmettelin, kun muuan venäläinen, toisten lasten äiti, korjasi minut mukaansa ja vei siperialaiseen lastenkotiin.”

Pakomatka kotiin

Siperialaisessa lastenkodissa tyhjyyttä jatkui vuoteen 1945 saakka. Huhtikuussa Mae täytti seitsemän vuotta.

”Näin, kuinka paljon väkivaltaa ympärillä oli. Minua hakattiin paljon. Pakaroissani on lähtemättömät arvet ja minun on vaikea istua.”

”Lastenkodissa minusta tuli täysin venäjänkielinen. Viron unohdin kokonaan. Olin nälkiintynyt ja sairas, mutta jaksoin silti toivoa jotain parempaa.”

Ankarat, aina rankaisuvalmiit hoitajat varoittivat lapsia paikalla vierailevista aikuisista, jotka tarjosivat näille karamellejä tai syötävää. Käsky kuului, että kaikesta oli kieltäydyttävä.

Eräänä päivänä ovesta astui sisään tuntematon ja kaunis nainen. Hän oli saanut kuulla Siperiaan karkotetulta virolaiselta, että jossain lastenkodeista olisi pieni venäjänkielinen, vaalea tyttö, joka oli kertonut nimekseen Mae.

Mae katsoi sisään tullutta naista. Tämä lähestyi lasta, joka vahvistettiin Maeksi.

”En ymmärtänyt sanaakaan viroa. Mutta äidin oli ollut pakko oppia jonkin verran venäjää.  Lopulta sain äitini takaisin. Enää me kaksi olimme jäljellä perheestäni.”

Rita-äidillä oli mukanaan kakunpala. Mae katsoi sitä. He molemmat tiesivät, ettei kukaan muu saisi nähdä. Hän haukkasi kakusta, söi sen kokonaan.

Mae Gailit muistaa kakunpalan kirkkaasti, mutta sitä hän ei tiedä, millä keinoin äidin onnistui viedä hänet mukanaan.

Tytär paloi onnesta.

Äidillä oli suunnitelma: takaisin Viroon on palattava Siperiasta vaikka karkaamalla.

”Vuoden kuluttua karkumatka onnistui. Stalinin komennossa sitä voidaan pitää ihmeenä. Äiti oli viisas ja määrätietoinen ihminen.”

Vuonna 1946 Mae ja hänen äitinsä Rita palasivat Viroon.

”Koska olimme paenneet, äiti laittoi minut asumaan isänsä, isoisäni Johan Arensin luo. Tallinnan Vanhankaupungin talosta, jonka isoisä oli ennen omistanut kokonaisuudessaan, meillä oli käytössämme enää yksi huone. Wc:n ja keittiön jaoimme muiden perheiden kanssa.”

Mae aloitti koulun, jossa hän oppi nopeasti uudelleen viron kielen.

Mutta hän, hänen äitinsä ja muu sukunsa olivat edelleen virallisesti kansanvihollisia. Siksi Rita-äiti joutui jatkamaan elämäänsä karkulaisena piilotellen.

Jäähyväiset äidille

Välillä myös Mae joutui turvallisuussyistä muuttamaan Tallinnan ulkopuolelle, Särevereen ja Türin kouluun. Hän tapaili äitiään salassa.

Vuonna 1949 seurasi kyyditysten toinen aalto: maaliskuussa 20 500 virolaista tempaistiin jälleen kodeistaan ja vietiin Siperiaan.

Joukkokarkoitusten vuosipäivää vietetään Virossa tänäkin vuonna maaliskuun 25:ntenä. Suurin osa karkoitetuista oli naisia ja lapsia.

”Kyydityspäivänä me selvisimme äidin kanssa täpärästi. Äiti piiloutui kanssani kanalaan. Pakoilimme puna-armeijaa ja NKVD:n salaista poliisia kanojen joukossa.”

Mae muutti takaisin Tallinnaan isoisänsä luo, äiti päätyi Säreverestä lähelle Paiden kaupunkia.

”On onni, että isoisäni kirjasi hiljaisuudessa kaiken tiedon muistiinpanoihinsa. Ne ovat nyt minun hallussani.”

Vuoden 1950 uudenvuoden aaton Mae Gailit vietti äidin luona lähellä Paidea, Viisun kylässä.

”Minulla oli kova kiire junaan ja Tallinnaan. Emme ehtineet halata toisiamme hyvästeiksi.”

12-vuotias Mae ei aavistanut, että kiireinen erkaneminen merkitsi jäähyväisiä äidistä lopullisesti.

Tammikuun 24:ntenä 1950 isoisä Johan Arens sai Paidesta pikasähkeen Tallinnaan. Maen äiti pyysi isäänsä matkaamaan kiireesti paikalle. Jo samana päivänä Johan Arens oli Paidessa.

Äiti odotti aseistettujen miliisien vangitsemana. Johan Arensin astuttua huoneeseen hänen tyttärensä pyysi päästä käymälään. Hän sai miliisiltä luvan.

