Mannerheimin arvoitus: oliko talousapulainen marsalkan morsian?

Jaa artikkeliTilaa Seura
Viola Lintu työskenteli Mannerheimin talousapulaisena 1940-luvun lopulla. Hän väittää olevansa tässä marsalkan 70-vuotisjuhlakuvassa, vaikka oli kuvanottohetkellä vuonna 1937 vasta 11-vuotias tyttö. © juha metso
Seuran arkistosta: Kotkalainen Viola Lintu väittää suunnitelleensa avioliittoa yhdessä esimiehensä, marsalkka Mannerheimin kanssa 1940-luvun lopussa. Voiko tarina olla tosi?

”Seuraava tarina tuntuu monessakin mielessä uskomattomalta. Sillä on kaksi päähenkilöä. Toinen on kunnioitettu Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim, toinen tuntematon talousapulainen Viola Kaukonen. Viola Kaukonen on omasta aloitteestaan, omasta halustaan kertonut tämän tarinan. Hän näet väittää olleensa iäkkään marsalkan viimeinen rakastettu, jonka kanssa tämä aikoi solmia avioliiton.”

Näin alkaa Seuran edesmenneen päätoimittaja Olli Ohtomiehen jäämistöstä viime vuonna löytynyt kirjoitus, joka on kirjoitettu noin vuonna 1969. Edesmenneen Olli Ohtomiehen poika Pekka Ohtomies postitti sen Seuran toimitukseen viime syksynä.

Hyvin yksityiskohtainen tarina koostuu 15 konekirjoitusliuskasta. Se perustuu nelikymppisen Viola Kaukosen haastatteluun, jossa hän muistelee nuoruuden työpaikkaansa Mannerheimin palveluksessa.

Artikkelille ei ole merkitty kirjoittajaa, mutta se voi olla Ohtomies itse. Ohtomiehen tiedetään koonneen Mannerheim-artikkelien kokoelmaa ja perehtyneen hyvin marsalkan elämään.

Jää ilmeisesti ikuiseksi arvoitukseksi, miksei viimeisestä rakkaasta kertovaa kirjoitusta ole julkaistu jo 1960-luvulla.

Ehkä poliittinen ilmapiiri ei olisi sallinut sitä, ehkä Ohtomies ei uskaltanutkaan, ehkä päämiesten naisseikkailuista haluttiin vaieta tai ehkä Mannerheimin juuri vietetyn satavuotisjuhlan muisto esti julkaisun.

Tai sitten kirjoitus todettiin yksinkertaisesti mielikuvituksen tuotteeksi.

Mutta voisivatko tarinan tapahtumat sittenkin pitää paikkaansa?

Paras palveluspaikka

Marraskuu 2012 kerrostalon porraskäytävässä Karhulan keskustassa.

Oven avaa pieni nainen. Hän tarttuu molemmin käsin tulijan käteen ja katsoo syvälle silmiin.

Hän on Viola Kaukonen, 86.

Naisen sukunimi on tosin muuttunut jo päättyneen avioliiton myötä Linnuksi. Rouva Lintu on virkeä eläkeläinen, vaikka muisti on alkanut jo temppuilla. Kuulo korjautuu kojeella kohtalaiselle tasolle.

Hän on hyvin puhelias.

Lintu muistaa edelleen oikein hyvin arvovaltaisen työpaikkansa Mannerheimin talousapulaisena Helsingin Kaivopuistossa – koko uransa parhaana palveluspaikkana. Hänen työuransa jatkui talousapulaisen jälkeen ravintolatehtävissä Kalastajatorpalla, Kaivohuoneella ja eri laivojen ravintoloissa.

”Oli tuuria kun pääsin apulaiseksi. Moni sitä kadehtikin seuraavissa työpaikoissani”, Lintu sanoo nyt liikutusta äänessään.

Hän on viimeisenä elossa Mannerheimin henkilökohtaisesta palveluskunnasta.

Viola Lintu muistelee Mannerheimia edelleen joka viikko.

”Kun ikävä on kova, katselen isännän kuvaa.”

Mannerheimin kuvaelämäkerta on edelleen Violan pienen yksiön yöpöydällä kunniapaikalla.

