Revontulet tuovat terveisiä auringosta – Satu Juvonen tuntee olonsa ihmisten keskellä yksinäiseksi: ”Yötaivaan alla ei ole koskaan yksinäinen olo”

Myöhästyimmekö? Olemme saapuneet Satu Juvosen kanssa sovittuun paikkaan sovittuun aikaan. Piti ihastella revontulia, mutta menivätkö ne jo? Tuntia aiemmin taivas olisi ollut tulessa. Yleensä revontulia esiintyy eniten yöllä, mutta tällä kertaa auringosta lähtenyt iso hiukkaspurkaus saavuttikin maan jo alkuillasta.

Varsinkin sydäntalvella revontulien näkeminen on arpapeliä. Taivas on tähän vuodenaikaan enimmäkseen pilvessä. Pitää siis sattua sekä aurinkotuulta että kirkas ja poutainen yö.

Ei sentään luovuteta vielä. Pienen kävelyn jälkeen alkaa hahmottua, miksi olemme juuri täällä. Pieni niemi Pohjois-Karjalan Kontiolahdella työntyy keskelle Höytiäistä, maakunnan viidenneksi suurinta järveä. Niemen kärjestä avautuu koko pohjoinen taivas, jossa revontulia yleensä näkyy.

Tähdenlento välähtää yläpuolellamme. En ole taikauskoinen, mutta esitän mielessäni toiveen. Tulisivatko revontulet vielä tänä yönä sittenkin takaisin…

Öiset retket ovat kuin meditaatiota

Juvonen, 54, on kotoisin Porista. Yötaivaan hän löysi vasta aikuisiällä muutettuaan Pohjois-Karjalan Rääkkylään vuonna 2012. Linnunrata erottui selvästi jopa kotipihalla. Mullistava kokemus synnytti lumouksen, joka ei ole hiipunut.

Pian hän löysi myös revontulet ja sai vangittua ne kameralla. Nykyään Juvonen kuvaa kaikkia yötaivaan ilmiöitä. Otoksiin on tallentunut tähtikuvioita, kuu, planeetat, linnunrata ja jopa taivaankannen poikki lentänyt tulipallo eli poikkeuksellisen kirkas tähdenlento.

”Tähtitaivaan alla rakastan käsittämättömyyden tunnetta. Kosmiset ajan ja tilan mittakaavat ovat niin valtavia, etten voi ymmärtää niitä. Hämmennys on vapauttavaa.”

Öiset retket ovat Juvoselle voimaa antavia kokemuksia, kuin meditaatiota. Syke laskee, arki unohtuu.

”Ihminen tajuaa oman paikkansa. Tulee jokin ykseys ja yhteys. Täällä me olemme maailmankaikkeudessa.”

Samalla elämä pienellä planeetalla alkaa tuntua entistäkin suuremmalta ihmeeltä. Tekee mieli kantaa huolta luonnosta ja läheisistä.

Ihastelua, ei pelkoa

Retkilleen Juvonen lähtee yleensä yksin. Kun pimeään vuodenaikaan sattuu kirkas taivas, hän on yleensä sen alla, joskus täällä kaupungin tuntumassa, joskus keskellä erämaata. Välillä reissussa menee koko yö.

”Ihmisten keskellä tunnen joskus itseni yksinäiseksi. Yötaivaan alla ei ole koskaan ollut yksinäinen olo.”

Juvonen on kuullut joitakin kertoja myös susien ulvontaa. Hän on liikkunut paukkupakkasessa tiettö­mien taipaleiden takana kännykkäverkon ulkopuolella, ­mutta koskaan ei ole pelottanut.

Nytkin hän on selvästi elementissään. ”Ihanan pehmeää”, kuuluu, kun Juvonen kellahtaa hankeen pötköttämään.

”Jos on hirmuiset menot taivaalla, laitan vain kameran raksuttamaan ja käyn pitkäkseni ihastelemaan.”

