2500 euroa käteen kuukaudessa ja työtä aamusta iltaan – näin sikatilalliset Heidi ja Janne elättävät seitsenhenkisen perheensä

Jaa kaverilleTilaa Seura
Janne Haajanen
Sikojen hoito on Janne Haajasen vastuulla. Possut tulevat Kuvalan tilalle 40-kiloisina ja päättävät päivänsä noin 110-kiloisina tilan teurastamossa. © Pekka Nieminen / Otavamedia
Lähiruoka on trendikästä, mutta maatiloilla eletään yhä ankarammassa todellisuudessa. 38-vuotiaat sikatilalliset Heidi ja Janne Haajanen olivat monen muun tavoin lyödä hanskat tiskiin. Mikä sai heidät kuitenkin jatkamaan sukutilaa?

”Olet raskaana ja tuo on pakkoavioliitto”, 19-vuotiaan Heidi Haajasen vanhemmat sanoivat.

”Kaupungista tullut likka ei maalla pärjää”, kyläläiset tiesivät.

He kaikki olivat yhtä mieltä: ”Tuosta ei tule mitään.”

Tällaisten kommenttien saattelemana Heidi asteli vuonna 2000 avioon sulhonsa, 19-vuotiaan Janne Haajasen kanssa. Janne oli maanviljelijäsukua neljännessä polvessa.

Heidin vanhemmat olivat väärässä: Heidi ei ollut raskaana eikä kyseessä ollut pakkoavioliitto.

Kyläläiset sen sijaan eivät olleet ihan väärässä.

”Ei minulla ollut mitään hajua, mihin halvattuun lähdin mukaan”, Heidi sanoo.

Heidi ja Janne

Heidi ja Janne hääkuvassa kesällä 2000, jolloin molemmat olivat vasta 19-vuotiaita. Pekka Nieminen / Otavamedia

Näytönpaikka

Heidi oli kotoisin Pieksämäeltä, tottunut asfalttiin ja katuvaloihin.

Hän tapasi Jannen Otavan opistossa, kun molemmat olivat 17-vuotiaita. Janne opiskeli maatalouspuolella ja Heidi puutarhalinjalla.

Yksi asia oli Heidille harvinaisen selvä: ”Minusta ei tule maatilan emäntää. En muuta korpeen.”

Janne sen sijaan oli lapsesta asti kasvanut ajatukseen Mäntyharjulla sijaitsevan sukutilan jatkamisesta. Hänelle isännän saappaisiin astuminen oli itsestään selvää.
Heidin mieli muuttui vähitellen ja niin salaa, että ei enää itsekään muista, mikä muu kuin liekkeihin roihahtanut rakkaus sai ajatukset vaihtumaan.

Kun Heidi kuunteli häissään vanhempiensa ja kyläläisten epäilyjä, ne eivät häntä lannistaneet.

Päinvastoin. Hän halusi näyttää kaikille, miten väärässä nämä olivat.

19-vuotiaana emännäksi

Nuorestaparista tuli heti häiden jälkeen Kuvalan tilan isäntä ja emäntä, sillä tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos.

Tilan jatkuminen oli ollut veitsenterällä viisi vuotta aikaisemmin Suomen liittyessä EU:hun.

Kuvala tuotti silloin pelkkää sianlihaa, mutta sen hinta puolittui EU:n myötä.

Toimeentulon paikkaamiseksi Jannen vanhemmat olivat hankkineet kuusitoista emua Saksasta ja rakentaneet hautomon niiden munille. Parhaimmillaan tilalla tepasteli kaksisataa australialaista outolintua.

Haajaset eivät olleet ainoita, jotka lavensivat EU:n tuoman toimeentulokriisin takia eksoottisiin kotieläimiin. Lähiseudulla oli nandutarha ja villisikafarmi.

Vanhan isäntäparin päätöksestä tilalle rakennettiin vuonna 2000 myös teurastamo.

Tätä kattausta Janne ja Heidi alkoivat alle kaksikymppisinä pyörittää, Janne tottuneesti, Heidi paikkaansa etsien.

”En ollut kunnolla sisäistänyt, että asuisimme samassa talossa Jannen vanhempien kanssa. Aluksi tapeltiin tiskivuoroista ja astianpesukoneen täyttämisestä. Sitten kasvoin tilanteeseen. Eniten siksi, että Tuovi oli maailman paras anoppi.”

Heidi Haajanen

Heidi Haajasen jo edesmennyt anoppi opetti hänet tilan töihin. Myös Heidin vanhemmat ovat olleet korvaamaton apu tilan töissä ja lasten hoidossa viime vuosiin asti. Pekka Nieminen / Otavamedia

Emujen uima-allas

Kun nuoripari oli vetänyt maatilaa neljä vuotta, kävi selväksi, että emunlihan tuotantoa ei saa kannattavaksi.

