Juha Salosen vuosien työ loi Helsingin Longinojasta kutupaikan taimenelle ja virkistysalueen kaupunkilaisille - Näin koulukiusatusta pojasta kasvoi luonnonsuojelija

Juha Salonen tärisi.

Kohta hän vastaanottaisi ympäristöministeriltä Suomen paras luontoteko -palkinnon, joka myönnettiin Helsingin Longinojan kunnostamisesta. Salosen parikymmentä vuotta kestäneen vapaaehtoistyön ansiosta ojasta oli tullut uhanalaisen taimenen arvokas kutupaikka ja kaupunkilaisten viihtyisä virkistysalue.

Salosta kuitenkin pelotti, sillä hänen pitäisi palkinnon saatuaan pitää valmistelemansa kiitospuhe. Sitä ajatellessa sydän löi ehkä kahtasataa.

Hän oli jo aikuinen, pian nelikymppinen mies. Hän oli kuitenkin edelleen myös se koulussa kiusattu poika, jonka ujoutta kiusaaminen oli vain vahvistanut.

Mutta kun Salonen meni ihmisten eteen ja avasi suunsa, hän oli äkkiä aivan rauhallinen.

”Kun tietää, mistä puhuu, ja tekee sitä tunteen palosta, pelko häviää”, Juha Salonen sanoo.

Arasta pojasta voi tulla rohkea mies – ja pahaisesta ojasta soliseva puro.

Ojan yli kouluun

Aina viimeistään sillalla Juha Salosta alkoi pelottaa.

Sillan alla virtasi mykkä oja, joka oli täynnä sameaa, seisovaa vettä. Sillan toisella puolella seisoi koulu.

Se oli raja, joka oli pakko ylittää.

Juha Salonen tiesi, että kun hän kävelisi sillan toiselle puolelle, hän olisi vapaata riistaa.

Häntä voitiin ottaa jaloista kiinni ja pyörittää ympäri käytävän lattiaa. Häntä voitiin nimitellä Hajuksi – joku oli nimittäin näppärästi keksinyt haukkumanimen vaihtamalla hänen etunimensä tavujen paikkaa.

Salonen asui koko lapsuutensa Helsingin Malmilla Vantaanjokeen laskevan Longinojan lähellä ja kulki ojan yli kouluun, jossa häntä kiusattiin. Se alkoi neljännellä, kun luokkien kokoonpanot jostain syystä sekoitettiin. Sitä ennen oma luokka oli ollut mukava ja tiivis.

Salosesta tuli uusien luokkakaverien silmätikku. Itse hän arvelee sen johtuneen niistä ”tavallisista” syistä: hänellä oli silmälasit, hän oli jokseenkin ruipelo eikä harrastanut mitään.

Juha Salonen harrastaa lajikalastusta, jossa pyritään määrätyssä ajassa pyydystämään mahdollisimman monta kalalajia. Ensi vuonna hän yrittää nelikymppistensä kunniaksi lyödä Suomen ennätyksen, joka on nyt 52 lajia vuodessa. Sampo Korhonen / Otavamedia

Kun kiusaaminen oli pahimmillaan joskus seitsemännellä luokalla, hän ei olisi aamulla halunnut lähteä kouluun. Joskus hän ei lähtenytkään, vaan pyöräili vaikka Espooseen.

Luonnossa oli aina hyvä olla, esimerkiksi isän kanssa Nuuksiossa.

Koulussa tukea tarjosivat kuraattori ja erityisopettaja, heitä Salonen muistelee lämmöllä.

Mutta sitä hän ei tajua, että hänelle tarjottiin vaihtoehtona koulun vaihtamista.

”Sanoin, että en ole luovuttaja vaan taistelen vastaan. Ei ole oikein, että kiusattu joutuu kärsimään seuraukset.”

Yläkoulussa hän alkoi pistää kiusaajilleen vastaan ja piina päättyi. Olisi pitänyt tehdä niin jo aiemmin, hän ajattelee nyt. Sen hän on opettanut tyttärelleen: taistele vastaan.

