Sotalapsi kohtasi siskonsa 66 vuoden jälkeen – mitä sisaruksille kuuluu nyt?
Kesällä 1946 seitsemänvuotias Hilkka-tyttö hyvästeli äitinsä Haaparannassa. Hän muutti Ruotsiin, jossa oli ollut sotalapsena. Vasta 66 vuotta myöhemmin Hilkka on valmis tapaamaan Suomeen jääneen siskonsa. Lue sotalapsen tarina ja sisarusten nykyiset kuulumiset.
Kyyneleet valuivat, kun siskokset katsoivat toisiaan ensi kertaa silmiin. ”Hän tuntuu hetki hetkeltä tutummalta”, riemuitsee Hilkka Horney rutistaessaan Sisko Loukusaa.
Naiset kietovat kätensä toistensa hartioiden ympärille. Sormet puristuvat sormien lomaan. Kun yhteistä kieltä ei ole, kosketus kertoo tunteet.
Ja tunteita on paljon: ne täyttävät lohjalaiskodin.
Sisarukset Sisko Loukusa, 75, ja Hilkka Horney, 73, tapaavat toisensa ensimmäisen kerran vuoden 1945 jälkeen.
Hilkka on yksi niistä yli 70 000 lapsesta, jotka toisen maailmansodan aikana lähetettiin Suomesta ilman vanhempia Ruotsiin.
Osa sotalapsista viipyi vieraalla maalla viikkoja tai kuukausia, jotkut vuosia.
Hilkka Horney jäi sinne loppuelämäkseen.
Mikä sai hänet vihdoin palaamaan kotimaahan marraskuiseksi viikonlopuksi, 66 vuoden jälkeen?
Sodalta suojaan
Siskosten isä Eino Väisänen kaatui 39-vuotiaana 17. tammikuuta 1940. Kohtaloksi koitui talvisodan taistelu Kuhmossa.
Taivalkosken kunnan Metsäkylän pieneen torppaan jäivät suremaan Kaisa Väisäsen lisäksi viisivuotias Kauno, kolmevuotias Sisko ja vajaan vuoden ikäinen Hilkka.
Elämä Kainuun korvessa oli taistelua ilman sotaakin.
Väisäsen navetassa ammui vain yksi lehmä. Pihamaalla kasvatettiin syötäväksi se, mitä pystyttiin. Vesi kannettiin saavilla suon laidassa olevasta lähteestä.
Lähes erämaahan rakennettuun pirttiin ei johtanut edes kunnon tietä. Kinttupolkuja pitkin kuljettiin kesäisin jalan ja talvisin suksilla. Lähimpään kauppaan oli parikymmentä kilometriä.
Leskiäiti sinnitteli lastensa kanssa miehensä kuoleman jälkeen kaksi vuotta, kunnes sai mahdollisuuden lähettää kaksi lapsista sota-ajan ankeutta pakoon Ruotsiin.
Seitsemänvuotiaan Kaunon oli määrä lähteä kolmevuotiaan Hilkan mukaan.
”Kaunolla roikkui jo nimilappukin kaulassa, kun hän juna-asemalla ryntäsi itkien äidin helmoihin. Äiti ei hennonut pakottaa poikaa matkaan”, kertoo Sisko Loukusa.
Junaan nousi vain perheen kuopus.
Hilkka Horneylla ei ole muistikuvia matkasta tai ensimmäisistä vuosistaan Ruotsissa.
Sen sijaan Sisko Loukusa muistaa kaivanneensa leikkikaveriaan.
Sodan jatkuessa Kaisa-äiti päätti lähettää toisenkin tyttärensä turvaan. Hän saattoi kuusivuotiaan Siskon matkaan heinäkuun alussa 1944.
”Lähdimme kävelemään aikaisin aamulla koululle, jonne lapsia kerättiin. Äidillä oli eväänä voileipiä, joita välillä pysähdyimme syömään. Matkaa oli ainakin kaksikymmentä kilometriä. Perille pääsimme vasta iltasella”, kertoo Sisko Loukusa.
Koululla hän hyvästeli äitinsä.
”Ero oli kauhea. Hieman turvaa sain siitä, että paikalla oli paljon muitakin lapsia.”