”Tultuaan wc:stä äiti ehti uhmata miliisejä: ’Enää koskaan te ette vie minua mihinkään. Kallis isä, pidä loppuun asti huolta tyttärestäni Maesta.’ Sen jälkeen hän lyyhistyi maahan eikä enää noussut. Hän oli ottanut myrkkypillerit wc:ssä.”

Äidin ruumista kieltäydyttiin luovuttamasta isoisän matkaan. Myöhemmin ruumis toimitettiin Tallinnaan, mutta perhettä kiellettiin hautaamasta vainajaa.

”Sittemmin uhmasimme kieltoa.”

Mestari käänsi selkänsä

Mae jatkoi eloaan rakkaan isoisän huoneessa. Koska isoisä oli kansanvihollinen, hänen oli mahdotonta saada korkeata koulutustaan vastaavaa työtä.

”Elimme niukasti. Joskus isoisä sai töitä taidemaalareiden mallina taidekoulussa. Toisinaan hän myi lippuja Tallinnan laulujuhlilla. Myöhemmin isoisä ei koskaan saanut neuvostovaltiolta eläkettä.”

”Koulussa venäjän kielen opettaja vainosi minua, vaikka osasin täydellisesti venäjää. Syy: kuuluin kansanvihollisiin.”

Isoisä kuoli 1957 Maen ollessa 19-vuotias.

”Kaikki oli hyvin vaikeata, sillä virolaiset pelkäsivät. Onneksi olin saanut töitä myyjänä.”

Kerran Estonia-teatterin esityksessä Mae näki yleisön joukossa kuuluisan miehen, johon hän suhtautui rakkaudella. Hän näki oman kummisetänsä, kaikkien tunteman ja Suomessakin sittemmin kuuluisan kuoromiehen, Gustav Ernesaksin.

Mae meni ja esittäytyi innolla kummisedälleen. ”Hyvää iltaa, olen teidän kummityttönne Mae!”

”Ernesaks valpastui ja sanoi, että aikaa oli jo kulunut kovin paljon, ja suuntasi huomionsa kokonaan muualle. Minä puhkesin itkuun. Tulin taas kerran torjutuksi. Tavallaan opin myöhemmin ymmärtämään Ernesaksia. Olisi ollut vaarallista tunnustautua kansanvihollisen kummiksi. Myös häntä tarkkailtiin.”

Köyhyydessä elävä Mae yritti avun tarpeessa lähestyä myös Tallinnassa asuvaa setäänsä. Tämä sanoi suoraan, ettei halua olla tekemisissä kansanvihollisen kanssa, vaikka kuului itsekin samaan ryhmään.

Vielä 1990-luvulla parturi-kampaajana työskentelevä Mae kohtasi kummisetänsä Ernesaksin toistamiseen, taaskin sattumalta. Tämä tapahtui Tallinnassa Toompean mäellä.

Mae esittäytyi jälleen mestarin kummitytöksi ja kertoi sekä nykyisen että tyttönimensä. Ernesaks lausahti: en tunne teitä.

”Sitten hän jatkoi matkaansa ohitseni.”

Kielletyt muistot

Muistot olivat melkein kuin kiellettyjä. Vaikeneminen takasi elämän etenemisen. Kokemuksistaan selvinneet patosivat tunteitaan. Uhrien painajaisuniin ja huutoihin heräsivät öisin kokonaiset perheet.

Kerran Mae Gailit ylitti rajan ja luki otteita Siperian kokemuksistaan, joita isoisä oli kirjannut.

”Toinen tyttäreni Piret ei käsittänyt lainkaan, mistä oli kysymys. Hän ei osannut suhtautua asiaan. Minä aloin vain itkeä.”

Asiat olivat liian kipeitä, niin kuin Imbi Paju toteaa. Mitä kelläkin; raiskauksia, pahoinpitelyitä, läheisten teloituksia, työhön tappamista. Jokaisella oli, on yhä, henkilökohtainen tarinansa.

Vuonna 1974 Mae Gailit alkoi työskennellä parturi-kampaajana Tallinnan valtiollisessa palvelutalossa, Tallinna teenindusmajassa. Paikka oli alansa arvostetuin. Mae Gailit kohosi vuoropäälliköksi, ja jonot hänen hiustenleikkuuseensa olivat pitkät.

”Muistan tapauksia, joissa jotkut kommunistieliitin jäsenet etuilivat muiden ihmisten kustannuksella. Se oli vastenmielistä. Tukanleikkuu on molemminpuolin hyvin henkilökohtainen tilanne. Yleensä onnistuin vain hymyilemään ystävällisesti, vaikka mielessä liikkui jotain muuta.”

Viron itsenäistyttyä 1991 Mae Gailit sai työpaikan Toompean huipulta, Viron parlamentin ainoana hiustenleikkaajana. Parlamentin jäseninä oli myös neuvostovaltaa kannattaneita kommunisteja. Hekin halusivat Mae Gailitin leikattaviksi.

”Tein parhaani, etteivät tunteeni nousseet pintaan heitä palvellessani. Vain yhtä yritin todella vältellä, kunnes se oli mahdotonta. Mutta säilytin ammattiylpeyteni. Tunsin, että olin vahvempi kuin miehitysvallan edustajat.”

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 17/2012.