Rahat kuluivat emujen pohjattomaan ruokahaluun ja direktiivien määräämään korkeaan asumislämpötilaan, vaikka lintu sopeutui Haajasten havaintojen mukaan hyvin täkäläiseen ilmastoon. Se tykkäsi jopa lumihangesta.

Lopullinen järki emunpidosta katkesi säädökseen, joka edellytti emuille sisäuima-allasta. Siihen Haajasilla ei ollut enää varaa.

”Ehdotimme, että rakennamme niille polun järveen. Se ei käynyt, koska järvivesi olisi kuulemma mennyt pilalle.”

Haajaset luopuivat emuista, mutta siirtyivät pienempiin siivekkäisiin, kanoihin.
He eivät kuitenkaan aavistaneet, että entistä synkemmät pilvet olivat kasautumassa Kuvalan taivaalle. Tällä kertaa teurastamon ylle.

Puutelista kasvaa

Tarkastajia alkoi pyöriä teurastamossa yhtenään. Teurastamo oli toiminut vailla huomautettavaa viisi vuotta, mutta nyt säädökset olivat muuttuneet.
Jokaisella tarkastuskäynnillä ilmeni uusia puutteita.

Ensin teurastamoon vaadittiin oma laboratorio, jotta liha voitaisiin tutkia paikan päällä. Haajaset rakensivat laboratorion.

Sitten olisi pitänyt rakentaa eläinlääkärille omat sosiaalitilat.

Lihan marinointia varten olisi saatava erillinen tila.

Piha olisi pitänyt asfaltoida ja valaista paremmin. ”Miksi? Emmehän me käsittele lihaa ulkona.”

Kaikki tämä olisi tullut liian kalliiksi. Haajaset alkoivat ajaa tilaa alas.

He vähensivät emakoita ja possuja.

Janne lähti muualle töihin. Hänestä tuli laitosmies teollisuuskaasuja tuottavaan Woikoski-yhtiöön.

Janne Haajanen

Janne ei vaihtaisi tilanpitoa mihinkään. ”En, vaikka tulisi lottovoitto. Kaluston kyllä uudistaisin ja panostaisin biotalouteen.” Pekka Nieminen / Otavamedia

Heikoin lenkki

Puolet Suomen kahdeksastakymmenestä tilateurastamoista kaatui samassa rytäkässä kuin Haajasetkin alkoivat lakkauttaa omaansa.

Jannelle maataloustyöstä luopuminen oli raskasta. Hän olisi se suvun heikoin lenkki, johon historia katkeaisi.

”Se oli vaikea aihe”, Janne sanoo.

Jannen suku oli pitänyt Kuvalan tilaa jo 1800-luvun puolella. Esi-isät katselivat Jannea ja Heidiä kehystetyistä kuvista olohuoneen seinältä.

Pihapiirissä on yhä pystyssä aitta vuodelta 1830. Tila oli selvinnyt sodista, lamakausista ja monesta pienemmästä kriisistä. Tuotantosuuntaa oli muutettu aina tarvittaessa. Mutta näistä uusista säädöksistä ja direktiiveistä se ei selviäisi.

Kun Janne ja Heidi olivat lyömässä hanskoja naulaan, kaikki heitti taas häränpyllyä. Kuin taikaiskusta heidän teurastamossaan ei ollutkaan mitään vikaa.

”Tulkinnat säädöksistä vaihtuivat. Meillä olikin yhtäkkiä loistava laitos.”

Sukutila

Sukutilan vetäjälle oma suku on voimavara, mutta vaikeuksien keskellä myös velvoittava taakka. Kuvassa Jannen sodassa kaatunut isosetä. Pekka Nieminen / Otavamedia

Liikaa työtä

Alkoi kuumeinen vaihe.

Jos naimisiin meno maajussin kanssa oli ollut Heidille näytön paikka, tämä oli sitä heille molemmille. Tila olisi mahdollista pelastaa, ja he tekisivät sen eteen kaikkensa.

Niinpä he ottivat ison lainan, remontoivat sikalan kokonaan ja automatisoivat ruokinnan.

Emakot vaihdettiin ostopossuihin.

Teurastamon kapasiteettia kasvatettiin niin, että siellä voi teurastaa myös ulkopuolisten lampaita ja villisikoja.

He rakensivat vuokrattavan huvilan järven rannalle.

Noista ajoista heille jäi kuitenkin mieleen ihan muuta kuin helpotus ja huojennus.

”Riitelimme keskenämme enemmän kuin koskaan. Vuosi 2007 oli ihan hirveä”, Heidi muistaa.

