Reportaasi: Kouvolan Lakritsi on makea mysteeri, jota yritettiin ensin kaupata English Taste -nimellä 1960-luvulla
Kouvolan Lakritsin tehdas on valittu kahdesti maailman parhaaksi lakritsinvalmistajaksi. Mikä on maailmanluokan herkun salaisuus?
Lakritsipiipun muotoilu viimeistellään käsityönä.
Pieni, musta pala on pehmeää purra. Se murenee hampaissa vielä pienemmiksi paloiksi ja samalla suuhun leviää lievästi makea, kevyesti suolainen maku, missä vivahtaa myös pistävä salmiakki.
Kun suu on tyhjä, käsi hakeutuu uudestaan rapisevalle salmiakkilakritsipussille. Tuore karamelli litistyy sormilla painamalla ja nousee taas lieriön muotoonsa, kun lopettaa puristamisen.
Toinen pala maistuu ensimmäistäkin paremmalta. Kiusauksen torjuminen syödä koko pussi kerralla tyhjäksi vaatii tahdonvoimaa.
Lakritsi maistuu ja pirskahtelee suussa, vaikka kolmas pala jää tältä erää syömättä.
Makean aloituksen päivään tarjosi maailman parhaaksi arvosteltu Kouvolan Lakritsi. Yritys on palkittu arvovaltaisen, brittiläisen LUXlife-aikakauslehden Food & Drinks Awards -kategoriassa parhaana lakritsinvalmistajana sekä vuonna 2020 että 2021.
Lähdimme Kouvolaan selvittämään, mikä on tämän kansainvälisestikin arvostetun herkun salaisuus. Vuonna 1945 rakennetun tehtaan pihalla vastaan leijuu makeana lakritsin tuoksu. Itse salaisuus, herkun valmistus on kätketty punaisista tiilistä muurattujen seinien sisälle, lukittujen ja valvontakameroilla varustettujen ovien taakse.
Mustat ja makeat lakritsipiiput on taitettu valmiiksi pellille uunissa kuivattamista varten. © Tommi Tuomi
Mustan massan höyry
Musta lakritsimassa velloo keittokattilassa. Reilun tonnin painoista massaa keitetään noin kolme tuntia. Lakritsiin on jo lisätty väriaine, sillä värjäämätön lakritsimassa olisi ruskeaa.
Leveät lavat pyörivät hurisevassa kattilassa. Höyryävä massa kääntyy laskoksille ja sitkistyy.
Lakritsin valmistamiseen käytetään vehnäjauhoja, sokeria, siirappia, melassia ja lakritsijauhetta, jota tuodaan Kouvolaan Hollannista.
15 vuotta nykyisellä Kouvolan lakritsin tehtaalla lakritsia keittänyt Kai Kämäräinen kertoo, että yhden päivän aikana keitetään kahdesta neljään lakritsimassaa.
Salmiakin makuisen herkun ja tanskalaisten suosiman karamellilakritsin kaltaiset erikoisuudet keitetään perjantaisin, jonka jälkeen kattila pestään erityisen huolellisesti.
”Ripaustakaan mausteista ei saa sotkeentua maanantaina keitettävään peruslakritsimassaan”, Kämäräinen kertoo.
Kun massa on valmista, se pudotetaan tehtaan alakerran puristimeen, missä musta massa painuu kasaan ja litistyy. Vihreälle liukuhihnalle alkaa lipua tasaisia lakritsilevyjä.
Tanskaan toimitettavat lakritsit kulkeutuvat liukuhihnaa pitkin leikkurista annostelijaan, minkä jälkeen ne pakataan 300 gramman pusseihin. © Tommi Tuomi
Konsultin resepti
Kouvolan Lakritsin konttorissa pyöreän, lakritsikuvioinnilla koristetun pöydän ääressä istuu toimitusjohtaja, lakutehtailijana tunnettu 57-vuotias Timo Nisula.