Kaikkein pahinta oli kuitenkin se, että ne tyypit, jotka kouluajan ulkopuolella olivat kavereita, katsoivat kiusaamista vierestä. Sen takia Saloselle ei ole jäänyt kouluajoilta yhtään ystävää.

”En tarvitse sellaisia ihmisiä ympärilleni. Mutta jos minua ei olisi kiusattu, tuskin istuttaisiin tässä tänään.”

Pienen pojan taistelu kasvatti sisua, jota kansalaisaktiivi tarvitsee.

Valtavirtoja vastaan

Samoihin aikoihin kun teini-ikäinen Juha Salonen alkoi pistää kiusaajilleen kampoihin, hän kohtasi viehemessuilla ihmisen, joka muutti hänen elämänsä suunnan.

Se ihminen oli Taimeninstituutin Henrik Kettunen.

Kettunen yritti jo 1990-luvulla saada viranomaiset panostamaan pienvesiin vaelluskalakantojen kohentamiseksi. Se teki vaikutuksen altavastaajana koulua käyneeseen Saloseen, jolla oli pyyhitty koulun lattioita.

”Se intohimo ja palo, jolla Henkka taisteli valtavirtoja vastaan, siitä se kaikki lähti.”
Taimeninstituutissa Saloselle avautui kokonainen uusi maailma. Hän kiersi instituutin ihmisten mukana eri puolilla Suomea, kun nämä kävivät konsultoimassa ja kunnostamassa vesistöjä, oppi ja ammensi tietoa.

Hän oli löytänyt yhteisön, jossa hän sai olla oma itsensä.

Salonen päätyi jopa opiskelemaan kalataloutta Savonlinnaan, opiskeltuaan sitä ennen rakennuspiirustusta valmistumatta. Savonlinnankin koulu jäi kesken, sillä opetus painottui Salosen mieltymyksiin nähden liikaa ammattikalastukseen ja kalanjalostukseen.

”Enkä kai sitten halunnutkaan harrastuksesta työtä.”

Savonlinnan reissulta tarttui kuitenkin mukaan jotain vielä tärkeämpää: tuleva vaimo.

Nykyisin Salonen on kuva-artesaani ja työskentelee verkkokauppamaailmassa. Hänen perheeseensä kuuluvat vaimon ja yhdeksänvuotiaan tyttären lisäksi parivuotias sijaislapsi sekä Espanjasta hankittu rescue-koira Nemo.

Monesti koko perhe on mukana Longinojalla, mutta Salonen käy siellä paljon yksinkin.

Jopa yöllä, jos uni ei tule.

Ilman Salosen intohimoa Longinoja olisi luultavasti edelleen tavanomainen kaupunkioja, jota ylittäessään tuskin edes pistäisi merkille.

Intohimo syttyi, kun hän kohtasi vielä erään taistelijan.

Oja saa äänen

Syksyllä 2001 Juha Salonen piipahti Longinojan varressa vanhempiensa luona käydessään.

Hän katseli sillalta mykkää ojaa, jonka ylittäminen oli joskus ollut hänelle niin raskasta.

Mutta nyt pulassa oli toinen luontokappale.

Purossa ui komea taimen, joka yritti päästä siltaa alittavan putken läpi. Kala palasi kuitenkin putkesta aina takaisin alavirtaan, jolloin Salonen huomasi, että putken toisessa päässä oli rojua.

Salonen poisti tukoksen. Taimen kiitti ampaisemalla saman tien ylävirtaan.

Salosen päässä syttyi lamppu. Hän soitti Henrik Kettuselle.

Muutaman viikon kuluttua Longinojalla pidettiin talkoot, ja ojaan kaadettiin ensimmäiset ämpärilliset kutusoraa. Purotalkoisiin osallistui viisi ihmistä.

