Haluatko kirjoittaa kirjan? Kokoa elämäsi muistot kirjoittajakurssilla – ”Olen saanut vastattua lasteni kysymyksiin, kuka olen ja mistä olen tullut”
Entistä useampi kokoaa muistonsa kirjaksi ja osallistuu kirjoituskurssille. Miksi kynään kannattaa tarttua? Mitä se antaa ja ottaa?
Pirkko Pitkänen (vas.), Pirjo Aarnio ja Sirpa Neuvonen ovat tutustuneet toisiinsa kirjoituskurssilla. © Sara Pihlaja
Jos aiot kirjoittaa kirjan, sinun on tartuttava kynään, totesi elämänkumppani kangasalalaiselle Arja Lehdolle, joka oli jäänyt rakennuspäällikön työstään eläkkeelle. Lehdon mielessä oli ollut jo pitkään kirjoittaa jotakin elämästään. Puolison kannustuksesta huolimatta Lehto olisi ehkä jahkaillut pidempään, ellei olisi sairastunut samoihin aikoihin Parkinsonin tautiin.
”Jouduin sairastumiseni takia lopettamaan rakkaan harrastuksen maratonjuoksemisen ja halusin tilalle jotakin muuta mielekästä. Uskaltauduin ilmoittautumaan Tampereen seudun työväenopiston elämäntarinakirjoittamisen kurssille”, Arja Lehto kertoo.
Vaikka projektiin meni lopulta useampi vuosi, kirjoittamaan ajoi pelko sairauden etenemisestä. Olihan mahdollista, että eteen tulisi tilanne, jolloin sormet jäykistyisivät niin, ettei kirjoittaminen enää onnistuisi.
”Toisaalta uskon, että muistoista kirjoittaminen, sanojen asettelu oikeaan järjestykseen ja sanavalintojen pohtiminen ovat hidastaneet sairauteni etenemistä ja samalla oma polkuni on pidentynyt”, Lehto pohtii.
Hän nimittää sairauttaan Iiroksi entisen valtionvarainministeri Iiro Viinasen mukaan, joka on puhunut julkisuudessa omasta sairaudestaan. Viinasen esimerkki on myös rohkaissut.
”Kirjoittajakurssi madalsi kynnystäni tehdä oma kirja. Myös se kannusti, että Viinanenkin on kirjoittanut sairaudestaan huolimatta. En takertunut ajatuksen, että on liian myöhäistä aloittaa, vaan sain sairaudestani ruutia.”
Tarja Kankainen on koonnut muistojaan kirjaksi Suojelusenkeli olkapäällä: elämyksiä, kokemuksia ja kasvamista aikuiseksi ja opettajaksi. © Sara Pihlaja
Kirjoituskurssin ryhmästä rohkeutta
Lehdon kanssa samalle kirjoittajakurssille osallistunut Tuija Sironen on kirjoittanut kaksi kirjaa. Esikoiromaani Hiljaa sulaa surujää (Warelia) ilmestyi kaksi vuotta sitten, Toivon vuoksi (Warelia) viime keväänä.
Ennen kirjoituskurssille tuloa Tuija Sironen oli tutkinut pitkään sukuaan. Häntä kutkutti rippikirjoista vuodelta 1857 löytynyt tieto, jonka mukaan Tuijan isoäidin isoisä ehti olla naimisissa vain viikon, kun jäi leskeksi 26-vuotiaana.
”Tajusin, että käsissäni on romaanin ainekset. Seuraava ajatukseni oli, että haluaisin kirjoittaa, mutten osaa. Intoa minulta ei kuitenkaan puuttunut.”
Sironen sanoo saaneensa kirjoituskurssilta vinkkejä, apua ja rohkaisua. Sekä opettajalta että toisilta kurssilaisilta saatu palaute oli tärkeää ja sai uskomaan omiin taitoihin. Tärkeiksi muodostuivat myös epäviralliset kahvitteluhetket työväenopiston kahvilassa, johon osa ryhmäläisiä on ottanut tavaksi kokoontua ennen tai jälkeen kurssitapaamisen.
”Alussa oman tekstin näyttäminen ja palautteen saaminen jännitti, mutta kokemuksen karttuessa juuri palaute muodostui tärkeäksi, koska se auttoi parantamaan omaa tekstiä”, Tuija Sironen sanoo.