Sotalapset kuljetettiin kuorma-autolla Hyrynsalmeen ja sieltä edelleen junalla Oulun kautta Haaparantaan. Lääkärintarkastusten jälkeen matka jatkui sijoituspaikkoihin.
”En tiennyt määränpäätä tai mitä siellä tulisi tapahtumaan. Tiesin vain, että joku tulee jollain asemalla minua vastaan.”
Samalla kadulla
Hilkka Horney oli päätynyt lapsettoman pariskunnan luo Etelä-Ruotsin pieneen Nässjön kaupunkiin. Sisko Loukusan määränpääksi tuli sama paikkakunta.
”Asuimme eri perheissä, mutta saman kadun varrella. Tapasimme tosin vasta syksyllä, sillä Hilkka vietti kesän perheensä kanssa näiden kesähuvilalla Tylosandissa”, kertoo Sisko Loukusa.
Elokuussa Sisko täytti seitsemän vuotta ja aloitti koulunkäynnin.
”Menin usein koulusta palatessani Hilkan luokse leikkimään.”
Sisaren läsnäolo ei kuitenkaan poistanut epävarmuutta ja jännitystä.
”Mielessä oli koko ajan kysymys, kuinka kauan täällä pitää olla. Ja palaammeko ylipäänsä joskus takaisin Suomeen?”
Jatkosota päättyi syyskuussa 1944. Lokakuussa 1945 Hilkka ja Sisko saatettiin yhdessä kotimatkalle.
Muistot Suomeen paluusta nostavat yhä kyyneleet Hilkka Horneyn silmiin.
Hän ei olisi halunnut lähteä ainoasta paikasta, joka tuntui kodilta.
Lapsen paras
Hilkka Horney ei muista mitään kolmesta ensimmäisestä elinvuodestaan Suomessa. Sen sijaan Ruotsin-vuosilta hyviä muistoja on paljon.
”Lapsuuteni oli hyvin onnellinen. Olin rakastettu ja hemmoteltukin ruotsalaisten vanhempieni ainoana lapsena.”
Oulun juna-asemalla vastassa ollut biologinen äiti oli vieras ja puhui kieltä, jota Hilkka ei ymmärtänyt.
”Jossain vaiheessa matkaa yritin palata takaisin. Käännyin ja juoksin karkuun, mutta minut saatiin kiinni”, hän muistaa.
Ruotsalaiset vanhemmat puolestaan kaipasivat lasta, jota olivat vaalineet omanaan kolmen vuoden ajan. Kirjeissään he anelivat Kaisa Väisästä luovuttamaan tyttärensä heille kokonaan. He korostivat, että tyttö saisi paremman tulevaisuuden heidän luonaan.
Lopulta Kaisa Väisänen suostui.
”Äiti ei olisi halunnut antaa Hilkkaa pois, mutta ajatteli tämän parasta”, tietää Sisko Loukusa.
Siskokset tutkivat valokuvaa, jossa seitsemänvuotias Hilkka säteilee onneaan kahden naisen välissä. Kuvan naisetkin hymyilevät, mutta toisen katseessa häivähtää varautuneisuus. Kuva otettiin Haaparannassa, missä Kaisa Väisänen luovutti tyttärensä ruotsalaiselle äidille kesällä 1946.
Viimeinen side katkeaa
Hilkka Horneyn palattua Ruotsiin kulkivat kirjeet hänen kahden äitinsä välillä harvakseltaan. Yhteistä kieltä ei ollut, joten kumpikin joutui käännättämään kirjeensä ennen sen lähettämistä.
Suoraan tyttärelleen Kaisa Väisänen ei kirjoittanut kertaakaan.
Hilkka Horney arvelee naisten sopineen siitä keskenään.
”Ruotsalainen äitini oli minusta mustasukkainen. Minusta tuli heidän lapsensa, jota hän ei halunnut jakaa.”
Vähitellen yhteys katkesi kokonaan. Hilkka Horney muutti perheensä kanssa Tukholmaan ja Suomesta Nässjöhön postitetut kirjeet palautuivat lähettäjälleen.
