”Fiilaten ja höyläten” oli tuottajan löytö Amerikasta – Näin Rauli Badding Somerjoen basisti Olli Helander muistelee kesää 1973
Nuorena muusikko Rauli Badding Somerjoki halusi rokin kuninkaaksi. Kun haaveesta oli tulossa totta, bändikaverit joutuivat huhkimaan saadakseen Raulin lavalle.
Rauli Badding Somerjoki 1947–1987.
Kesä 1973 oli kuuma, tilastojen mukaan poikkeuksellisen lämmin. Helsinkiläinen basisti Olli Helander soitti silloin Rauli Badding Somerjoen bändissä ja muistaa, että hiki kostutti paidan kainalot jo ennen keikkaa, soittokamoja roudatessa.
Olli Helander oli basisti, joka soitti Rauli Badding Somerjoen orkesterissa. © Tommi Tuomi / Otavamedia
”Vaatteita en ehtinyt vaihtaa illan aikana, koska oli vedettävä kolme keikkaa tiiviisti peräjälkeen. Oli se kyllä hikistä rokkia.”
45 vuotta sitten meininki keikkapaikoilla oli muutenkin erilaista kuin nykyään.
”Mitään kunnon peseytymismahdollisuutta ei ollut, puhumattakaan virvokkeista. Jotain tarjoilua oli Baddingille, mutta luulen, että hän joutui siitä itse maksamaan.”
Fiilaten ja höyläten oli ykkönen
Tuolloin 25-vuotias Badding oli ensimmäistä kesää tähti. Häntä tultiin keikkapaikoille ja tanssilavoille katsomaan kauempaakin. Huhtikuussa oli julkaistu Fiilaten ja höyläten -single, jonka suosio oli yllättänyt jopa levy-yhtiön. Heinäkuussa se oli Jokamiehen sävelradion suosituin levy.
Fiilaten ja höyläten oli käännöskappale, jonka tuottaja Atte Blom oli löytänyt Amerikan-matkaltaan edellisvuonna.
Somerjoen sooloura oli alkanut vuonna 1970 Mun sormuksein -singlellä. Sen jälkeen Badding oli tehnyt muun muassa tunnuskappaleen Risto Jarvan elokuvaan Bensaa suonissa ja levyttänyt Chuck Berryn ja Elvis Presleyn kappaleita.
Badding tahtoi kuninkaaksi
Baddingiä nelisen vuotta nuorempi Olli Helander muistaa tavanneensa laulajan jo ennen kesän 1973 yhteistyötä. Muutamaa vuotta aiemmin Helander soitti bassoa M.A. Nummisen luotsaamassa underground-yhtyeessä, jossa myös Badding esiintyi.
”Badding oli hirveän kiltti, hintelä poika, joka oli fantastinen laulaja. Silloin hänellä oli kunnianhimoa, hän halusi Suomen Elvikseksi, rokin kuninkaaksi.”
Rauli ”Badding” Somerjoki (oik) levyttää Finnvox-studiolla 28. tammikuuta 1974. Vasemmalla kitaristi Antero Jakoila ja pöydän ääressä istuu M. A. Numminen. © Hans Paul / Lehtikuva
Helanderin mukaan Baddingin kunnianhimo näkyi päättäväisyytenä.
”Hänen olemuksensa oli kaksijakoinen. Ennen keikkaa hän ei puhunut, mutta halusi ehdottomasti esiintyä. Ehkä M. A. Numminen oli onnistunut luomaan häneen itsevarmuutta.”
Idoli oli väsähtänyt
Tilanne oli toinen vuoden 1973 keikkakesänä.
”Se oli hänelle jonkinlaista taantuma-aikaa, hän alkoi väsähtää.”
Väsymys näkyi muun muassa siten, että Badding oli haluton esiintymään. Joskus hän istui takahuoneessa juomassa ja bändin jäsenet kävivät vuorotellen häntä maanittelemassa lavalle. Aina hän ei tullut siltikään.
Joskus häntä haettiin kotoa tai Vanhan kuppilasta. Niinä kertoina auto odotti ulko-oven edessä lähtövalmiina. Bändin jäsenet ylipuhuivat Baddingiä ja hivuttivat häntä ovesta ulos.