Ryhmästä joku saattoi esimerkiksi kysyä, mitä tarkoittaa tietty entisajan sana, joka kirjoittajalle itselleen oli itsestään selvä. Tai jos tapahtumia vyöryi toinen toisensa perään kuin liukuhihnalta, palaute auttoi syventämään tärkeitä hetkiä ja pysähtymään niihin.
Siinä missä Lehto päätyi tekemään omakustanteen nimeltä Roineen tuulia, Sironen valitsi yhteiskustanteen. Se tarkoittaa perinteisen täyskustanteen ja omakustanteen välimuotoa, jossa tekijä maksaa kirjan taittamisen ja painamisen lisäksi kustannustoimittajan palveluista ja muun muassa teoksen markkinoinnista. Tuija Sironen päätyi pieneen yleiskustantamo Wareliaan, jonka julkaisemista teoksista iso osa on muistelu- tai elämäkertateoksia.
Wareliassa kustannustoimittajana työskentelevän Salla Yli-Erkkilän mukaan oman kirjan julkaiseminen on monelle kirjoittajalle suuri haave. Toteutuessaan julkaistu kirja voi tuoda omat tai suvun elämänvaiheet näkyviksi kirjoittajan lähipiiriä laajemmalle lukijakunnalle.
Yli-Erkkilän työ kustannustoimittajana saa erilaisia painotuksia tekeillä olevasta kirjasta riippuen.
”Muistelmakirjailijoita ohjatessa työni tavoitteena on antaa palautetta, jonka avulla kirjoittajan ääni tulee esille ja teksti saa luettavuutta ja jännitettä”, Yli-Erkkilä kuvaa.
Tuija Sironen on kirjoittanut sukunsa vaiheiden pohjalta kaksi historiallista romaania, jotka ovat Hiljaa sulaa surujää (Warelia 2020) ja Toivon vuoksi (Warelia 2021). © Sara Pihlaja
Tampereen seudun työväenopiston kirjoittajaryhmä on tehnyt yhdessä kirjan Likat liikkeellä – nuoruusantologia. Kirjan kantta varten ryhmäläiset pukeutuivat nuoruuttaan kuvaaviin asuihin. © Sara Pihlaja
Oman elämän jäsentelyä
Seija Penttilän ensimmäinen teos Amanda käsittelee hänen isomumminsa elämänvaiheita nälkävuosista aina kodin menettämiseen, kun Porkkala vuokrattiin Venäjälle. Kirjoittajakurssi sai Penttilän innostumaan myös pakinoista ja kun ryhmä kannusti tarpeeksi, Penttilä päätti koota humoristiset ja terävät tekstinsä kirjaksi, joka sai nimen Nonstop.
Penttilä taittoi kirjan itse ja painatti sen Saksassa, jolloin hän pystyi pitämään kirjan kustannukset alhaisina. Samaan ratkaisuun päätyi Heikki Laitinen, joka on koonnut lapsuus- ja koulumuistojaan kirjaksi nimeltä Täptäästä riemuteekkariksi – Pieksämäen pojan tarinoita. Nyt työn alla on teos, joka käsittelee hänen työuraansa.
”Taittaminen onnistui, mutta osoittautui niin työlääksi, että seuraavan teokseni taiton ostan”, Heikki Laitinen huomauttaa.
Mies sanoo elämänsä jäsentyneen kirjoittamalla.
”Samalla olen saanut vastattua lasteni kysymyksiin siitä, kuka olen ja mistä olen tullut. Juuri he saivat minut alun perinkin kirjoittamaan elämästäni.”
Siinä missä Laitinen kirjoittaa läheisistään pääosin heidän oikeilla nimillään, Penttilä on pakinoissaan nimennyt lapsenlapsensa Kolmoseksi, Älyksi ja Väläykseksi. Hänen mukaansa asianosaiset tunnistavat silti itsensä, kun taas vieraammalle lukijalle nimillä ei lopulta ole suurta merkitystä.
”Haluan olla elämänmakuinen, mutten pahansuopa. Tarvittaessa olen näyttänyt tekstin etukäteen läheiselleni, jos olen halunnut varmistaa, ettei tule loukkaantumista”, Penttilä kertoo.