Lintu joutui pettymään myöhemmissä miessuhteissaan.

Liitot loppuivat melkein alkuunsa, vaikka yhdestä syntyi lapsikin.

Poika kasvoi osin kodin ulkopuolella, kun yksinhuoltajaäiti työskenteli merillä. Nyt äiti ja poika ovat läheisiä.

Kovat ajat eivät ole katkeroittanut rouva Lintua, vaan hänellä on hymy herkässä.

Isäntänä marsalkka

Vuosikymmeniksi hävinneen Ohtomiehen kirjoituksen tapahtumat alkavat 1940-luvun lopussa, jolloin Mannerheim oli jo kahdeksankymppinen eläkeläinen. Vanhan tekstin mukaan elettiin helmikuuta 1949, mutta nyt Viola Lintu muistaa vuoden olleen 1948.

Vain vähän yli 20-vuotias ravintolatyöntekijä Viola Kaukonen oli muuttanut vastikään Pohjanmaan Ylistarosta pääkaupunkiseudulle etsiäkseen töitä.

Tarina jatkuu hyvin kutkuttavasti:

”Miellyttäväkäytöksinen, kunnollinen talousapulainen, mieluummin maalta tullut tyttö saa hyvän paikan diplomaattikodissa. Hyvä palkka”, päivälehden työpaikkailmoituksessa luki.

Kun Viola soitti ilmoituksessa mainittuun numeroon, puheluun vastasi sisäkkö Elsa Sundman.

”Ette varmaan tiedä, mikä paikka tämä on? Isäntämme on Suomen marsalkka Mannerheim”, Sundman sanoi.

Viola Kaukonen yllättyi.

Hän sai aloittaa työnsä heti. Työsuhde kesti kaikkiaan vähän yli vuoden, mutta saattoi olla välillä katkolla.

”Marsalkka oli muistaakseni sotilaspuvussa. Hän oli hirveän pitkä ja ryhdikäs mies, kunnioitusta herättävä joka suhteessa. Olin tietysti kouluaikoina lukenut hänestä paljon ja myöhemmin kuullut hänen nimeään mainittavan ihailulla, joten minua ujostutti tavattomasti. Tietysti punastuinkin, ressukka, jolloin marsalkka hyväntahtoisen huvittuneesti sanoi: ’On hauskaa vielä nykyaikana nähdä tyttö, jota ei ole maalattu eikä laitettu, vaan jolla on luonnollinen puna poskilla.’”

Mannerheim viehättyi heti Violan sanavalmiudesta.

Vastapestattu talousapulainen muutti Kaivopuiston huvilaan, jossa ei Mannerheimin viimeisinä vuosina asunut paljoakaan palveluskuntaa: taloudenhoitajana toimi Bertta Haglind, sisäkkönä Elsa Sundman ja toisena talousapulaisena Kati Virtanen.

Adjutantti C. Lindeman asui muualla, autonkuljettaja tilattiin tarvittaessa Autopataljoonasta. Keittäjä Signe Kaakinen auttoi isojen kutsujen aikaan.

Ohtomiehen kirjoituksessa on kuvailtu tarkasti Mannerheimin koti oloja: askeettinen kenttävuode, pähkinäpuinen liinavaatekaappi, hienot edustushuoneet, harvinaiset matkamuistot ja palveluskunnan keittiökerroksessa sijaitsevat huoneet.

Vielä eläkepäivillään Viola Lintu muistaa keskikerroksen ovien salvat yksityiskohtaisesti.

Kulmikkaat lihapullat

Marsalkka oli kotioloissaan sangen vaatimaton elämäntavoiltaan ja pistäytyi välillä jopa keittiössä palveluskuntansa keskellä.

”Siellä tunti vapaaksi itsensä, eikä tarvinnut orjailla.”

Talousapulainen sai melkein heti taloon tultuaan ryhtyä huolehtimaan kahvitarjoilusta muistelmiaan kirjoittavalle isännälle. Ruokien täytyi olla voimakkaasti maustettuja.

”Marsalkka oli palveluskuntaansa kohtaan hyvin vaativainen, mutta samalla alaistensa työtä arvostava ja erittäin huumorintajuinen.”

