Uusiseelantilainen Arthur Lydiard innosti suomalaiset hölkkäämään

Arthur Lydiard vaati paljon itseltään ja valmennettaviltaan. ©OM-ARKISTO

Uusiseelantilainen Arthur Lydiard on pieni ja pisamainen, kuiva kuin erämaan piikkipensas. Hän aloittaa Suomen kestävyysjuoksijoiden valmentajana maaliskuussa 1967.

Lydiardissa on entisajan sotapäällikön hyve: hän tekee saman mitä vaatii muilta.

Ensimmäisellä yhteisleirillä hän pistää Suomen parhaat juoksijat kiertämään Kuortaneenjärven ympäri ja asettuu lähtöviivalle yhdessä heidän kanssaan. Matkaa on 32 kilometriä. Vain kaksi juoksijaa palaa lenkiltä ennen 46-vuotiasta valmentajaansa.

Lydiard heittää haasteen myös pitkiin laturetkiin tottuneille suomalaisille kuntoilijoille: ”Entäpäs jos pistelisitte muutaman kymmenen kilometriä juosten halki syksyisten metsien?”

Osin Lydiardin vaikutuksesta syntyy kilpa- ja kuntourheilijoille tarkoitettu Impivaaran massajuoksu.

Juoksun lähtöpaikka on Aleksis Kiven syntymäkodin luona Nurmijärven Palojoella. Sieltä on hieman yli 30 kilometriä metsäistä matkaa Pirkkolan urheilupuistoon Helsinkiin. Ensimmäisen kerran reitillä juostaan lokakuussa 1967.

Tossuja ja saappaita

Juokseminen Impivaaran reitin kapeilla metsäpoluilla ei ole helppoa. Sen saavat kokea ensimmäisten vuosien rohkeat yrittäjät. Ohi ei pääse, jos edellä hölköttää isompi joukko tiiviinä ryhmänä. Pitää vain kiltisti pysytellä ryhmän takana. Kärkeen ei ole maalissa asiaa, jos jättäytyy alussa liian taakse.

Lokakuussa syyssateet ovat jo ehtineet pehmentää reitin. Kun parhaimmillaan tuhannet tallovat polkuja, ne jauhautuvat rikki. Suuria vesilätäköitä sekä kura- ja mutamonttuja syntyy askelten alla. Kiertää ei voi – tai ei halua. Vuosi vuodelta osanottajia on kuitenkin enemmän ja enemmän.

Impivaaran reitillä riitti alkuvuosina vettä ja kuraa, mistä on hyvänä osoituksena Rauno Kotkajuuren rapainen ulkomuoto lokakuussa 1967. ©OM-ARKISTO

Hölkkäbuumin alkuvuosina juoksujalkineet eivät ole kovin merkillisiä. Impivaaran reitillä saavat kelvata koripallotossut, samoin ohutpohjaiset trampakset, saappaat ja piikkarit.

Jalkoja särkyy, kun sittemmin aletaan hölkätä kovapohjaisilla teillä ja kaduilla. Ortopedit varoittavat mutta taputtavat samalla vaihvihkaa käsiään.

Oman riesansa hölkkääjille tuovat Impivaaran poluilla risteilevät puiden juuret. Ne ovat märkiä ja limaisia ja sen vuoksi liukkaita. Jalka lähtee omille teilleen, kun astuu sileäksi kuoriutuneen juuren päälle. Ne pitäisi osata väistää, mihin mukana olevat suunnistajat helposti toki pystyvätkin.

Yllätyksen tuo toisinaan aikainen talven alku.

Vuoden 1973 lokakuussa Impivaaran juoksureittiä peittää osin lumi. Helsingin Sanomat otsikoi: ”Vain sudet ja pakkanen puuttuivat Impivaarasta.” Niiden myötä Impivaaran juoksu olisikin vastannut Aleksis Kiven kuvaamaa Seitsemän veljeksen pakoa palavasta Impivaaran saunasta talvipakkasessa, lumihangessa ja paitasillaan.

