Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarisen terveiset sosiaaliturvaa uudistavalle hallitukselle: ”Todella toivon, että joka vaiheessa huomioitaisiin seuraukset lapsille, nuorille ja lapsiperheille”

Mitä tekemistä yksittäisen junaseisakkeen tai tehtaan lakkauttamisella on lasten oikeuksien kanssa?

Toukokuun alussa lapsiasiavaltuutettuna aloittaneen Elina Pekkarisen mielestä paljonkin. Ne eivät ehkä vaikuta lasten elämään niin suoraan kuin kouluja tai päiväkoteja koskevat päätökset, mutta vaikuttavat yhtä kaikki. Muutokset vanhempien työtilanteessa, toimeentulossa tai liikkumisessa heijastuvat koko perheen arkeen.

Lasten näkökulman pitäisikin Pekkarisen mielestä olla mukana kaikessa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Usein se unohtuu.

”Jos miettii sote-uudistustakin, niin ei siinä kauheasti lapsivaikutusten arviointia ole tehty, vaikka siihen kuuluu iso lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma”, uuteen pestiinsä Turun yliopiston sosiaalityön professorin virasta siirtyvä Pekkarinen sanoo.

”Kun tuleva hallitus lähtee uudistamaan sosiaaliturvaa, todella toivon, että joka vaiheessa huomioitaisiin seuraukset lapsille, nuorille ja lapsiperheille. Jos näin suuren mittaluokan uudistuksessa tehdään virheliikkeitä, ylisukupolviset seuraukset voivat olla dramaattisia.”

Ilmastokin vaikuttaa

Huostaanotot, koulukodit, nuorisorikollisuus, koulukiusaaminen… Pekkarinen on tutkijanurallaan perehtynyt lasten ja nuorten syrjäytymiseen monesta eri kulmasta.
Eriarvoisuuteen puuttuminen onkin yksi kolmesta isosta teemasta, joita hän aikoo lapsiasiavaltuutettuna edistää. Se ei tarkoita vain taloudellista, vaan myös sosiaalista eriarvoisuutta, eroja terveydessä ja esimerkiksi koulutuksessa.

”Se, millaiset mahdollisuudet tai näköalat kullakin on, on todella paljon kytköksissä siihen, millaiseen perheeseen syntyy. Tutkimukset osoittavat, että koulutus periytyy edelleen. Samoin työttömyys voi periytyä.”

Toinen suuri lapsipoliittinen kysymys on Pekkarisen mielestä ilmasto ja ympäristö.

”70-luvun alkupuolelta asti on ollut ihan selvää, että näin ei voi jatkaa, luonnon kantokyky ei riitä. Silti on menty talouskasvu edellä. Ei ole haluttu tunnustaa, millaiset seuraukset meidän elämäntavoillamme on tuleville sukupolville”, Pekkarinen sanoo.

Kolmanneksi kärjeksi hän nostaa turvallisuuden. Sillä on monta ulottuvuutta, myös ihmisten kokemuksen kautta: Onko asuinalueeni turvallinen? Luotanko siihen, että pärjään? Huolehtiiko yhteiskunta myös heikompiosaisista?

”Ajattelen, että rikosten torjuntakin lähtee kestävästä sosiaalipolitiikasta – siitä, että ihmisiä ei syrjäytetä.”

Elämä voi yllättää

Ongelmaperheet – siinä sana, jota Pekkarinen ei halua käyttää ollenkaan. Tutkimuksissa voidaan toki kartoittaa erilaisia syrjäytymisen riskitekijöitä aina sikiövaiheesta asti, mutta oikea elämä ei ole niin suoraviivaista.

”Kaikkea ei voi ennustaa. Elämä on täynnä yllätyksiä ja sattumia”, Pekkarinen sanoo.

”Ei esimerkiksi välttämättä ole niin, että pienituloisessa, matalasti koulutetussa perheessä asiat olisivat huonosti ja keskiluokkaisissa, paremmin koulutetuissa perheissä erinomaisen hyvin. Jokaisessa perhe-elämässä on omat haasteensa.”

Sama koskee vahvuuksia. Kaikilla vanhemmilla ei ehkä ole tarjota lapsille taloudellista yltäkylläisyyttä, akateemista sivistystä tai hienoja harrastuksia. Mutta perheessä voi olla hellyyttä, huolenpitoa ja vaikkapa enemmän yhteistä aikaa. Kaikki sellainen auttaa ja kannattelee lasta.

Pekkarinen muistuttaa ylipäätään moninaisuudesta: meillä on maahanmuuttajaperheitä, yksin lapsistaan huolehtivien perheitä, uusperheitä, sateenkaariperheitä, vammaisten perheitä, adoptioperheitä… Normit voi unohtaa, kun perinteisiä ydinperheitä on jo melkein vaikea löytää.

Monet ongelmat, kuten mielenterveyden häiriöt tai vakavat sairaudet eivät sitä paitsi katso perhemuotoa tai sosioekonomista asemaa. Huumeiden tai somen vaaroja pohditaan kaikenlaisissa perheissä.

Tärkeintä olisikin, että apua on saatavilla perheelle kuin perheelle, kun rankkoja vaiheita tulee. Aina se ei ole helppoa. Sen Pekkarinen on saanut tuta omakohtaisestikin.