Erikoisesti nuoren Violan mieleen jäi marsalkan hauska vaatimus, että lihapyöryköiden täytyi olla neliskulmaisia, koska ympyriäiset toivat hänen mieleensä tykinkuulat. Marsalkka hupsuili myös pukeutumalla nuorikkonsa mieliksi paraatijuhlapukuun.

Ulkomailta Mannerheim ei tullut koskaan tyhjin käsin, vaan hänellä oli aina tuliaisia henkilökunnalle.

”Minä sain usein suklaata. Hän sanoi, että saat suun makeaksi.”

Viola sai isännältään myös tyylikkäitä vaatteita.

Mannerheim tarjosi nuorelle Violalle myös konjakkia, joka paransi marsalkan mukaan yskää.

Omista sairauksistaan marsalkka ei koskaan puhunut sanaakaan, vaikka hän ahkerasti kävikin Sveitsissä ja Ruotsissa itseään hoidattamassa.

”Sen vatsahaavan aiheuttaman kärsimyksen olisi halunnut ottaa isännältä pois”, Viola Lintu huokaa nyt Kotkan-kodissaan.

Kerran Mannerheimin oireet näyttivät niin vakavilta, että Viola joutui soittamaan lääkäri Lauri Kalajalle. Tämä määräsi potilaan pysymään vuoteessaan. Illalla palvelusväki kuitenkin huomasi, että Mannerheim oli noussut ja pukeutumassa.

”Tunnen itseni niin virkeäksi, että lähden pienelle kävelylle”, Mannerheim ilmoitti.

Lievää väkivaltaa käyttäen toinen talousapulainen Kati Virtanen ja Viola saivat isäntänsä takaisin vuoteeseen. Marski alistui tilanteeseen huokaisemalla:

”Kai minun täytyi tämäkin vielä kokea!”

Suomen marsalkka oli korkeaan ikäänsä nähden harvinaisen virkeä ja hyväkuntoinen mies.

Yläluokkaiset miehet käyttivät 1800-luvulla melko yleisesti korsettia terveys- ja muotisyistä, mutta Violan mukaan Mannerheimilla tällaista kapistusta ei ollut käytössä ainakaan enää eläkevuosinaan.

Märkä tyynyliina

Vaikka Mannerheim oli pitkään sairas ennen poismenoaan, Viola Kaukonen ei seurannut häntä marsalkan hoitopaikkaan Sveitsiin.

”Olin niin lapsellinen vielä, etten halunnut sairaalaan.”

Tieto Mannerheimin kuolemasta oli murskata Violan. Sen hän muistaa parhaiten vielä vanhoilla päivillään Kotkassa.

”Itkin niin, että tyynyliina oli läpimärkä.”

Hän palaa puhumaan isäntänsä kuolemasta yhä uudelleen.

”Suru oli valtava. Käthy-hevonenkin oli allapäin.”

Viola kertoo sanoneensa Mannerheimin hautajaisissa isännälleen, että lepää rauhassa.

Ohtomiehen 1960-luvun kirjoituksen kaikkein yllättävin osio liittyy juuri marsalkan hautajaisten aikaan. Viola Kaukonen nimittäin väitti vanhassa tekstissä, että hän valvoi yhdessä Mannerheimin tyttärien Anastasien ja Sophien kanssa yöllä kolmestaan arkun vieressä istuen.

Mutta ei tässä kaikki.

60-luvulla julkaisematta jääneessä Seuran artikkelissa palveluskunnan työnjohtaja sanoo Mannerheimin muistotilaisuudessa jotain aivan uskomatonta:

”Tässä on se tyttö, jonka kanssa marsalkka vielä vanhoilla päivillään olisi halunnut mennä naimisiin.”

Viola väitti myös keksineensä, mikä korkokuva olisi tarpeeksi arvokas Mannerheimin hautapatsaaseen.

Ristikkäin aseteluja marsalkan sauvoja Viola kävi katselemassa marsalkan haudalla viimeksi kolme vuotta sitten. Samalla hän vei kukkavihkon.

Yhteiset matkat

Ennen Seura-lehden marraskuista yhteydenottoa Viola ei ollut kertonut suhteestaan Mannerheimiin edes pojalleen.

Vaikenemisen syynä on ollut se, ettei suhde ollut intiimi.

