Sodan viitta on pitkä. Tämän tietää Petroskoissa asustava suomalaisen sotilaan Erik Helénin rakastettu Anna Utiytsina, 94.

Saman tietää Erikin ja Annan poika Aleksander Erikovitsh Gerasimov, joka syntyi Äänisniemellä 27.1.1943.

Raskaan varjon alla ovat eläneet myös Erikin suomalaiset pojat Stefan ja Alf Helén. He tapaavat nyt Petroskoissa ”Sasha”-veljensä ja Annan ensimmäisen kerran.

”Vasta kuolinvuoteellaan 1992 isä kertoi meille Sashan olemassaolosta ja Suurlahdelle jääneestä Annasta. Ilman Kaarina-äitimme määräystä isä olisi vaiennut, emmekä olisi koskaan saaneet kuulla asiasta”, Alf ja Stefan sanovat Annan ja Sashan kodissa Petroskoissa.

Isä – ihana poika

Melkein sokea Anna hyväilee entisen rakkaimpansa poikia kuin he olisivat hänen omiaan.

Alf, 61, on hätkähdyttävästi Sasha-veljensä näköinen, ja miten he näyttävätkään isältään Erikiltä. Samaa puuta on myös Stefanissa, 48.

”Tuntuu kuin Erik olisi tullut takaisin”, Anna iloitsee.

Kaikki kolme veljestä liikuttuvat.

”Ehkäpä isä onkin täällä”, sanoo yksi veljistä.

Sota erotti ja yhdisti omalla kolkolla tavallaan. Epävarmuuden keskellä nuoret ihmiset etsivät kiivaasti toisiaan. Kuten Anna ja Erik.

”Erik oli hyvin ihana poika, iloinen ja huomattavan kohtelias”, Anna muistuttaa.

Palapeliä on vaivatonta lukea jälkikäteen: jos Erik ja Anna olisivat saaneet jatkaa tarinaansa yhdessä Sasha-poikansa kanssa, Alfia ja Stefania ei olisi olemassa.

Toisaalta jos suomalaiset sotilaat – Erik yhtenä heistä – eivät olisi miehittäneet Itä-Karjalaa, ei olisi syntynyt Sashaa.

”Te olette maksaneet kovan hinnan siitä, että Alf ja minä olemme maan päällä”, Stefan kommentoi.

Kohtalokas laivalaituri

Juhannuksen 1943 alla 23-vuotias sotamies Erik Helén hätkähti Petroskoin laivalaiturilla. Eikö hän enää koskaan pääsisikään Annan ja heidän yhteisen Sasha-poikansa luo Suurlahdelle? Eikö laiva enää kulkisikaan Petroskoin – silloisen Äänislinnan – ja Äänisniemen välillä?

Suomalaisjoukot vetäytyivät puna-armeijan edetessä nopeasti. Erik oli vastikään palannut lomiltaan Kokkolan suunnalta, ja kuten ennenkin, hänellä oli tuomisia maltshikille ja tulevalle vaimolleen.

Suomalainen laiva ei enää koskaan erkaantunut Petroskoin laivalaiturista. Suurlahden kylä ja sen kupeessa sijaitseva vielä pienempi Kontu-Bereshnajan kylä, jossa Annan perhe asui, oli jo menetetty.

Miten Annan ja lapsen nyt kävisi?

Erikin viimeiseksi vaihtoehdoksi jäi liittyä vetäytyviin suomalaisiin. Kohta Petroskoikin oli puna-armeijan.

Siksi nyt, lähes 70 vuoden jälkeen, ollaan Alfin ja Stefanin mukana Petroskoissa ja Annan huoneessa. Anna kiittää asiantilasta korkeampia voimia ja ylistää, että saa vielä tavata Erikin pojat.

”Tuntuu kuin he olisivat omia poikiani.”

Yhtä onnellisia kohtaamisesta ovat veljekset Sasha, Alf ja Stefan.

”Vain Erik puuttuu joukostamme. Hän menehtyi verisyöpään 1992.”, Alf ja Stefan sanovat.

Valkokatseinen suomalainen

Erik tuli Itä-Karjalaan 1941 ensimmäisten joukossa. Hän seurasi kuljetus- ja automiehenä heti etulinjan takana. Petroskoi miehitettiin 1.10.1941, edemmäksi Suurlahdelle ja Äänisniemelle edettiin joulukuussa.