Kaisa Väisänen ei silti kyennyt luopumaan tyttärestään lopullisesti. Ruotsalaisvanhemmat adoptoivat Hilkan vasta kun tämä oli jo 17-vuotias ja sai ilmaista oman mielipiteensä.
”Äidin lupaa adoptioon kysyttiin, mutta hän ei suostunut”, sanoo Sisko Loukusa.
Hilkasta luovuttuaan Kaisa Väisänen muutti kahden lapsensa kanssa Taivalkoskelta Puolangan Suolijärvelle. Siellä hän avioitui uudelleen ja sai toisen aviomiehensä kanssa seitsemän lasta.
Hilkkaa Kaisa ei unohtanut koskaan.
”Hilkasta luopuminen oli äidille kipeä paikka. Hän kantoi siitä taakkaa harteillaan koko elämänsä ajan”, toteaa Sisko Loukusa.
Kaisa Väisänen kuoli 1997.
”Kuolemaansa saakka hän toivoi näkevänsä Hilkan vielä kerran.”
Hilkka Horney ei ole katkera äitinsä ratkaisusta.
”Tiedän, että hän ajatteli parastani. Olin onnekas saadessani ruotsalaiset vanhempani.”
Aikuisena Hilkka on kantanut jopa syyllisyyttä biologisen äitinsä vuoksi.
”Rakastin ruotsalaisia vanhempiani hyvin paljon enkä voinut tuntea samoin vieraaksi jäänyttä biologista äitiäni kohtaan. Tunsin syyllisyyttä, koska en voinut pakottaa itseäni rakastamaan häntä. En kyennyt antamaan äidille sitä, mitä hän halusi, kaipasi ja tarvitsi.”
Hilkka on miettinyt myös, onko hän enemmän ruotsalainen kuin suomalainen.
”Syvällä sydämessäni olen tuntenut olevani ruotsalainen. Mutta en olekaan enää varma löydettyäni suomalaisen perheeni. Ehkä olen molempia.”
Tapaaminen pelotti
Hilkka Horney muutti Tukholmasta Mariestadiin mentyään naimisiin. Kauno Väisäsen elämä vei Puolangan kautta Lohjalle, Sisko Loukusa jäi Puolangalle.
Miksi he eivät solmineet uutta yhteyttä aikuisina?
”Rohkeus ei koskaan riittänyt. Suurin este oli varmasti yhteisen kielen puute”, arvelevat Hilkka ja Sisko.
Siskokset saattoi yhteen lopulta Kaunon tytär Päivi Klimenko. Hänet oli yhdistetty tätiinsä jo vauvana.
”Sisko on kummitätini ja hän valitsi toiseksi nimekseni Orvokin. Se on myös Hilkan toinen nimi”, Päivi Klimenko kertoo.
Hän myös kuuli isänsä usein puhuvan kadonneesta siskostaan kaivaten.
Viime kesänä Päivi Klimenko etsi tätinsä yhteystiedot internetin avulla. Hän kävi tapaamassa tätä ja suostutteli vierailulle Suomeen.
”Tunsin olevani vihdoin valmis tapaamaan heidät. Tosin jälkeenpäin kauhistuin, että mitä olenkaan mennyt lupaamaan. Mutta minun oli pakko”, Hilkka kuvaa.
Tapaamista odottaessaan hän tunsi jännityksen lisäksi pelkoa.
”Entä jos he eivät pidäkään minusta?”
Ensimmäinen katse sisaren silmiin osoitti pelot turhiksi.
Kyyneleet valuivat, kun Hilkka Horney ja Sisko Loukusa katsoivat toisiaan sanattomina. Kauno Väisänen ehti kuolla vain kuukausi ennen kohtaamista.
”Halusin heti sulkea Siskon syliini”, lausahtaa Hilkka Horney.
Hänellä on kaksi lasta. Sen sijaan Kaunolla on kuusi ja Siskolla seitsemän perillistä. Lapsenlapsiakin sisaruskolmikolla on yhteensä 32, lastenlastenlapsiakin on muutama.
”On ihmeellistä ja ihanaa saada kerralla suuri suku. Tosin vie hieman aikaa ennen kuin opin edes kaikkien nimet”, Hilkka Horney hymyilee.
Hän aikoo vierailla Suomessa tulevaisuudessa usein.