”Me puhuttiin asioista rehellisesti Mannerheimin kanssa, mutta sovimme pitävämme kaiken puhtaana”, Viola sanoo ja tarttuu kaksin käsin toimittajan kämmeneen.

”Hän otti monesti kädestä kiinni tällä tavalla tai puristi käsivartta. Minä taputin Mannerheimia monesti olalle. Hän tykkäsi, että ihminen oli vapaamielinen.”

Vielä 1940-luvulla seksuaaliset suhteet avioliiton ulkopuolella olivat paheksuttuja. Viola Kaukonen piti rohkeana sitä, että Mannerheim ylipäänsä koski häneen.

Violan mukaan he pääsivät toisiaan lähimmäksi Violan kotipitäjässä Ylistarossa:

”Kävin nukkumaan kello yhdeksän aikaan. Myöhään yöllä kuului ovelta arka koputus, minkä jälkeen isäntä varovasti, varovasti aukaisi oven. Sotilaspuvussaan hän tuli istumaan vuoteeni laidalle pyytäen ensin anteeksi, että menetteli näin. ’Mutta eihän siinä ole mitään sopimatonta, koska olen alkanut yhä enemmän vakavissani kiinnostua teistä’, hän lisäsi hyväillen samalla niskaani.”

Näin Viola kuvaili Pohjanmaan tapahtumia jo vuonna 1969. Violan mukaan marsalkka käväisi Ylistarossa salaa.

Isäntä ja talousapulainen kävivät Violan kertoman mukaan yhdessä niin Kansallisteatterissa, Kämp-ravintolassa kuin tansseissakin, joissa Mannerheimin tanssitaito herätti ihailua.

Viola puhuu myös matkoista marsalkan omistamaan Kirkniemen kartanoon Lohjalle ja Vihdissä sijaitsevaan Niemenkylän kartanoon, joka kuului kreivi Carl Erik Mannerheimille 1940-luvun lopulle asti.

Yhdelle työmatkallekin Viola sanoo päässeensä. Isäntä ja talousapulainen matkustivat Tukholmaan Mannerheimin työtapaamisen takia. Matka tehtiin Violan kertoman mukaan samassa hytissä kiirastorstain aattona vuonna 1949. Samalla he poikkesivat Mannerheimin siskon Eva Mannerheim-Sparren luona.

86-vuotias Viola Lintu pitäytyy yhä tiukasti 60-luvun tarinassaan.

Myös siinä kaikkein häkellyttävimmässä kohdassa: hän sanoo suunnitelleensa avioliittoa Mannerheimin kanssa.

”Naimisiin olisimme menneet vuoden tai kahden päästä ja muuttaneet Kirkniemeen asumaan, jos hän ei olisi kuollut.”

Vanhassa tekstissä Viola väittää, että avioliitosta puhuttiin vakavissaan:

”Nyt pidetäänkin hääjuhlien kenraaliharjoitus. Olkaa te niin kuin hääyleisö, niin minä kannan morsiamen sisään”, Mannerheim sanoi Violalle ja toiselle talousapulaiselle Kati Virtaselle Niemenkylän kartanolla.

Kuten kaikki tiedämme, tulikin hautajaiset eikä häitä.

Nyt Violan kertoma tarina on kuitenkin päätöksessä.

Hyvästellessä Viola Lintu tarttuu uudelleen kaksin käsin toimittajan kämmeneen. Hän jää mietteissään puristamaan kättä, kunnes tuntee käden hartiallaan. Samassa kohtaa, jonne Mannerheimkin taisi koskea vuosikymmeniä sitten.

 Artikkeli on julkaistu alun perin Seurassa 1/2013.

Voiko tarina olla tosi?

Viola Linnun tarina sisältää niin rohkeita väitteitä, että Seura kokosi sitä tukevat ja sen kyseenalaistavat tosiasiat.

Vastaan:

1. Viola Linnun kotipitäjässä Ylistarossa ja pienessä kotikylässä Jääskänjoella ei muisteta Mannerheimin salavisiittiä. Mutta Viola itse muistetaan mieleenpainuvana persoonana. Mannerheimin tiedetään käyneen Ylistaron asemalla ollessaan matkalla Vaasaan, mutta vuodet olivat 1918 ja 1938. Näitä matkoja on muisteltu vielä vuosikymmenten päästä paikallislehdessä, vaikka marsalkka kävi vain vaihtamassa asemalaiturilla pikaisesti junaa.