Saman vuoden lopulla Juoksija-lehti määrittelee hölkän näin: ”Se on jalkojen liikuttelua juoksun tapaan vuorotellen eteen, tasaiseen tahtiin ja täysin ilman ponnistelua.”

Pururatoja metsiin

Ensimmäiseen Impivaaran juoksuun on osallistunut puolentuhatta rohkeata miestä ja muutama nainen.

Viitisen vuotta myöhemmin reitillä hölkkää jo parituhatta juoksukärpäsen puremaa suomalaista. On alkanut hölkkäbuumi, joka voimistuu vuosi vuodelta.

Saharan autiomaan halki äskettäin juossut seikkailujuoksija Jukka Viljanen muistelee blogissaan poikavuosiaan näin:

”Mökillä juostiin aina saunalenkki. Ja siihen osallistuivat vieraatkin. Siellä oli kuulkaa flanellipaitaa päällä, ja osa juoksi varmaan ihan tavallisilla kävelykengilläkin.”

Pitkin teitä ja katuja hölkkäävää ihmistä ei 1970-luvulla enää pidetä hassahtaneena. Silloin hölkätään ympäri Suomea ja ympäri vuoden. Myös metsiin vedetyt pururadat ovat ahkerassa käytössä.

Huippuunsa innostuksen nostavat Juha Väätäisen Euroopan mestaruudet 1971 sekä Lasse Virenin ja Pekka Vasalan olympiavoitot Münchenissä 1972.

Yhtä 1970-luvun Impivaaran juoksua Helsingin Sanomat selostaa näin: ”Maalissa oli kuva aiempia impivaaroja valoisampi: vain muutama oksensi vihreän sapen, vain muutamien polvet löivät setsuuria ja vain muutamien silmät tapittivat mitäännäkemättöminä lumivalkoisista kasvoista.”

Herrat ja narrit

Lehdistö lietsoo hölkkäintoa uusilla avauksillaan.

Viikkosanomien toimittaja ja kuvaaja käyvät syksyllä 1969 Tukholmassa katsomassa, millainen on jo muutamia vuosia järjestetty ja kovasti mainostettu Lidingöloppet, 30 kilometrin maastojuoksu, jolle osallistuu vuosittain tuhansia juoksijoita.

Toimittaja on liki poissa tolaltaan. Jo Lidingöloppetin lähtö mykistää. Ei Suomessa ole koskaan nähty tuhansien juoksijoiden ryntäävän yhtaikaa matkaan leveältä peltoaukeamalta – tuntuu kuin puhvelilauma olisi säikytetty pakosalle.

Viikkosanomien toimittaja tekee tärkeän havainnon: Lidingöloppetiin osallistuu kymmenien ja taas kymmenien eri ammattien edustajia yliopiston dosentteja ja professoreita myöten.

Yksi juoksijoista on liimannut korkeaan tohtorinhattuunsa pienen nimikortin: Lemmelforskare. Vasta kotimaassa toimittaja saa selville, että kyseessä on ollut sopulitutkija.

Tuota pikaa hölkkäävät myös Suomessa niin herrat kuin narritkin. Jalkojaan liikuttelevat hölkän tahtiin niin viulutaiteilija Tuomas Haapanen, apulaiskaupunginjohtaja Erkki Tuomioja kuin myös urheilutoimittajien nestori Sulo ”Simeoni” Kolkka, jolle käy hieman köpelösti. Ilta-Sanomat otsikoi: Simeoni eksyi Jukolan metsissä.

Sulo Kolkkaa harmittaa.

Lähteet: Tarmo Mäki-Kuutti (toim.): Tie Montrealiin; Erkki Vettenniemi: Suomalaisen kestävyysjuoksun historia.

Lue myös:

Nelinkertainen olympiavoittaja Lasse Virén: ”Keskinäistä kilpailua pitäisi olla enemmän”