Pitkään makeisten maahantuonti- ja myyntitehtävissä työskennelleellä Nisulalla on sormuksia sormissaan ja koruja ranteissaan. Lakutehtailija itse tuskin leikkaa liukuhihnalla lakritsilevyjä.
Pohjanmaalta lähtöisin oleva ja nykyään Espoossa asuva Nisula on omistanut Kouvolan Lakritsin vuodesta 2008 lähtien.
Nisula huomauttaa kättelyssä, että Kouvolan tehtaalla valmistetaan universumin parasta lakritsia.
”Jos ulkoavaruudesta tulee joku tyyppi ja antaa maistaa vielä parempaa lakritsia kuin meidän lakritsimme, tyydymme olemaan vain maailman parhaita.”
Kouvolan Lakritsi Oy perustettiin vasta vuonna 1998. Sitä ennen yritys ja tehdas tunnettiin Papulan Vesitehtaana, missä valmistettiin kuitenkin lakritsia. Papulan Vesitehdas Oy perustettiin Viipurin maalaiskunnan Papulassa vuonna 1906. Se aloitti toimintansa Kouvolan Tornionmäen kaupunginosassa 1948 ja vuonna 1990 tehtaaseen fuusioitui myös aikanaan Viipurissa perustettu Makeis ja Mehu Oy.
Nykyinen kouvolalainen lakritsi syntyi vuonna 1960, kun Papulan Vesitehtaalla vieraili englantilainen lakritsikonsultti H. Knoch, jonka etunimeä Nisula ja hänen mukaansa ei juuri kukaan muukaan muista.
Knochin kehittämää lakritsia yritettiin ensin kaupata English Taste -lakritsina.
”Ei kansa sitä nimeä koskaan käyttänyt. Ihmiset olivat sitä mieltä, että se oli Kouvolan lakritsia, ja sitä se on vielä tänäkin päivänä.”
Yupin Turkkila leipoo lakritsin pötköiksi, jotka kiekossa käyttämisen jälkeen ovat viimeistä silausta vaille valmiita lakritsipiippuja. © Tommi Tuomi
Tangot kuivuvat uunissa
Lakritsitehtaan uunissa tulee äkkiä hiki. Se on niin iso, että sinne voi astua sisään. Olohuoneen kokoisen uunin lämpötila on noin +50 astetta. Kehikkoihin nostetut, levyistä leikatut lakritsitangot kiiltävät sivuseinältä loistavan lampun valossa.
Uunin ilma on paksua ja tuoksu voimakkaan makea.
Lakritsi alkaa aivastuttaa.
”Uuniin sopii kerralla noin 4 000 kiloa lakritsia. Sitä ei kypsennetä, vaan se kuivataan”, kertoo Kouvolan Lakritsin myynnistä, markkinoinnista, sponsoroinnista ja henkilöstöstä vastaava päällikkö Jari Hautala.
Hän vetää pellin ulos kehikosta ja haistaa vielä hieman kosteita, mustia tankoja.
”15 tunnin lämmittämisen jälkeen erä on valmis leikattavaksi ja pakattavaksi”, Hautala sanoo.
Tehtaassa valmistettiin viime vuonna 815 000 kiloa lakritsia, mikä on 150 000 kiloa enemmän kuin edellisenä vuotena. Tänä päivänä kouvolalaista lakritsia syödään Suomen lisäksi useissa Euroopan maissa ja Kanadassa. Käynnissä ovat neuvottelut viennin aloittamiseksi Yhdysvaltoihin, Japaniin ja Australiaan.
Lakritsitehtaan varasto taas ei ole koolla pilattu. Sen läpi kävelee kymmenellä askeleella, ja varaston nurkassa on vain muutama valmiiksi pakattu laatikko.
Hautala kertoo, että lakritsia ei tehdä varastoon, koska tavoitteena on toimittaa herkku ostajille mahdollisimman tuoreena.
Sekö on Kouvolan Lakritsin salaisuus? Tuoreusko on tehnyt siitä maailmankuulun?