2. Mannerheim-arkistosta ei löydy Viola Kaukosen eikä toisenkaan talousapulaisen Kati Virtasen palvelutodistuksia. Tosin todistukset on kirjoitettu pyydettäessä, eivätkä kaikki ole välttämättä säilyneet.

3. Mannerheim ei viimeisinä vuosinaan enää viettänyt juurikaan aikaa Kaivopuiston-kodissaan, koska hän oli sairautensa takia hoidettavana Sveitsissä.

4. Otavan entinen toimitusjohtaja, professori Heikki A. Reenpää toimi muun muassa Mannerheimin muistelmien toimituskunnassa. Hän ei ole koskaan kuullutkaan Viola Kaukosesta tai muusta talousapulaisesta, johon Mannerheim olisi ihastunut. Hän pitää suhdetta ”ihan höpönpöpönä”. Mannerheimin kuoltua hänen naisystäviensä joukkoon yritettiin liittää uusia nimiä. ”Ei koskaan voitu osoittaa, että näissä olisi ollut perää.”

5. Miksi Mannerheim olisi käyttänyt sotilaspukua eläkevuosinaan?

6. Viola Lintu on alkanut vanhoilla päivillään näyttää pojalleen kuvaa, jossa Mannerheim poistuu Kaivopuiston kodistaan 70-vuotispäivänään naisten heitellessä hänen tielleen kukkien terälehtiä. Viola väittää olevansa kuvan nainen, vaikka on ollut kuvaottohetkellä vuonna 1937 vielä 11-vuotias lapsi.

7. Mannerheimilla oli viimeisinä vuosinaan läheinen suhde kreivitär Gertrud Arco-Valleyn kanssa. Muutenkin Mannerheim suosi korkeasäätyisiä naisia.

8. Mannerheim-museon entinen intendentti Vera von Fersen ei usko suhteeseen, koska moni muukin on uskotellut olleensa läheisissä tekemisissä marsalkan kanssa. ”Vielä 80-luvullakin museoon tuli paljon kirjeitä, että olen Mannerheimin lapsi. Kun kehotimme menemään dna-testeihin, yhteydenotto loppui kokonaan.”

9. Ei kuulu muistotilaisuuksien tapoihin, että palveluskunta pitää puheita varsinkaan työnantajansa yksityisasioista. Hautajaisiin osallistunut Reenpää muistaa, että Mannerheimin toinen tytär ei päässyt paikalle kuin vasta hautajaispäivänä, joten hän ei ollut ruumiinvalvojaisissa. Miten matalasti koulutettu Viola Kaukonen olisi edes voinut kommunikoida Mannerheimin tyttärien kanssa, jotka puhuivat ranskaa ja venäjää?

10. Viola Kaukonen muisti väärin jo 1960-luvulla alusten nimet, joilla pääsi 1940-luvun lopussa Tukholmaan. On uskottavaa, että kapteeni tuli tervehtimään arvovaltaista Mannerheimia. Mutta miksi aluksen matkustajista kukaan ei ole muistellut erikoista paria myöhemmin?

11. Suomen Marsalkka Vapaaherra Gustaf Mannerheim -muistoteoksessa (Otava 1953) sanotaan, että marsalkan oli keskeytettävä ketunmetsästys lähteäkseen antamansa lupauksen vuoksi muualle. Viola Linnun mukaan marsalkka tapasi tällöin hänet Ylistarossa, mutta vain muutama ihminen näki heidät. Violan 1960-luvulla kertoman mukaan oli syyskesä 1950. Kirjan mukaan metsästysretki oli lumisena talvena, mutta vuotta ei mainita.

12. Työpaikkailmoituksen puhelinnumero 6344–– alkaa väärin, sillä alkunumero 6 tuli Helsingin puhelinnumeroihin vasta 1960-luvulla. Lisäksi kyseessä ei ole ainakaan talon pääpuhelinlinja, sillä sen numero on edelleen sama kuin vuosikymmeniä sitten. Henkilökunnalla on tosin voinut olla toinen puhelinlinja taloon.