Nykyisin talkoolaisia on noin sata. Yhdestä puhelinsoitosta on kasvanut kokonainen kansanliike – ja oja on alkanut laulaa.

Kevään ensimmäiset taimenenpoikaset on Longinojalla jo laskettu. Juha Salonen käy puronvarressa harva se päivä – ja joskus öisinkin. Sampo Korhonen / Otavamedia

Kiviä ja kutusoraa uomaan lisäämällä Longinojasta on tehty jälleen soliseva puro, jollainen se oli ennen perkaamistaan suoraviivaiseksi, hitaasti virtaavaksi ojaksi.

Longinojaan 1990-luvun lopulla istutettu taimen on jo yli kymmenen vuotta lisääntynyt luontaisesti, ja viime vuosina purosta on laskettu yli 300 poikasta sadan metrin matkalta.

Mutta purosta on kasvanut ilmiö, joka ei rajoitu vain taimenen menestystarinaan.

Longinoja on onnistunut esimerkki siitä, miten kaupunkilaiset voivat ottaa lähiympäristönsä haltuun ja vaikuttaa itse sen tilaan.

Nykyisin purolla on omat, vilkkaat nettisivut ja sometilit. Puron opastettu luontopolku avattiin kaksi vuotta sitten, ja Juha Salonen on saanut kertoa puron tarinaa kaukaisillekin vieraille. Longinojaa ja sen vapaaehtoisuudelle perustuvaa hoitomallia on käynyt ihmettelemässä esimerkiksi Vietnamin vesi- ja viemärilaitosyhdistys.

Salonen on huomannut, ettei ehkä olekaan niin arka ja ujo kuin oli aina luullut.

”En kai muuten voisi vetää kuduntarkkailuretkiä kymmenille ihmisille. Ehkä tämä on kasvattanut minua niin, että vaikka olenkin omalla tavallani sulkeutunut, voin silti olla kaikelle avoin.”

Puron olemus

Alkukesän auringossa Longinojan varsi on pieni paratiisi: iloisesti solisevaa puroa reunustaa lämmöstä ja valosta vastavilliintynyt kasvillisuus.

Juha Salonen heittelee pullanmuruja veteen siinä toivossa, että taimenet näyttäytyisivät. Ne pysyvät kuitenkin itsepintaisesti poissa.

Salonen ei ikinä kyllästy olemaan täällä, pienen puron varrella.

”Se elää ja sen olemus vaihtuu.”

Syksyisinä päivinä, kun vedessä virtaa lehtiä ja suuret kalat nousevat kutemaan.

Talvipakkasilla, kun koskikara pomppii jäätyneillä rannoilla.

Keväällä, kun poikaset kuoriutuvat soraikossa. Kesähelteellä, kun voi nähdä taimenten nappailevan hyönteisiä.

”Ehkä itselle kuitenkin tärkein on kevät, kun näen ensimmäiset taimenten nollikkaat.

Silloin taas tiedän, että edellisenä syksynä tehty työ on kantanut hedelmää. Taas on uusi ikäluokka syntynyt puroon.”

Salosella on yhä uusia ideoita ja suunnitelmia siitä, miten Longinojan aluetta voidaan kehittää. Samalla hän haluaa kiinnittää huomiota muihin virtaaviin pienvesiin: Vantaalla Tikkurilankosken patoa puretaan jo, ja sama pitäisi tehdä Helsingin Vanhankaupunginkoskella. Jokien pitäisi saada olla villejä ja vapaita.

Longinojalla Salonen kuitenkin tietää jo luoneensa jotain pysyvää – jotain, josta hänet tullaan muistamaan.

”Olen istuttanut puroon ensimmäiset taimenet 1998 ja sitäkin ennen viettänyt koko lapsuuteni sen lähellä, vanhempani ovat työntäneet minua lastenvaunuissa sen varressa. Koko historiani on tavallaan täällä läsnä. Ehkä tämä on elämäntyöni.”