Kirjoittaminen ei ole vain naisten harrastus. Timo Pyykkönen käy Tampereen seudun työväenopiston elämäntarinakirjoittamisen jatkokurssilla. © Sara Pihlaja
Seija Penttilä (vas.), Heikki Laitinen ja Ulla Mattelmäki arvostavat toisilta kurssilaisilta saatua palautetta. Se auttaa heidän mukaansa näkemään tekstin vahvuudet ja asiat, joihin kannattaa kiinnittää huomiota. © Sara Pihlaja
Oma kirja on monelle kurssilaiselle toteutunut haave. Seija Penttilä halusi teoksensa kanteen värikkään piirroksen. Nonstopin kansi on Penttilän kirjoituskurssiystävän, Tuija Sirosen, käsialaa. © Sara Pihlaja
Siltana aikojen välillä
”Oman tai suvun tarinan julkaisumahdollisuudet ovat nykyään laajat ja vaihtoehtoja on paljon”, kertoo kirjailija ja kirjoittajakouluttaja Taija Tuominen.
Tuomisen mukaan suomalaiset ovat kirjoittaneet aina, mutta nykyään yhä useampi tohtii tuoda kirjoittamisensa muiden tietoon. Samaan aikaan kirjoituskurssien suosio on kasvanut ja niille osallistuvat sekä miehet että naiset.
”Noin nelikymppisenä ihmisen toinen silmä kääntyy yleensä menneeseen, mikä saa pohtimaan omaa elämää. Kirjoittamalla moni tekeekin matkaa omaan itseensä ja omaan identiteettiinsä, vaikka lopputulos päätyisi myös muiden luettavaksi.”
Omasta elämästä kirjoittamiseen liittyy monia merkityksiä. Se on samaan aikaan viihdyttävää ja terapeuttista. Kirjoittaminen tekee näkyväksi oman elämänpolun ja paikan sukupolvien ketjussa.
”Elämäkerrallisella kirjoittamisella voi parantaa ikäviä muistoja ja toisaalta taas hyvät, elämää kannattelevat muistot tulevat näkyvämmiksi”, Tuominen sanoo.
Sirpa Neuvonen kertoo käyneensä kirjoittamalla läpi leskeyteen päättynyttä avioliittoaan. Puolison sairausajan lisäksi kirjassa on mukana yhteisiä iloisia muistoja. Neuvonen kertoo tekstin viimeistelyn vieneen enemmän aikaa, kuin hän osasi etukäteen kuvitella.
”Loppupuristuksen tein koronakeväänä 2020, kun sulun takia kalenterini oli paljon tyhjempi kuin yleensä.”
Kirjan valmistumisessa auttoi myös kirjoituskurssin ryhmä. Kun oma usko projektiin horjui, toiset kannustivat. Puhtia projektiin antoi myös tarinan merkityksellisyys.
”Lastenlapseni eivät saaneet koskaan tavata isoisäänsä. Kirjoittamalla pystyin toimimaan ikään kuin siltana heidän ja puolisoni välillä.”
Lisää itsetuntemusta
Myös Ulla Mattelmäki pitää kirjoittamisen terapeuttista vaikutusta tärkeänä. Hän kertoo hakeutuneensa kirjoittamaan jäätyään eläkkeelle.
”Vanhempani eivät enää eläneet ja lapsenlapseni olivat niin isoja, ettei lastenhoitoapua tarvittu. Elämässäni oli tilaa jollekin uudelle.”
Mattelmäki aloitti toimittamalla kirjaksi isänsä sota-ajan muistelmat, mutta kirjoittamisen palo ei sammunut siihen.
”Mielessäni painoi möykkynä opiskeluaikani ja työurani alku, johon liittyi raskaita käsittelemättömiä asioita”, Mattelmäki kertoo.
Kun kirjoituskurssilla kirjoitettiin kirjeitä, Mattelmäki sai idean kirjeistä koostuva kirjasta. Hän sukelsi historiaansa kirjoittamalla kirjeitä äidilleen, kuin olisi ollut nuori aikuinen jälleen. Ajanjaksoon sisältyi molempien vanhempien kuolemat ja oma avioero.
”Suuntasin kirjeet sillä äidille, jota kaipasin tueksi ja olkapääksi ja jota vaille tunsin jääväni.”
Kirjoittaessaan Mattelmäki huomasi, että raskaiden muistojen lisäksi aikaan liittyi myös kepeyttä ja hyviä hetkiä, jotka olivat aiemmin jääneet tummien muistojen varjoon. Myös syy- ja seuraussuhteet hahmottuivat kirjoittaessa eri tavalla kuin aiemmin.
”Äkkiä tajusin, että olin 20 vuotta miettinyt ja jossitellut asioita, jotka eivät oikeastaan voineet siinä tilanteessa mennä toisin kuin olivat menneet.”