Puolesta:

1. Mannerheim-museon oppaan Juha Bäckmanin mukaan Viola Linnun voi luottaa työskennelleen Mannerheimin tilapäisenä talousapulaisena. Miten muuten Viola olisi tiennyt niin tarkasti marsalkan Kaivopuiston kodissa 1940-luvulla vallinneen huonejärjestyksen, ruokahissin ja sieltä jo poistetut keskikerroksen lukot? Koti on museoitu jo vuonna 1951, mutta museokierrokset eivät ole koskaan kattaneet palveluskunnan tiloja. On myös tiedossa, että Mannerheim antoi paljon lahjoja palveluskunnalleen. Mannerheimin vakituinen palveluskunta oli hyvin uskollinen eikä koskaan kertonut isäntänsä yksityisasioita ulkopuolisille.

2. Mannerheimia paljon tutkinut valtiotieteiden tohtori Martti Turtola pitää tekstiä luotettavana, sillä Mannerheimista, palveluskunnasta ja ajasta välittyvä yksityiskohtainen kuva on uskottava. Hän suosittelee Seuralle tekstin julkaisua. Kuvattuina aikoina Mannerheim on ollut Suomessa käymässä Sveitsistä esimerkiksi äänestämisen takia. ”Kyllähän vanhakin mies voi rakastua ja mennä naimisiin varsinkin nuoruuden kaipuussa, mutta suhteen paikkansapitävyydestä ei voi olla varma. Ja asia on voinut suurentua Violan mielessä, sillä Mannerheim on saattanut kyllä vain leikitellä avioliitolla. Teksti tuo kuitenkin merkittävää lisää inhimilliseen Mannerheim-kuvaan: marsalkka ei ollutkaan vanhana sairauden takia ärtyisä, vaan myös huumorintajuinen herrasmies.”

3. Mannerheim-arkistossa säilytettäviin marsalkan kalentereihin on merkitty vuoden 1948 kesälle tapaamisia ’dearin’ eli rakkaan kanssa. Tapaamisia on jopa kaksi päivässä, mikä viittaa siihen, että rakas on ollut lähettyvillä – ehkä jopa samassa talossa. Kesällä 1948 Mannerheim oli Suomessa äänestämisen takia.

4. Mannerheim-arkistossa säilytetään marsalkan osoitteistoa. Seuran entisen päätoimittajan Olli Ohtomiehen käyntikortti löytyy sieltä lähes ainoana toimittajana.

5. Mannerheimin muistelmien toimituskuntaan kuuluneen professori Heikki A. Reenpään mukaan Mannerheim oli tunnetusti naiset huomioiva herrasmies, jolla kuiskuteltiin sodan jälkeen olevan naisystäviä. ”Kun hän vaikka suuteli jotain seuralaistaan kädelle konsertissa, siitä riitti makeita juttuja ja kuiskuttelua. Niitä oli paljon myös 50-luvulla.”

6. Lehdet eivät edes yrittäneet selvittää Mannerheimin naissuhteita hänen eläessään, ja muistelmista rajattiin pois Mannerheimin pyynnöstä jopa kreivitär Gertrud Arco-Valleytä käsittelevä osuus, vaikka marsalkasta ja kreivittärestä oli olemassa yhteisiä valokuvia.

7. Ruotsin-matkalle tarvitsi vielä 1940-luvulla passin. Lääninhallituksen passiluetteloiden mukaan vuoden 1949 helmikuussa ulkoministeriö on tilannut passeja omaan käyttöönsä. Ulkoministeriö myönsi diplomaattipassit, jollaisella Mannerheim matkusti myös eläkevuosinaan. Lääninhallitukselta tuomarin määräyksellä tilatut passit ovat kuitenkin tavallisia – eivät diplomaattipasseja. Ulkoministeriön tietopalvelun mukaan tavallisia passeja ei ministeriössä yleensä tarvittu, eikä niille löydy enää selitystä. Passit ovat voineet tulla Mannerheimin henkilökunnan käyttöön Violan mainitsemalle Tukholman-matkalle, joka tehtiin huhtikuussa 1949.

 

X