Vastavierailujakin voi olla luvassa.
”Vähän se mielessä jyllää, että olisi mukava vierailla siellä”, paljastaa Sisko Loukusa.
Hänen lähtöään voi helpottaa Hilkan päätös:
”Aion kesään mennessä opetella suomen kielen, että voin taas jutella siskoni kanssa.”
Artikkeli julkaistu alun perin Seurassa 51–52/2012.
Kielimuuri yhä esteenä
Hilkka Horneyn ja Sisko Loukusan yhteydenpito kangertelee. Sen sijaan toisiaan lähestyy seuraava sukupolvi.
”Hei, mitä kuuluu?”, tervehti Hilkka Horney Skype-puhelun aluksi Päivi Klimenkoa. Sen verran suomenkieltä hän on oppinut.
Seuraavaksi hän tiedusteli, kuinka sujuu Päivin ruotsinkielen kertaus.
Hilkan ja Sisko Loukusan yhteen saattanut veljentytär Päivi on yhteydessä kumpaankin tätiinsä, mutta näiden yhteys toisiinsa rajoittuu toistaiseksi Suomen ja Ruotsin välillä kulkeviin postikortteihin.
Uutta tapaamista ei ole vielä järjestynyt.
”Hilkka ja hänen miehensä Gunnar olivat tulossa vierailulle luoksemme Suomeen keväällä 2013. Sitten Gunnar kompuroi golfkentällä ja joutui olemaan jalka kipsissä monta kuukautta”, kertoo Päivi.
Syksyllä hän puolestaan lähti opiskelemaan ja vaihtoi sen jälkeen työpaikkaa.
”Päätimme lykätä vierailun ajankohtaan, joka sopii kummallekin parhaiten.”
Sisko ei ole uskaltautunut vierailulle Ruotsiin, vaikka ei mahdollisuutta tyrmääkään.
”Käynti Lohjalla Hilkkaa tapaamassa oli hänelle elämän ensimmäinen matka Etelä-Suomeen. Jo se oli korkea kynnys ylitettäväksi.”
Nyt Päivin mielessä itää suunnitelma uuteen, aiempaa suurempaan sukutapaamiseen.
Serkuskatras koolle
Päivi ja Hilkka pitävät yhteyttä skypen, facebookin ja postikorttien avulla.
”Meillä on välitön, vapaa ja hauska tunnelma keskenämme.”
Se syntyi jo saman päivän iltana, jolloin Hilkka ja Sisko tapasivat ensi kerran.
”Menimme illalla yhdessä sukulaisemme, Viktor Klimenkon, 70-vuotisjuhlakonserttiin. Tietämättämme Hilkka ja Gunnar olivat aina pitäneet hänen musiikistaan.”
Konserttiin kuului illallinen, jolla he olivat mukana vip-vieraina.
”Siellä puhuttiin useilla kielillä, ruotsiksi, suomeksi ja venäjäksi. Hilkka ja Gunnar eivät tunteneet itseään ulkopuolisiksi, kuten olivat etukäteen pelänneet. Sen sijaan he huomasivat, että suomalaisetkin voivat olla avoimia.”
Hilkka, Sisko ja Päivin edesmennyt isä Kauno ovat täyssisaruksia. Heillä on äitinsä puolelta seitsemän sisaruspuolta, joista yksi on kuollut. Kaikilla kymmenellä on vähintään kaksi, joillakin neljäkin lasta.
Hilkan löytymisen myötä ne serkut, jotka aiemmin eivät tunteneet toisiaan, ovat lähentyneet.
”Ehkä meidän sukupolven on helpompi ottaa yhteyttä toisiimme kuin vanhempiemme. Ainakin olemme lähentyneet jo sosiaalisessa mediassa. Sen kautta näemme toistemme arkipäivää sekä pääsemme tutustumaan toistemme lapsiin ja lapsenlapsiin.”
Päivi täyttää 50 ja hänen poikansa 20 vuotta kuluvana vuonna. Hän on haaveillut suurista juhlista, joihin kutsuisi tätiensä lisäksi kaikki serkut perheineen.
”Puolangan Suolijärven vanha kyläkoulu olisi oiva paikka juhlille.”