Revontulet kiinnostavat yhä useampaa

Tarina keskeytyy vilkaisuun kohti pohjoista.

”Hei, tuollahan on revontulikaari, jonka päällä on utua!”

Tosiaan. Taivas on alkanut saada väriä. Hentoa vih­reää, jossa on hiljaista liikettä. Ehkä vielä on toivoa.

Samalla huomaamme, ettemme olekaan yksin. Vähän matkan päässä rantakiven vieressä on syttynyt kameran punainen merkkivalo. Sielläkin kuvataan.

Koiranulkoiluttaja kävelee ohitsemme kohti järvenselkää. Hänkään ei taida olla täällä sattumalta.

”Näkyykö mitään”, ulkoilija kysäisee ohimennen.

Kun Juvonen otti ensimmäiset otoksensa taivaan ­valoista vuonna 2012, revontuliharrastajat olivat harvassa. Nyt on toisin.

”Tämä on suosittu paikka Joensuun lähellä. Täällä näkee usein muitakin bongareita.”

Revontulet voi tallentaa kännykkäkamerallakin

Samaa on todistanut myös toinen pohjoiskarjalainen revontulikuvaaja Karri Pasanen. Hän perusti kavereidensa kanssa vuonna 2014 Facebookiin Revontulikyttääjät-ryhmän, jossa jaetaan tietoa ja kokemuksia. Ryhmän ”illan ketjussa” päivitetään vilkkaina revontuliöinä taivaan näkymiä reaaliaikaisesti.

Ryhmän käynnistäminen osui johonkin.

”Lisää jäseniä alkoi tulla. Kun taivaalla tapahtuu, ryhmään tulee jäsenyyspyyntöjä parhaimmillaan satoja.”

Revontulikyttääjissä on jo noin 37 600 jäsentä. Tekninen kehitys on myötävaikuttanut revontuliharrastuksen suosioon: kamerat ovat kehittyneet ja ammattitason kuvauskalusto on harrastajien ulottuvilla.

Revontulia aikaansaava auringon aktiivisuus vaihtelee keskimäärin 11 vuoden sykleissä. Kun 1990-luvun alkupuolella koettiin revontulimaksimi, elettiin vielä filmikameroiden aikaa. Seuraavan maksimin aikaan ennen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä oltiin jo siirrytty digiaikaan, mutta kamerat olivat nykyisiin verrattuna kehittymättömiä. 2010-luvun puolivälissä kaikki nykyiset herkut alkoivat jo olla kuvaajien saatavilla.

Nyt ollaan jälleen menossa auringon aktiivisuuden maksimiin, ja seuraavat pari vuotta ovat huippuaikaa revontulien bongaamisessa ja kuvaamisessa. Ja jälleen tekniikka on ottanut askeleita.

”Nykyään revontulia voi kuvata jopa parhailla puhelimilla”, Pasanen kertoo.

Juvosella on tähtitaivaan kuvaamiseen esimerkiksi seurantajalusta, joka ottaa huomioon maapallon pyörimisliikkeen pitkillä valotusajoilla.

Jännitysmomentti on olemassa

Kameroiden paranemisen lisäksi revontulien ennustaminen on helpottunut. Internetissä on tarjolla paljon tietoa kaikkien ulottuvilla. Satu Juvonenkin vilkaisee puhelintaan useaan kertaan retkemme aikana.

Kun auringossa havaitaan hiukkaspurkaus, aikaa on saapuvan hiukkaspilven nopeudesta riippuen yhdestä kolmeen vuorokautta. Sen jälkeen ryhdytään tarkkailemaan satelliittia, joka sijaitsee maan ja auringon välissä. Se mittaa aurinkotuulen ominaisuuksia, joiden perusteella voi ennustaa revontulten ­ilmestymisajankohtaa ja voimakkuutta. Kun satelliitti havaitsee hiukkasmyrskyn, aikaa revontulien näkymiseen on tunti pari. Silloin on siis syytä olla jo retkivarusteet valmiina.