Enää menneestä puhuminen tai kirjoittaminen ei tee kipeää. Tällä hetkellä Mattelmäki työstää kirjoittajaryhmänsä kanssa antologiaa eli kirjoittajien yhteisjulkaisua, joka käsittelee naisen elämän taitekohtia. Teoksen on määrä ilmestyä joulun alla.
Omassa maailmassa
Mattelmäki toimii nykyään puolisonsa omaishoitajana ja sanoo, että kirjoittamisen avulla eteen avautuu merkityksellinen ja muusta arjesta poikkeava maailma. Lääkintäneuvos kannustaa myös muita tarttumaan kynään.
”Kirjoittaminen merkitsee minulle omaa aikaa. Se lisää myös itsetuntemusta.”
Saman vahvistaa kirjailija Taija Tuominen.
”Omat kokemukset voivat saada kirjoittamalla uudenlaisen merkityksen ja se voi johtaa esimerkiksi oman elämänasenteen tarkistamiseen.”
Tuominen painottaa, että jokainen osaa kirjoittaa – omalla tavallaan. Myös tyylejä on monenlaisia. Siinä missä yksi pyrkii kirjoittamaan muistonsa mahdollisimman dokumentaarisiksi, toinen innostuu autofiktiivisen tarinan kirjoittamisesta tai taivuttaa elämänkokemuksensa esimerkiksi runoiksi.
Elämäkerrallinen teksti voi olla myös lukijalle – esimerkiksi lapsille ja lapsenlapsille − lahja. Monella herää kiinnostus vanhempien tai isovanhempien elämää kohtaa vasta, kun heiltä on liian myöhäistä enää kysellä. Elämäntarinakirjoittaja on kuin askeleen edellä, koska kirjaksi koottuna vastauksia on olemassa jo ennen kysymyksiä. Kun esimerkiksi lapsenlapsi kysyy, millaista elämä oli, kun mummo tai pappa oli lapsi, vastaukset tuovat tarinat voivat odottaa valmiina kirjassa.
”Elämäkerrallisessa tekstissä yhdistyvät tunne ja järki, mikä tekee siitä koskettavaa ja mieleen jäävää. Usein teksti myös opettaa lukijalleen paljon”, Tuominen sanoo.
Kirjoittamisesta haaveilevan on tärkeintä antaa arvo omille kokemuksilleen, sillä kenenkään toisen muistot eivät ole samanlaisia.
”Jokaisella on omat, ainutkertaisesti muistonsa, jotka ovat kirjoittamisen arvoisia”, Tuominen rohkaisee.
Pirjo Aarnio on saanut kirjoittamisen myötä paljon ystäviä. Hän toimii myös Pirkanmaan elämäntarinayhdistys Pety ry:n puheenjohtajana. © Sara Pihlaja
Ystäviä ja sielunsiskoja
Arja Lehdon kirja Roineen tuulia ilmestyi omakustanteena keväällä 2020. Teokselle on ollut kysyntää enemmän kuin hän etukäteen osasi kuvitella. Tekijä nimittää kirjaansa selviytymistarinaksi, joka kuvaa sotien jälkeen syntyneen naisen elämänpolkua.
”Kirjan tekeminen sai pohtimaan, millaisen polun olen kulkenut ja mitä on vielä edessä. Ketkä ovat kulkeneet edelläni, ketkä rinnalla?”
Arja Lehdon kirjoittaminen jatkuu. Harrastus on saanut lisätilaa myös kotona, sillä siinä missä Lehto aikaisemmin kirjoitti makuuhuoneen nurkassa, on hän perustanut itselleen työhuoneen.
”Ruokapöytä sai siirtyä työpöytäni tieltä olohuoneeseen.”
Lehto on saanut kirjoittajaryhmästä myös ystäviä. Nelikko kokoontuu videotapaamiseen joka maanantai. Toisia autetaan myös kirjoittamisen solmuissa. Siinä missä yksi osaa auttaa sukututkimustietojen kaivamisessa, toinen taitaa sivunumeroinnin tai tekstinkäsittelyn hienoudet.
”Kirjoittaminen on antanut minulle paljon enemmän kuin osasin odottaa: olen toteuttanut haaveeni omasta kirjasta ja olen löytänyt sielunsiskoja, joille voin avata muistoni, kokemukseni ja pöytälaatikkoni.”
Kun Arja Lehdon Roineen tuulia valmistui, kirjottaja yllättyi, kuinka moni tuttu ja tuntemattomampikin on ollut siitä kiinnostunut ja halunnut lukea teoksen. Tällä hetkellä työn alla on jo uusia tarinoita. © Sara Pihlaja