Erik asettui joukkoineen pysyvästi Suurlahdelle. Siellä seurasi pääosin rauhallinen miehitysjakso.

Anna, nuori neito kukkeimmillaan, kävi naapurikylästä töissä Suurlahdella. Hän toimi kylähallinnon kirjanpitäjänä.

Jossain vaiheessa kahden nuoren katseet kohtasivat Suurlahden kadulla. Anna huomasi, että Erik odotteli häntä aina samoilla kohdin.

”Kohtalo johdatti valkokatseisen suomalaisen elämääni. Erik oli aina hyvin huomaavainen. Alkuun hän saatteli minut useasti melkein kotiovelleni.”

Erik hiihti tai taivalsi vapaa-aikoinaan Annan perheen luo ja auttoi Annan perhettä maatalousasioissa.

”Olimme alkuun pelänneet suomalaisia sotilaita, sillä olivathan he miehittäjiä. Itse en kuitenkaan muista, että mitään pahaa olisi tapahtunut heidän ja suurlahtelaisten kesken.”

Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin, Annan maailma romahti rauhan tullen. Erik ei palannut Suurlahteen.

Anna ei tiennyt, miten Erikin oli käynyt. Vasta jonkin ajan kuluttua hän sai kuulla, että Erik oli turhaan odottanut laivaa Petroskoin laiturilla.

Ajan oloon Sashan olemassaolo auttoi Annaa kestämään elämää ikävän vallassa.

Anna kertoo uuden tiedon:

”Kun Erik oli vielä Suurlahdella, hän kertoi olevansa valmis jatkamaan elämäänsä Sashan ja minun kanssani myös täällä.”

Sodan jälkeen Anna ehti työskennellä vain vähän aikaa vanhassa työssään pankin kirjanpitäjänä. Hänestä tehtiin ilmianto ja hänet heitettiin Petroskoin keskustassa sijaitsevaan vankilaan, tjurmaan.

”Muuan venäläisnainen ilmiantoi minut valheella ja väitti, että suomalaiset ovat valjastaneet minut vakoojaksi Suurlahdelle.”

Anna joutui jättämään parivuotiaan Sashan äitinsä huomaan. Toisinaan äiti tuli tapaamaan Annaa vankilaan.

”Sain sinne muutaman kirjeen Erikiltä. Hän kirjoitti suomeksi, ja muuan karjalainen naisvanki auttoi minua tulkitsemisessa. Kirjeessä Erik kutsui itseään Juraksi.”

”Jotkut muut naisvangit rohkaisivat minua kirjoittamaan Erikille, mutta en uskaltanut. Olinhan joutunut vankilaan syytettynä suomalaisten agentiksi.”

Kun puolitoista vuotta oli kulunut, Anna vapautettiin tutkintavankeudesta. Oli selvinnyt, että toisen naisen ilmianto oli väärä.

Vuonna 1949 ammattiautoilija Erik meni Kokkolassa naimisiin piika Helli Kaarinan kanssa. Alf syntyi seuraavana vuonna. Olisiko näin tapahtunut, jos Anna olisi 1946 vastannut vankilasta Erikiltä saamaansa kirjeeseen?

Salapoliisityötä

Tutkija Pekka Kauppala löysi Annan Suurlahdelta vain pari vuotta sitten. Samalla selvisi Sashan tarina, joka historiankirjoituksessakin on poikkeuksellinen.

Kauppala tarttui Annan henkilöhistoriaan. Sen perusteella hän löysi Erikin sukulaisia Kokkolan seudulta ja tavoitti lopulta Alfin sekä Stefanin Ruotsista, jonne Erik perheineen oli muuttanut 1970-luvulla työn hakuun.

Viime vuonna Alf oli ensimmäisen kerran yhteydessä Annaan ja uuteen veljeensä, Sashaan.

”On aina ollut selvää, että isäni on suomalainen. Olihan sukunimenikin Helén, kunnes vaihdoin sen mentyäni avioliittoon Siperiassa. Neuvostoaikoina ajatus suomalaisesta isästä ei kuitenkaan aina tuntunut miellyttävältä”, Sasha sanoo.

”Mutta isä oli tietysti aina mielessäni. Joskus ajattelin, että Erik vielä palaisi meitä katsomaan. Toivoin ja toisinaan en toivonut, että isä tulisi takaisin. Asia oli ristiriitainen.”