Jännitysmomentti on kuitenkin aina olemassa. Hiukkaspilvi voi mennä maapallon ohi tai osua taivaalle keskellä kirkasta päivää. Tai sitten ”tavara menee varjopuolelle”, kuten Juvonen kuvailee.

Juvonen seurailee illan mittaan myös kahta ”taivaskameraa”, jotka sijaitsevat Sodankylässä ja Hankasalmella. Niistäkin saa osviittaa, tapahtuuko taivaalla jotakin.

Kaksi uutta revontulimuotoa

Sosiaalinen media on kolmas teknisen kehityksen ulottuvuus, joka on innostanut ihmiset kääntämään katseensa yötaivaalle. Nykyään on helppoa verkostoitua, vertailla kokemuksia, vaihtaa tietoa – sekä tietenkin jakaa omat elämyksensä muiden kanssa.

Vaikka Satu Juvonen tähyilee tähtiä ja revontulia yleensä yksin, moni muukin on päässyt kokemaan hänen elämyksensä. Juvonen julkaisee taivaskuviaan Instagramissa.

Tasokkailla kameroilla taivasta kuvaavia harrastajia on nykyään niin paljon, että sillä on jopa tieteellistä merkitystä. Revontulikyttääjät-ryhmän havaintojen perusteella on löydetty kaksi aivan uutta revontulimuotoa, joista on sittemmin tehty tieteellisiä tutkimuksia. Ne ovat saaneet nimikseen ”dyynit” ja ”ragda”.

”Tämä on hieno osoitus kansalaistieteestä ja ryhmän voimasta. Ilman ryhmää ja sosiaalista mediaa niitä tuskin olisi löydetty”, Karri Pasanen huomauttaa.

Tähtitieteellinen yhdistys Ursa perusti internetiin vuonna 2011 Taivaanvahti-palvelun, jonka avulla maallikkohavainnot taivaan tapahtumista on valjastettu tieteen avuksi. Revontulten lisäksi merkittäviä ovat havainnot taivaan haloilmiöistä ja tulipalloista, joiden avulla etsitään maahan asti pudonneita meteoriitteja.

Reppu ei paina selkää, kun kuvausvarusteet kulkevat pulkassa.

”Haaveilen pienestä mökistä jossain pimeässä”

Paljon on niitä, jotka eivät ole nähneet revontulia omin silmin koskaan. Ehkä suurin syy on valosaaste, neutraalimmin ilmaistuna hukkavalo. Sitä tulee esimerkiksi asutuskeskuksista ja valtateiden valaistuksesta niiden välillä. Ja se loistaa yllättävän kauas.

Tämä on helppo havaita paikassa, jossa yhä seisomme. Selkiemme takana hehkuu Joensuu. Järven itälaidalla loistaa Kontiolahti, jossa Satu Juvonen nykyään asuu. Kontiolahden ampumahiihtokeskus säteilee kirkasta valoa taivaalle metsän keskeltä – tosin valot sammuvat jossain vaiheessa iltaa. Pienempää ­keinovalon hehkua näkyy käytännössä joka suunnalla.

”Jäin kaipaamaan pimeyttä, kun muutimme pois Rääkkylästä. Haaveilen pienestä mökistä jossain pimeässä paikassa.”

Sitä odotellessa Juvonen suuntaa usein yöretkille Patvinsuon seudulle Lieksan ja Ilomantsin rajoille. Se on eteläisimpiä paikkoja Suomessa, jonne valosaaste ei juuri ulotu. Talvella vakiovarusteena on lumikengät ja pulkka. Joskus hän nukkuu aamuyön autossa tai teltassa.