”Pyytelimme, että tulisit nyt. Ja vakuuttelimme, että kannattaa lähteä. Samalla ohjasimme häntä lähemmäs ovea ja autoa.”
Keikat ja kiertueet oli sopinut manageri, mutta bändin piti huolehtia solisti paikalle.
”Hän ei olisi millään ilveellä halunnut lähteä keikalle. Jouduimme ikään kuin hoitamaan likaisen työn. Välillä tuli melkeinpä rikollinen olo, kun oli vietävä vastentahtoinen mies autoon. Hän ei vain osannut sanoa ei.”
Viisi tuntia yhtä soittoa
Rauli Badding Somerjoki halusi rokin kuninkaaksi. © Pekka Kuparinen
Niinä iltoina, kun Baddingiä ei kerta kaikkiaan saatu lavalle, yleisö piti lämmittää ilman laulajaa.
”En edes muista, kerroimmeko yleisölle siitä, että Badding ei ole tulossa lavalle. Eikä kai kukaan lopulta siitä niin välittänytkään, paikalle oli tultu pitämään hauskaa.”
Joskus yhtye joutui soittamaan jopa viisi tuntia putkeen, kuten erään kerran Kouvolassa.
”Soitimme, vaikka kamat alkoivat hajoilla ja sormenpäät olivat verillä”, Olli Helander kertoo.
”Muistan katselleeni rumpali Matti Kankkusen soittamista: hirveästä temposta jäi vähitellen joka toinen isku väliin. Hän ei jaksanut enää, vaikka taitava olikin. Piti jakaa tahtia vähän charliewattsmaisesti, jättää joka toinen isku ilmaan. Show’ta veti Timo Kojo, joka oli äärimmäisen hyvä siinä.”
Tytöt mikrofonin kimpussa
Vaikeassa tilanteessa yhtyeen jäsenet kehittyivät koko ajan.
”Orkesteri oli hirveän hyvä. Matti Kankkunen oli loistava rumpali. Timo Kojolla taas oli attityydiä. Kitaristi Hannu Oravisto tunnettiin paremmin näyttelijänä, mutta hän oli myös erittäin lahjakas muusikko.”
Maratonkeikkojen aikana soittajat oppivat ainakin improvisoimaan. Lisäksi Olli Helander mainitsee sen, että hän oppi pysyttelemään rauhallisena, sattuipa sitten ihan mitä vain.
Nimittäin mitä vain kyllä sattuikin. Keikkayleisö oli kiihkeää, ja keikat olivat odotettuja tapahtumia.
”Kun bändi astui lavalle, koko salin läpi humahti lämpöaalto. Yleisö oli niin kovasti odottanut ensimmäisiä tahteja.”
Baddingin kanssa kierrettiin joka puolella Suomea ja etenkin maalaispitäjissä suosio oli kova. Mutta riitti faneja Helsingissäkin.
”Työväentalolla Helsingissä mylläkkä oli aivan uskomaton”, Helander muistelee.
Tytöt repivät Baddingin mikrofonin johtoa niin, että mikki kirposi laulajan kädestä.
”Me Hannun (Oravisto) kanssa vaan soitettiin lujempaa. Hande sanoi, että laita kybälle! Ei ollut tarvetta keskeyttää, se hässäkkä ei ollut vaarallista vaan kaikilla oli hirveän hauskaa.”
”Nyt tehdään rokkenrollia!”
© Fred Ohert
Yhtye, jossa Olli Helander soitti, oli koottu kesän 1973 keikkoja varten. Baddingin edellinen keikkabändi oli ollut iskelmällisempi, mutta Fiilaten ja höyläten oli muuttanut yleisön odotuksia rokimpaan suuntaan.
”Kun minua pyydettiin bändiin, sanottiin, että Badding ei enää hissuttele, nyt tehdään rokkenrollia! Tosin silloin rokkenrollilla oli eri kaiku kuin nykyään. Se oli enemmän groovea, rytmimusiikkia.”
