Bandurat kainalossa sotaa pakoon – Ukrainalaisteinit Anastasii ja Vladyslav soittavat synnyinmaansa nyt hyväksi: ”Soitto ja laulu läpäisevät sydämen”
Vuoden 2021 toukokuussa Karbushevit pakenivat hyökkäyssodan jaloista Suomeen mukanaan yksi matkalaukku ja kaksi banduraa. Perheen nuorten käsissä kansallissoittimet heräävät eloon ja koskettavat kuulijoita kieleen ja kulttuuriin katsomatta.
Anastasii ja Vladyslav näppäilevät usein Ukrainan kansallissoitinta, banduraa.
Ukrainalaisen Karbushevin perheen olohuoneessa tunnelma on odottava, kun Anastasii, 14, ja Vladyslav, 12, valmistautuvat musisoimaan. Molemmilla on polvellaan taidokkain kaiverruksin ja maalauksin koristeltu bandura, Ukrainan kansallissoitin.
Täydellisestä hiljaisuudesta helähtävät nuorten kirkkaat äänet, joita säestävät banduroiden surumieliset sävelet. Laulun sanat kertovat sorrosta, tuskasta ja menetyksestä mutta myös Ukrainaa symboloivasta puusta, joka kasvaa ja vahvistuu.
Laulun ensimmäinen säkeistö tuli tunnetuksi Ukrainassa ensimmäisen kerran toisen maailmansodan aikana. Venäjän hyökkäyssodan syttymisen jälkeen se on levinnyt ympäri maailmaa.
Ukrainalaisen sanonnan mukaan ihminen on sisältä kuollut, jos banduran soitto ei liikauta jotakin sielussa. Musiikkia kuunnellessa ajatukseen on helppo yhtyä.
Karbushevin Perheen kuopus, 5-vuotias Viktoria liittyy mukaan. Tunnelma vaihtuu iloiseksi, kun lapset laulavat Ukrainan vuolaana virtaavista joista, vehreistä pelloista ja rehevistä viljelysmaista.
Perheen isää Yuria, 36, laulu muistuttaa sadosta, joka kotona kypsyy korjattavaksi varhaisemmin kuin Pohjolan kesässä. Kotipaikkakunnalla historiallisessa Rivnen kaupungissa Länsi-Ukrainassa Yuri hoiti omaa kauppapuutarhaa ja puotia. Puutarhasta pitivät huolta myös lapset sekä puoliso Valentyna, 38, jolla oli oma konditoria-alan yritys.
Valentyna, Yuri ja lapset ovat kiitollisia lämpimästä vastaanotosta Suomessa. Ukrainan lippu jäi muistoksi bussimatkasta Helsinkiin. © TOMMI TUOMI
Yksi matkalaukku, kaksi banduraa ja viisi perheenjäsentä
Keväällä 2021 turvallinen perhe-elämä oli käynyt mahdottomaksi kotikaupungissa ja tuli aika lähteä. Anastasia, Vladyslav, Viktoria ja vanhemmat nousivat Vilniuksessa bussin kyytiin kahden vuorokauden matkalle kohti Helsinkiä.
Bussi oli täpötäysi matkustajista, Vladyslav muistelee.
”Istumapaikkoja oli 50, mutta matkaan lähtijöitä paljon enemmän. Nukuin osan ajasta bussin lattialla, mutta tunnelma oli silti hyvä. Meistä pidettiin huolta. Pysähdyimme usein ja saimme ilmaiseksi evästä. Matkanjärjestäjä hassutteli ja viihdytti kaikkein pienimpiä.”
Yhteiset leikit vaihtuivat videopuheluihin
Matka Suomeen oli samalla lasten ensimmäinen ulkomaanmatka. Ilmassa oli jännitystä mutta myös suurta haikeutta; suuri osa sukulaisista, ystävistä ja koulukavereista jäi kotiin Ukrainaan. Monet olivat lähteneet pois sodan jaloista toisaalle Eurooppaan.
Anastasii ja Vladyslav puhuvat paljon myös isoäidistään, jota heillä on ikävä. Sadan kilometrin päässä perheen kotoa asuva mummo on opettanut lapsenlapsilleen pienestä pitäen monia arjen askareita, kuten yrttien keruuta ja puutarhanhoidon saloja.
”Mummolassa ei koskaan laiskoteltu, meidät pistettiin tekemään kovasti töitä”, Anastasii nauraa.
Ukrainassa nuorten arki täyttyi koulunkäynnistä, musiikkiopinnoista, urheilusta ja kotitöistä. Lähellä asuvien serkusten kanssa he muodostivat tiiviin katraan, joka pitää nyt yhteyttä videopuheluin.
Läheisten ja kavereiden lisäksi taakse jäivät myös rakkaat kotieläimet; kissat, kanat ja koirat, jotka nekin jäivät odottamaan omalla tavallaan perheen kotiinpaluuta.
”Onneksi ne ovat sukulaisten hyvässä hoivassa”, Vladyslav kertoo.