”Jos se olisi salaisuus, niin en olisi sitä kertonut”, Hautala hymähtää.
Lakutehtailija Timo Nisula (vas.) ja Kouvolan Lakritsin myynnistä ja markkinoinnista vastaava päällikkö Jari Hautala imeskelevät tyytyväisinä oman tehtaan lakupiippuja. © Tommi Tuomi
Keisarin addiktio
Lakutehtailija Timo Nisula haistelee konttorin pöydän ääressä lakritsijuuritankoa.
”Egyptin faaraoiden pyramideihin laitettiin mukaan lakritsijuurta, että faaraot saivat myös kuolemansa jälkeen keittää terveyttä edistävää lakritsijuomaa”, Nisula kertoo.
Konttorin seinälle ripustetusta taulusta käy ilmi, että lakritsi tunnettiin lääkekasvina jo 4 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.
Nisulan mukaan lakritsilla ovat itseään lääkinneet ainakin Rooman keisari Julius Caesar (100–44 eaa) ja karthagolainen sotapäällikkö Hannibal (247–183 eaa.)
Nisula kertoo, että Ranskan keisari Napoleon I oli todellinen lakritsiaddikti, joka syötti herkkua myös sotajoukoilleen.
”Lakritsi lisäsi marssikestävyyttä ja hellitti hermopainetta. Se oli Suomen armeijan viime sotien aikana käyttämän pervitiinin kaltainen piriste”, Nisula maalailee.
Lääkeaineeksi lakritsijuuri jalostettiin uuttamalla siitä makuaineet vedellä, ja kun vesi haihdutettiin, syntyi ruskeaa jauhetta tai tahnaa, lakritsiuutetta.
Lakritsi jalostui makeiseksi jo vuonna 1760, kun englantilainen apteekkari George Dunhill keksi lisätä lakritsiuutteeseen sokeria ja jauhoja. Suomessa makeislakritsin teollinen tuotanto käynnistyi vasta 1890-luvulla.
Tänä päivänä Kouvolan Lakritsi on ainoa Suomessa makeislakritsia valmistava yritys.
Nisula kertoo, että koko lakritsin valmistusprosessi on miltei samanlainen kuin yli kuusi vuosikymmentä sitten.
”Meillä on laadukkaat raaka-aineet, joista lakritsi valmistetaan perinteisellä reseptiikalla ja perinteisin menetelmin käsityönä.”
Ja sitten on vielä se salaisuus.
Lakritsijauhetta käytetään jälkiruokien ja leivonnaisten maustamiseen. © Tommi Tuomi
Lisukkeeksi läskisoosiin
Pakkaamossa kolisee ja jytisee.
Markus Väkevä ajaa uunista otettuja, reilun metrin pitkää lakritsipötköä leikkuriin, josta paloiteltu lakritsi kulkeutuu liukuhihnaa pitkin annostelijaan.
Metalliset läpät kilahtelevat ja lakritsit putoilevat pussittajaan, mistä ne kiertävät 300 gramman läpinäkyviin pusseihin pakattuina toisen liukuhihnan päähän.
”Tämä erää menee Tanskaan, kertoo vinhaa vauhtia lakritsipusseja laatikoihin nosteleva pussikoneen käyttäjä Marja Seppälä.
Toimitusjohtaja Timo Nisula on täyttänyt omin käsin Guinnessin ennätystenkirjaan vuonna 2020 päätyneen maailman suurimman makeispussin.
”Sillä oli painoa 833,8 kiloa, mistä sisällön paino oli 829,1 kiloa. Kyllä siinä muutama tunti meni lakuja lapatessa”, Nisula kertoo.
Kouvolassa valmistetaan erimakuisia ja -muotoisia lakritseja. Lakritsista tehdään smoothieta ja pannacottaa, lakritsia sekoitetaan kastikkeisiin, juomiin ja sillä maustetaan jopa riisipiirakoita.