Työtä oli liikaa. Janne oli edelleen töissä laitosmiehenä ja päivät pois tilalta. Siitä huolimatta remontit ja tilan työt piti tehdä, huvila rakentaa, eläimet ja pienet lapset hoitaa.

Tilanne helpotti, kun Janne lopetti laitosmiehenä, vaikka velkataakka painoi.

”Oli turhaa polttaa kynttilää kahdesta päästä. Päätin panostaa tilan hoitoon täysillä”, Janne sanoo.

Tila työllistää neljä

Noista ajoista on nyt yli vuosikymmen.

Tänään on tiistai, ja Jannen päivä kuluu tavalliseen tapaan peltotöissä ja sikalassa, Heidin Läskilässä.

Läskilä on lihankäsittelytila teurastamon yhteydessä.

Vaikka ulkona on kaunis kesäinen päivä, Läskilän 11 asteen lämpötilassa ei pärjää ilman fleece-paitaa valkoisen työtakin alla.

Tila työllistää isäntäparin lisäksi kaksi palkollista.

Lihanleikkaaja Timo Mouhu leikkaa ruhon osat pienemmiksi ja tuotevastaava Leila Rimpeläinen työstää yhdessä Heidin kanssa niistä näin kesäaikaan fileitä, vartaita, suikaleita, ribsejä ja pekonia. Osan tuotteista he marinoivat.

Possun liha

Possun liha jalostetaan tilalla valmiiksi tuotteiksi Leila Rimpeläisen, Timo Mouhun ja Heidin käsissä.
Osa lihasta marinoidaan itse kehitellyillä marinadeilla. Kaikki liha myydään lähiseudulla. Pekka Nieminen / Otavamedia

Sikalassa on aina kaksisataa sikaa, mutta kun niitä neljän–viiden kuukauden välein teurastetaan, ehtii Jannen hoivissa käydä vuoden aikana seitsemänsataa röhkijää.

Teurastus on niin ikään Jannen työtä. Joka perjantai päivänsä päättää vähintään viisitoista sikaa ja jokunen lammas ja villisika.

Heidi hoitaa muun työn ohella tilan kuudensadan kanan ruokinnan ja kerää munat. Niitä kertyy päivässä 33 kiloa, kuutisen sangollista.

Munat on puhdistettava ja kennotettava joka ikinen päivä. Se on Heidin puhde iltayhdeksän ja puolen yön välillä.

”Niin. Hinkkaan munia joka ilta.”

Heidi ajattelee sitä omana aikana, jolloin hän samalla juttelee puhelimessa tai katselee Metsoloita tabletilta.

Kun Kuvalassa oli vielä emuja, se toimi myös matkailutilana. Parhaina kesinä vieraita kävi kolmetuhatta, mikä vaati välillä nopeaa reagoimista.

Yhtenä iltana Heidi oli juuri saanut iltatyöt sikalassa tehtyä. Hän myttäsi vaatteet kainaloon ja hiippaili ilkosillaan pihan poikki: Nyt saunaan!

Samassa hän huomasi pihalla viisikymmentä mummoa, jotka olivat purkautumassa linja-autosta, ja joiden tulosta yhdyshenkilö oli unohtanut ilmoittaa.

”Luikin nurkan taakse, vedin vaatteet päälle, tissiliivit taskuun ja astuin esiin: Hyvää iltaa! Tervetuloa!”

Heidi Haajanen

Heidin korvalla on aina langaton kuuloke, jotta hän voi vastata puhelimeen työnteon keskeytymättä. Se on tarpeen, sillä hänen työpäivänsä jatkuu puoleenyöhön asti kananmunien parissa. Pekka Nieminen / Otavamedia

Tulot pienistä puroista

Tällä hetkellä tilan liha ja munat myydään lähiseudun marketeissa ja ravintoloissa ja joka toinen viikko suoramyyntinä REKO-renkaan kautta.

REKO-myynti on Heidin vastuulla ja hän on ihastunut siihen.

”Suora kuluttajille myyminen on ihan sikakivaa. Tykkään olla ihmisten kanssa tekemisissä.”

Ovatko taloushuolet siis Kuvalassa ohi?

Ovat ja eivät ole.

Ovat siksi, että Kuvala toimii tehokkaasti. Toimeentulo tulee monesta pienestä purosta. EU-tukia tila saa 22 000 euroa vuodessa, mikä on 6 prosenttia sen vuotuisesta 360 000 euron liikevaihdosta.

Käteen Haajasille jää kaikkien laskujen, lainan lyhennysten, palkkojen, verojen ja muiden kulujen jälkeen kuukaudessa 2 500 euroa. Sillä he elättävät viisilapsiseksi kasvaneen pesueensa.