Esimerkkinä sen ajan rokkenrollista Olli Helander mainitsee Hurriganesin, jonka kanssa myös Badding bändeineen tuolloin kiersi maata.
”Ensimmäisestä tahdista viimeiseen mentiin täysillä. Siinä skenessä Hurriganes oli ykkönen Suomessa.”
Hauskanpidon ja taitavien soittajakavereiden vuoksi Olli Helanderkin alun perin lähti mukaan Baddingin keikkabändiin. Kokoonpanolle annettiin nimeksi Money.
”Money oli sellainen työnimi, vitsi. Nauroimme, että maniahan me halutaan. Vaikka emme me oikeasti sitä rahan takia tehneet.”
Seteleitä managerin laukusta
Rahaan kaikki kuitenkin kaatui.
Soittajille maksettiin huonosti. Helanderin mukaan mitään sopimuksia ei ollut, vaan liksaa tuli satunnaisesti.
”Yleensä keikan jälkeisenä aamuna saimme joitakin seteleitä. Manageri päätti, mikä oli sopiva määrä. Paksuin pinkka meni Baddingille.”
Manageri pyöri keikoilla mukana ja vahti rahakassia, välillä jopa kirjaimellisesti istui sen päällä.
Periaatteessa manageri hoiti raha-asiat, mutta soittajien omasta pussistakin meni kuluja. Esimerkiksi soittokamppeita soittajat joutuivat välillä vuokraamaan omista rahoista.
”Heinäkuussa vain tuli mitta täyteen. Meillä oli kyllä yksi apuroudari, mutta suurimman osan soittokamoista kannoimme itse. Pienet liksat menivät kamavuokriin.”
© Risto Vuorimies
Olli Helander ja Hannu Oravisto erosivat bändistä yhdessä tuumin, vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun olivat siihen liittyneet. Näin erosta kerrotaan vasta ilmestyneessä Badding-elämäkerrassa Kaita polku:
Oravisto ja Helander lähtivät omille teilleen Imatran ajojen yhteydessä järjestetyn esiintymisen alkajaisiksi. Vain kymmenen minuuttia ennen keikkaa miehet alkoivat tivaamaan heikoista keikkapalkkioista, mikä johti siihen, että he saivat Raulilta potkut.
Olli Helander myöntää, että niinhän siinä taisi käydä.
”Kiusantekoahan se oli, lähteä nyt juuri ennen keikan alkua. Mutta nuorena tuli tehtyä äkkinäisiä liikkeitä.”
Toiselle uralle
Money-bändistä lähdön jälkeen parikymppinen Helander mietti, että kannattaa hankkia jokin ammatti eikä laskea pelkästään musahommien varaan.
Ensin hän sai töitä rakennusalalta, sitten pääsi maalarikouluun ja innostui entisöinnistä.
Monen sattuman kautta Helanderista tuli kuitenkin luomuruokakaupan uranuurtaja. Vuonna 1981 hän perusti vaimonsa kanssa Helsingin Herttoniemeen Aduki-tukkuliikkeen, joka alkoi tuoda Suomeen luomutuotteita, kuten riisikakkuja ja soijamaitoja. Aluksi ihan kokeilun vuoksi, Helander huomauttaa.
”Suomessa päivittäistavarakauppa oli silloin ankeaa. Muualla Euroopassa oli biologisesti viljeltyjä tuotteita. Tapasin vaimon kanssa nuoria, jotka perustivat sampootehtaita tai viljelivät luomua. Ne samat kontaktit ovat käytössä edelleen.”
Baddingiä Helander ei enää koskaan tavannut kesän 1973 jälkeen, soittajakavereita kylläkin.
”Muusikon urasta ajauduin kauas. Olisi pitänyt olla käytettävissä ja tehdä sitä, mitä muut haluavat. En pystynyt sisäistämään musiikin tekemistä sillä tavalla.”
Monen ikäisensä lailla hän kuitenkin teki paljon töitä sen eteen, että sotien jälkeisestä Suomesta saatiin vapautuneempi ja eurooppalaisempi maa.
Ja bassoa hän soittaa edelleenkin vapaa-ajallaan ja omilla ehdoillaan.