Juvonen tykkää tutkia karttoja. Niistä hän etsii jatkuvasti uusia paikkoja, sellaisia, joilta avautuu hyvä näkymä pohjoiselle taivaalle tai jossa kuvattava taivaan kohde asettuu osaksi hienoa maisemaa. Aina hän ei tiedä vielä autoon astuessaankaan, minne seikkailu sinä yönä suuntautuu.

”Kesällä oikein odottaa pimeyttä, joka avaa maailmankaikkeuden näkyviin. Pimeys on vaalimisen arvoinen asia. Se tuo esiin himmeät valonlähteet kaukaa, jopa miljoonien valovuosien etäisyydeltä.”

Hän muistuttaa, että sammuttamalla valon voi usein nähdä enemmän. Pimeys herkistää myös muut aistit.

”Kuuntelen luonnon ääniä: kuikan vaikerrusta syksyisellä lammella, talvista pakkasen naksahtelua puissa, jään ulinaa ja paukkumista keväisellä järvellä.”

Ammatiltaan Juvonen on kuvataiteilija. Hän aloitti maalaamalla, mutta keskittyi myöhemmin valokuvaamiseen. Juvonen on myös toiminut oppaana yöretkillä ja pitänyt valokuvauskoulutuksia maastossa.

”Minusta on hienoa jakaa tämä kokemus muiden ihmisten kanssa. On mieltä lämmittävää nähdä, kuinka jollain muullakin syttyy intohimo revontuliin ja ­tähtitaivaaseen.”

Kerrospukeutumista kannattaa suosia

Muutaman tunnin jälkeen varpaan- ja sormenpäitä alkaa jo hieman nipistellä, vaikka kuvittelin varautuneeni. Pakkasta ei ole paljon, mutta järveltä puhaltava viima tekee säästä purevan. Veri ei kierrä, kun pysyttelemme enimmäkseen paikallaan.

Satu Juvonen on seissyt talviyössä kymmeniä kertoja, joten kokemusta riittää. Hänellä ei ole yllään erikois­varusteita, vaan hän suosii perinteistä kerrospukeutumista.

”Joensuun markkinoilta ostetut villapöksyt, hyvät villasukat, pari ohutta villapaitaa takin alla.”

Vaihtosukat ja varavillapaita kuuluvat vakiovarustukseen. Polttopuita on yleensä mukana, samoin kemiallisia lämmitteitä. Tosin ne on tarkoitettu lähinnä kameran sulatteluun.

Revontulikaari herää eloon

Mutta nyt alkaa tapahtua. Revontulikaari herää eloon. Se muuttuu aalloiksi ja säteiksi, jotka tanssivat ja leimuavat. Taivas on liekeissä!

Sitä se tähdenlento tiesi. Suuri osa revontulibongauk­sesta on odottelua, mutta hyvää kannatti odottaa.

”Ehkä tähän esteettiseen kokemukseen liittyy ihmisten ikiaikainen ja inhimillinen tarve selittää maailmaa ja elämää. Yön ansiosta katseet ovat kääntyneet taivaalle. Sen tapahtumien avulla on selitetty ja peilattu elämän mysteeriä.”

Luonnon oma valoshow ei kestä tällä kertaa pitkään. Se hiipuu yhtä seesteisesti kuin alkoikin. Liike hidastuu, värit himmenevät. Lopulta jää vain tähtitaivas, avaruus, maailmankaikkeus.

”Vaikka tiedän, että avaruus on kolkko ja armoton paikka, tähtitaivas näyttäytyy ystävällisenä. Se tuikkii kiehtovana ja arvoituksellisena.”

Kotimatkalla olo on tyhjentynyt ja rauhallinen.

”Revontulet tuovat terveisiä Auringosta. Niissä on valtava voima ja energia”, Satu Juvonen summaa.

Lue myös: Revontulet loimuavat Saariselän yössä – Revontuliretkiä järjestävältä yrittäjältä vaaditaan nyt sinnikkyyttä: ”Meidän täytyy uskoa, että selviämme”