”Joskus mietin, että saman tuloksen saisi muualta paljon vähemmällä työmäärällä ja stressillä”, Janne sanoo.

Mielivallan alla

Tätä hän miettii etenkin silloin, kun direktiivimörkö ilmestyy taas kummittelemaan. Näin käy tämän tästä.

Yhtenä vuotena tarkastaja vaati hankkimaan lisää peltoa sikojen lannan levitystä varten.

Kun maat oli hankittu ja niihin käytetty 15 000 euroa, ilmeni, että tarkastajan oli tulkinnut pykäliä väärin. Maat hankittiin turhaan.

Jannea syö viranomaisen rankaiseva asenne.

”Se tuntuu mielivaltaiselta. Heidänhän pitäisi neuvoa, miten kuuluu tehdä, eikä ensimmäiseksi syyttää tai rangaista väärin tehdystä. Olemme omakohtaisesti saaneet kokea, että yhdelle pykälälle on yhtä monta tulkintaa kuin virastossa on työntekijöitä.”

Mielivaltaisuudesta tulee epävarma olo, ja se syö jaksamista.

Direktiivien ison mittakaavan tulkinnanvaraisuus paljastui Haajasille syksyn Itävallan-matkalla.

”Sama EU-lainsäädäntö siellä ja Suomessa, mutta ihan eri käytännöt. Siellä ovat kaljat, makkarat, juustot, leikkaamattomat ruhot ja nylkemättömät hirvet samassa kylmiössä. Tutkin kylmiötä niin ihmeissäni, että ne kysyivät, että onko tuo akka poliisi. Janne naureskeli, että joo on se.”

Esi-isien katse seinään

Maatalousyrittäjien eläkelaitoksessa herättiin farmareiden tukalaan tilanteeseen pari vuotta sitten.

Aloitettiin yrittäjien jaksamista tukeva Välitä viljelijästä -hanke.

Haajaset ovat osallistuneet hankkeen tilaisuuksiin ja saaneet niistä uutta perspektiiviä.
Eniten on auttanut vertaistuki. Heidille jäi mieleen myös konkreettinen neuvo: kääntäkää seinällä roikkuvat vanhojen isäntien kuvat ympäri, niin ne eivät kyttää teitä.
Muiden kanssa jutellessa Haajasista on alkanut tuntua, että heillä on sittenkin asiat hyvin.

”Meille syntyi neljän emännän rinki, joka auttaa kaikkein eniten, kun mittari pomppaa punaiselle. Toinen teurasyrittäjä tietää tasan, mistä puhut”, Heidi kertoo.

Vaikeuksista selvittyään molemmat kokevat, että heistä on sittenkin tullut vahva lenkki sukupolvien ketjuun.

Edes Heidi ei lopettaisi tilanpitoa, vaikka tulisi lottovoitto.

”Tämä tila on minulle kuin kuudes lapsi. Minulla on edelleen näytön halua: me pidämme tämän tilan.”

Haajasen perhe

Osa Haajasen perheestä: vasemmalta lukien 10-vuotias Vanni oma Söpö-kissa sylissään, Heidi, Janne ja 8-vuotias Venla possun selässä. Pekka Nieminen / Otavamedia

Ei paineita lapsille

Samassa Venla, 8, ja Vanni, 10, tupsahtavat koulusta kotiin. Eletään kouluvuoden viimeisiä päiviä.

Mitä tilalle tapahtuu Jannen ja Heidin jälkeen? Alkaako jompikumpi tytöistä jatkaa sitä?
Tämä on ensimmäinen aihe, josta Haajasten on hiukan vaikea puhua.

”Ettei lapsille vain tulisi mitään paineita”, Janne sanoo.

Venlalla on silti selvä näkemys.

”En ala! Minä perustan hevostallin jonnekin muualle.”

Vanni ei vielä osaa sanoa muuta kuin, että viihtyy maalla.

”Saa olla rauhassa. Täällä ei haise bensalle niin kuin kaupungissa.”

Perheen kuopus, Viola, 2, on perhepäivähoidossa ja isommat lapset vielä koulussa.

13-vuotias Vilja aikoo viulistiksi tai poliitikoksi, lukiota käyvä esikoinen Valtteri, 16, automaatioasentajaksi.

Poika on kuitenkin peltotöistä sen verran innoissaan, että on tänäkin keväänä äestänyt, kyntänyt ja jyrännyt peltoja yötä myöten.

”Hän tykkää touhuta koneiden kanssa”, Janne tietää.

Silti isä ei suin surminkaan ryhdy näkemään pojassaan uutta isäntää. Ei ennen kuin poika itse niin ilmoittaa.

”Jos tähän hommaan rupeaa yhtään vastoin tahtoaan, se kostautuu.”

X