Myöhästyminen olikin onnenpotku
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on saanut monet ukrainalaiset pohtimaan omia juuriaan ja kotimaan historiaa. Samalla kiinnostus perinnesoittimiin, kuten 500 vuotta vanhaan banduraan, on herännyt.
Näin ei ollut vielä silloin, kun Anastasii sai ensikosketuksensa banduransoittoon peruskoulun ensimmäisellä luokalla. Sattumallakin oli tuolloin sormensa pelissä, kun syyslukukauden alussa he isän kanssa myöhästyivät hieman koululla järjestetystä tilaisuudesta, jossa ilmoittauduttiin harrastuskerhoihin.
Myöhästyminen osoittautui onnenpotkuksi.
Kun muut kerhot olivat täyttyneet vauhdilla, eräs opettajista ilmoitti banduraryhmässään olevan tilaa vielä yhdelle opiskelijalle. Iso ja painava perinnesoitin ei herättänyt Anastasiissa välitöntä ihastusta, mutta tämä lähti tilaisuuden päätteeksi luokkaan kuuntelemaan opettajan soittoa.
“Ihastuin banduraan ensikuulemalta”, Anastasii hymyilee.
”Tiesin heti, että se tulee olemaan myös minun soittimeni.”
Anastasii oppi banduran alkeet koulussaan Ukrainassa. © Tommi Tuomi
Luuttusoittimiin kuuluvassa Bandurassa on yhteensä 55 kieltä. Sormenpäihin aseteltavat suojat helpottavat näppäilyä. © TOMMI TUOMI
Kun Vladyslav kaksi vuotta myöhemmin aloitti koulutiensä, samainen opettaja pyysi poikaa liittymään mukaan soitinryhmään.
Nyt sisarukset musisoivat yhdessä ja soittotunnit järjestyvät etäyhteyksin Ukrainassa asuvan opettajan kanssa. Mukavampi olisi tavata kasvokkain, mutta tilannetta helpottaa se, että Anastasii ja Vladyslav ovat jo soitossaan edistyneitä.
Bandura läpäisee kuulijan sielun ja sydämen
Ensimmäisen Suomen-vuotensa aikana Karbushevit ovat huomanneet musiikin koskettavan kuulijoita kieleen ja kulttuuriin katsomatta. Anastasii ja Vladyslav ovat esiintyneet oman kodin olohuoneessa, naapurustossa sekä muutamassa ulkoilmatapahtumassa Helsingissä.
Valentyna on hakenut näytille valkoisen puseron, joka on kirjailtu kukkasin. Perinteiset vaatteet viestivät musiikin ohella ukrainalaisesta kulttuurista.
”Soitto ja laulu läpäisevät sydämen ja sielun. Monet ohikulkijat ovat pysähtyneet kuuntelemaan nuorten musisointia. Musiikki on ainutlaatuinen keino muistuttaa ihmisiä Ukrainan tilanteesta, kertoa kulttuurista ja kerätä varoja sodassa vahingoittuneiden auttamiseksi”, Valentyna sanoo.
Huhtikuussa Anastasii ja Vladyslav esiintyivät Rautatientorilla Helsingissä ja Tikkurilan kävelykadulla Vantaalla. Nämä olivat ikimuistoisia kokemuksia. Sisarukset haluavat jatkaa esiintymisiä ja olla mukana auttamassa.
Perheen kuopus Viktoria, 5, ei vielä soita banduraa. © Tommi Tuomi
Ensimmäinen koulupäivä Suomessa jännitti
Kuluneen kesän perhe vietti tiiviisti yhdessä Helsingissä lähiluonnossa pyöräillen ja yrttejä keräillen. Heinäkuussa asuntoauton nokka suunnattiin kohti Pohjois-Norjaa.
”Haluamme tarjota lapsillemme mahdollisimman tavallisen ja hyvän arjen. Niihin kuuluvat myös lomat ja lomareissut, kun meillä vanhemmilla on töistä vapaata”, Valentyna kertoo.
Nyt koululaisilla on alkanut syyslukukausi, ja toiveissa olisi päästä pian tavallisen suomalaisluokan kyytiin. Ensimmäinen kouluvuosi sujui valmistavalla luokalla, jossa Anastasii ja Vladyslav ovat vastikään aloittaneet myös toisen lukuvuotensa.
Ensimmäisen koulupäivänsä Suomessa Anastasii muistaa elävästi.
”En nukkunut edeltävänä yönä juuri lainkaan ja hyppäsin ylös sängystä ennen kellonsoittoa. Koulun pihalla oppilaita vilisi sikin sokin, mitä ihmettelimme veljeni kanssa. Ukrainassa olimme tottuneet kuriin ja järjestykseen. Joka aamu asetuimme pihalla parijonoon odottamaan opettajaa, joka tulisi aukaisemaan ulko-oven. Nyt ei auttanut kuin tarkkailla ja mennä virran mukana.”