Sasha ei kommentoi sukunimensä vaihdosta tarkemmin, mutta tutkija Kauppala selvittää asiaa myöhemmin. Hänen päätelmänsä on, että erityisesti työskennellessään Siperian sotilashallinnon palveluksessa, Tshitan kaupungissa, Sasha olisi vanhoine sukunimineen kohdannut vaikeuksia.

”Helén olisi todennäköisesti tulkittu joko juutalaiseksi tai saksalaiseksi nimeksi”, tutkija sanoo.

Isä ei hylännyt

Kaunis kuva nuoresta Erik-isästä palasi Stalinin kuoltua 1953 Annan ja Sashan kodin seinälle Suurlahdella.

Stefan kysyy Sashalta: ”Tuntuiko sinusta koskaan siltä, että Erik hylkäsi venäläisen perheensä, sinut ja Annan?”

”Ei koskaan. Hänhän oli sotilas, jonka oli toteltava käskyjä. Lisäksi sota vallitsi Neuvostoliiton ja Suomen kesken.”

Jotkut Annan tuttavat vierailivat neuvostosysteemin pehmennyttyä Suomessa ja Kokkolan suunnalla. He saivat tietää, että Erik oli perheineen muuttanut Ruotsiin.

”Tällä tavoin yritimme kuitenkin tavoittaa häntä”, Anna muistuttaa.

Sasha liikuttuu. Hän tunnustaa, että Alfin ja Stefanin vierailu Annan ja hänen luonaan balsamoi mieltä.

”Tietysti minullakin olisi voinut olla lapsena oma isä, se sama, joka sitten piti huolta Stefanista ja Alfista. Mutta nyt on hyvä näin, oikein hyvä myös Anna-äidille. Ennen hän itki surusta ja ikävästä, nyt hän itkee liikutuksesta ja ilosta Alfin ja Stefanin ansiosta.”

Sukuselvitystä

Alkaa tuliaisten ja lahjojen jako. Alf kiinnittää uuden veljensä ranteeseen kellon. Se on Erik-vainajan kello.

”Isän kello. On uskomatonta tajuta, että kello joskus kuului hänelle. Lämmin kiitos teille”, Sasha saa sanotuksi.

Stefan ojentaa Annan käsiin itse valmistamaansa keramiikkaa, servettitelineen ja vadin.

Anna kiittelee vuolain mitoin.

”Te itse olette kuitenkin kultaisimmat lahjani. Tämä on elämäni suurin päivä sitten Erikin.”

Anna saa kysyttyään kuulla Alfin ja Stefanin omista lapsista. Kummallakin on tyttö ja poika.

”Erikin lapsenlapsia, Luojalle kiitos. He ovat nyt Sashan tyttären ja pojan uusia serkkuja. Elämä osaa yllättää”, vanha nainen luonnehtii.

Anna itse ei koskaan ottanut Erikin tilalle uutta.

”Miesehdokkaita kyllä riitti, mutta minä en antanut yhdellekään parastani. Erik oli ainoani.”

”Kohtaanko hänet siellä?”

Äänisen ranta on avara. Veljet tukevat Annaa tämän kävellessä urheasti laivalaituria kohti. Täällä arvottiin näiden ihmisten tulevaisuus.

”On kulunut 20 vuotta Erikin kuolemasta ja 68 siitä, kun hän viimeisen kerran poistui laiturilta. Muistan kirkkaasti, miten odotin häntä Sashan kanssa”, vanha nainen virkkaa.

Anna ja Sasha haluavat vielä näyttää veljille vankilan, tjurman, johon hän joutui sen takia, että rakasti Erikiä. Näkymä on karu.

Tjurman edustalta veljet tukevat Annan Lenininkatua pitkin ravintolaan.

Kohotetaan malja – kohotetaan, ei kilistetä, sillä malja juodaan vainajalle: Alfin, Sashan ja Stefanin isälle.

”Olkoon Erikillä taivasten valtakunta. Luoja tietää, kohtaanko hänet siellä. Minulla ei ole enää paljon päiviä kuljettavana”, Anna puhuu.

Stefan ja Alf vastaavat Annalle ja Sashalle:

”Kuolinvuoteella Erikin viimeiset sanat olivat: menen Jumalan luo.”

Artikkeli on julkaistu alun perin Seurassa 27/2012.