Nisula kertoo, että tehtaalla kehitetty punainen lakritsi epäonnistui, koska se ei ollut tarpeeksi maukasta. Lakritsilla maustetusta läskisoosistakaan ei tullut trendikästä herkkua.
”Paikallinen läskisoosiyhdistys värväsi minut kokkaamaan heille päivällistä”, Nisula kertoo.
”Läskisoosi on hyvää, mutta jos siihen sekoitetaan lakritsia, niin se ei enää ole yhtä hyvää.”
Kouvolan Lakritsin tehtaassa lakritsia valmistetaan perinteisin menetelmin käsityönä. © Tommi Tuomi
Tehtaalta kauppikseen
Lakutehtailijalle tulee kiire seuraavaan paikkaan. Nykyinen tehdas on kasvaneen kysynnän myötä liian pieni, ja yritys tarvitsee kipeästi uusia toimitiloja. Siksi se on ostanut Kouvolan kaupungilta tyhjilleen jääneen Liiketalouden kauppaoppilaitoksen, ja Timo Nisula on lähdössä allekirjoittamaan rakennuksesta lopullista kauppakirjaa.
Nisula kertoo, että toisen tehtaan myötä tuotanto pystytään kaksin- tai jopa kolminkertaistamaan nykyisestään ja nykyisten reilun 30 työntekijän lisäksi yritykseen palkataan kymmenkunta uutta työntekijää.
”Jos remonttitöihin päästään pian, niin uusi tehdas saadaan käyntiin jo ensi kesänä.”
Markus Väkevä nostaa uudet lakritsitangot liukuhihnalle. Leikkuri käy ja lakritsipalat seuraavat toisiaan. Annostelijan läpät kilahtelevat. Liukuhihnan toisella puolella Marja Seppälä nostelee lakritsipusseja laatikoihin.
Reilut kaksi vuotta lakritsitehtaalla työskennellyt Väkevä sanoo olevansa ylpeä siitä, että hänen tekemänsä lakritsi on noteerattu maailman parhaaksi.
”Kaupassa katson aina, onko hyllyissä meidän lakritsiamme”, Väkevä sanoo.
Kouvolan lakritsin menestyksen salaisuudesta Väkevällä on selvä käsitys.
”Se on vain niin hyvän makuista, että sitä ei voi vastustaa.”
Jari Hautala tarkastaa, ovatko lakritsipötköt kuivuneet jo tarpeeksi ison uunin 50 asteen lämmössä. © Tommi Tuomi
Lihottava luontaisetu
Päivän lakritsituotanto ei mene vain pusseihin. Paksusta lakritsipötköstä leikataan myös muovista leikkuulautaa vasten 58–62 gramman painoisia paloja, jotka leivotaan käsin pitkulaisiksi pötköiksi. Pötköt laitetaan puiseen kiekkoon, joka kerran pyörähdettyään paljastaa altaan lakritsipiipun.
Viimeinen taitos piippujen varsiin tehdään taas käsin ennen kuin piiput viedään uuniin.
Lakritsipiippuja valmistava kouvolalainen Yupin Turkkila on työskennellyt tehtaassa reilut kaksi vuotta, ja sinä aikana hänen painonsa on noussut yli viisi kiloa.
”Lakritsitehtaalla on liian hyvät luontaisedut”, Turkkila sanoo.
Kauppaopiston ostosta tehtaalle palannut lakutehtailija Timo Nisula sättii suomalaista tupakkalakia, jonka nojalla lakupiippuja ei saa markkinoida eikä niitä ostamalla saa bonuksia kaupasta.
”Ja onhan se nyt ihan käsittämätöntä, ettei lakupiippua voi edes maksaa automaattikassalla!”
Hieman tuohtuneelta lakutehtailijalta lipsahtaa lopulta myös vastaus siihen, mikä on kouvolalaisen lakritsin maailman parhaan maun salaisuus.
Nisula ojentaa kassista muoviin pakatun, paksun lakritsisydämen.
Se on rakkaus.