Ukrainalaiset Anastasii ja Vladyslav käyvät koulua suomeksi. Molemmat ilmoittavat lempiaineekseen käsityön. © Tommi Tuomi
© Tommi Tuomi
Alkuhämmennyksen jälkeen päivä sujui hyvin. Molemmat löysivät koulusta nopeasti ystäviä, joista suurin osa on ukrainalaisia ja venäläisiä. Valmistava luokka on varsin kansainvälinen, kun joukossa on myös arabiaa äidinkielenään puhuvia oppilaita.
Suomalaista koulujärjestelmää nuoret kehuvat kilvan.
”Opetustyyli täällä on keskustelevampaa kuin Ukrainassa, jossa opettaja on ehdoton auktoriteetti. Ja retkiä tehdään paljon enemmän, olemme käyneet muun muassa Heurekassa ja Eläinmuseossa.”
Anastasii ja Vladyslav suorittavat koulua etänä myös Ukrainaan, tosin vain harvakseltaan – opiskelutaakka ei saa käydä liian raskaaksi nuorille.
© Tommi Tuomi
Lämmin vastaanotto häkellytti perheen
Valentyna-äiti liikuttuu puhuessaan lapsistaan. He ovat nähneet vaivaa koulutyössä ja auttaneet vanhempiaan kotiaskareissa aivan kuten kotona Ukrainassakin. Valentyna ja Yuri ovat helpottuneita siitä, että kukaan perheestä ei ole joutunut kokemaan rasismia koulussa tai työpaikalla.
”Se, millaisella lämmöllä meidät otettiin vastaan, on ollut suorastaan häkellyttävää. Saimme runsain mitoin apua aloittaessamme elämää Suomessa. Tiedämme, että kaikilla asiat eivät ole sujuneet näin hyvin, ja siksi olemme tästä kaikesta hyvin kiitollisia”, Valentyna sanoo.
Äiti on ylpeä myös lasten suomen kielen taidoista, joissa he ovat vanhempiaan edellä.
”Puhun vähän suomea”, Anastasii huikkaa väliin. ”Suomi on vaikea kieli, mutta englanti on vieläkin vaikeampi!”
Molempien nuorten ensimmäinen suomenkielinen sana oli helppo ja ytimekäs ”moi”, jolla pääsikin hyvin alkuun. Kouluvuoden aikana he opiskelivat suomen kieltä päivittäin erilaisten pelien, visailujen ja sanakokeiden avulla.
Loppukeväästä kielenopiskelu sai yllättävää buustia euroviisuista.
”Käärijän Cha cha cha oli kova hitti – kaikki perheestä osaavat sanat ulkoa!” Anastasii nauraa.
Sekä Vladyslav että Anastasii ymmärtävät jo melko hyvin suomea ja puhuvatkin sitä hiukan. Varsinainen suomen kielen taitaja perheessä lienee kuitenkin Viktoria, joka on viettänyt aikaa kielikylvyssä perhepäivähoidossa ollessaan.
© Tommi Tuomi
Tärkeintä on saada olla yhdessä
Anastasii näppäilee rauhallisin ottein puurunkoista banduraa, jonka sointi tuo mieleen kanteleen. Valkoiseksi maalatun soittimen pitkään kaulaan on kiinnitetty kuparinvärisiä kieliä, joista Anastasii loihtii esiin tummia bassosäveliä. Niitä vasten, kaikukannen päällä soivat kirkkaat nuotit.
Yuri-isä kuuntelee mietteliäänä soittoa ja miettii kotimaataan.
”Musiikkia kuullessani mieleeni nousee kysymys ’miksi?’. Ukraina on nähnyt ennenkin vieraita valloittajia ja joutuneet kokemaan sortoa. Miksi emme jo voisi elää rauhassa?”
Suomessa Koulupäivien aikana sotaa ei juurikaan oteta puheeksi. Keskustelut liittyvät Anastasiin ja Vladyslavin mukaan ”ihan tavallisiin asioihin”. Elämä on tässä ja nyt, vaikka kavereita ja läheisiä onkin ikävä.
Kumpikaan nuorista ei vielä tiedä, mitä he aikovat ryhtyä tekemään isona – siihen on vielä kauan aikaa.
Kun samaa kysyy Valentynalta, hän kertoo toivovansa ennen kaikkea sitä, että kaikki kolme lasta löytäisivät oman itselleen mieluisan polkunsa elämässä – mihin ne sitten johtavatkaan.
Tällä hetkellä koulutyö, musiikki ja kaverit auttavat keskittymään arkeen ja jaksamaan eteenpäin
”Vaikka kotimme on Ukrainassa, se on nyt väliaikaisesti täällä Suomessa. Koti on siellä, missä kaikkein rakkaimmat ovat. Tärkeintä on saada olla yhdessä, turvassa”, Anastasii summaa.
Volodymyr katsoo vaieten venäläisten tekemää tuhoa Ukrainan puolesta taistelleiden ja kaatuneiden sotilaiden haudoilla. ”En tiedä, ovatko vaimoni ja äitini haudat säilyneet koskemattomina.”