Korkea kynnys puuttua

Vuosituhannen vaihteessa Elina Pekkarinen, kolmen pienen lapsen äiti, istui lääkärin vastaanotolla. Arki oli juuri silloin aika raskasta: kaksoset olivat syntyneet, kun perheen esikoinen oli vain vuoden vanha. Lopulta nuori äiti sai kakistettua, että oli tosi väsynyt, sydän ihan hakkasi.

Sinun tarvitsisi varmaan nukkua, lääkäri kuittasi.

”Olin aivan monttu auki, että tämä ei voi olla totta”, Pekkarinen muistelee.

Niinpä hän sitten kahlasi tuskanväsyneenä eteenpäin sukulaisavun varassa, koska ei enää kehdannut ottaa asiaa puheeksi.

”Sosiaalityön opiskelijana kyllä tiedostin tilanteen kohtuuttomuuden. Onneksi oli läheisiä, jotka pystyivät auttamaan”, Pekkarinen kertoo.

”Olen useasti miettinyt, miltä tuntuisi, jos pitäisi pystyä ottamaan puheeksi jotain vielä vakavampaa. Meidän palvelujärjestelmässämme ei ole montakaan kohtaa, jossa se tuntuisi mahdolliselta.”

Kynnys pyytää apua on usein korkea, samoin kynnys puuttua toisten asioihin. Perheiden yksityisyyttä kunnioitetaan. Se on Pekkarisen mielestä hyväkin.

”Se ei kuitenkaan saisi tarkoittaa, että perheet jätetään oman onnensa nojaan.”

Mitä pidemmälle puuttumista lykätään, sen vaikeammiksi tilanteet ehtivät. Se näkyy esimerkiksi lastensuojelutapauksissa, joita Pekkarinen on ollut asiantuntijana ratkomassa Helsingin hallinto-oikeudessa. Monesti samalla lapsella voi olla erilaisia merkintöjä jo vuosien ajalta.

”Jälkiviisaasti siinä näkee tietysti kymmeniä kohtia, joissa olisi voitu tehdä jotain toisin.”

Elina Pekkarinen toivoo lapsiperheille enemmän ihan arjen tukea, perinteistä kotipalvelua, koska se voisi ehkäistä ongelmien laajaa kasautumista. Tommi Tuomi / Otavamedia

Millä kierre katki?

Millaista tukea perheet sitten Pekkarisen mielestä tarvitsisivat, jotta syrjäytymisen kierteen saa katkaistua? Osittain hyvinkin yksinkertaista: esimerkiksi perinteistä kotipalvelua.

”Pikkulapsiperheissä tarvittaisiin toisinaan ihan konkreettista apua siihen, miten arkea pyöritetään. Kaikille ei välttämättä ole tullut omasta lapsuudesta näitä valmiuksia.”

Varsinkin vanhemman, jota on itseään kohdeltu kaltoin, voi olla vaikea luottaa kykyihinsä, vaikka halu olla hyvä vanhempi olisi suuri.

”Silloin pitäisi valaa toivoa ja uskoa siihen, että sinä pystyt tähän”, Pekkarinen sanoo.

Palvelu- ja tukijärjestelmä on hänestä usein turhan sekava ja repaleinen. Siinä voi olla todella vaikea navigoida, etenkin jos omat voimavarat ovat vähissä. Muuten hyvin pärjännyt perhekin voi jäädä esimerkiksi vakavasti sairaan tai erityistarpeisen lapsen kanssa tyhjän päälle.

Etenkin perheiden mielenterveys- ja päihdeongelmiin pitäisi Pekkarisen mielestä olla enemmän apua tarjolla, jotta lasten kaltoinkohtelu ja laiminlyönti saataisiin kitkettyä.

Kun hän haastatteli koulukodista aikuistuneita nuoria Suomen Akatemian tutkimushanketta varten, moni heistä kertoi, ettei vanhempien päihteiden käyttöön ollut puututtu riittävästi tai saatu apua mielenterveysongelmiin.

Pekkarinen tietää kyllä, että lastensuojelun arkista työtä tehdään niukoilla resursseilla. Hän työskenteli itsekin valmistuttuaan lyhyen aikaa sosiaalityöntekijänä Helsingin kaupungilla.

”Minulla oli asiakkaina muistaakseni kuutisenkymmentä lasta. Sitä työtä ei ollut mitään mahdollisuutta tehdä sillä tavalla kuin olisi halunnut. Työtä oli yksinkertaisesti liikaa.”

Aina on valoa

Lohduttomalta on hetkittäin tuntunut kymmenen vuotta jatkunut asiantuntijatyö hallinto-oikeudessakin. Se on ollut Pekkariselle äärimmäinen näköalapaikka: tuomaritiimin käsiin päätyvät erimielisyyttä aiheuttaneet viranomaisten päätökset ja huostaanotot, joita vanhemmat tai lapsi vastustaa.

”On tapauksia, jotka tulevat iholle ja jäävät pitkäksi aikaa vaivaamaan. Mutta olen ajatellut, että tunteiden kokeminen ei ole väärin. On tervettä reagoida asioihin.”

Toisaalta Pekkarisella on aina ollut vahva halu nähdä kaikessa valoa ja toivoa. Elämä voi milloin vain kääntyä hyvään suuntaan. Esimerkiksi koulukotinuorten tarinoista hän näki, että monesti olisi voinut käydä tosi kehnostikin, mutta silti asiat olivat järjestyneet.

Ja lapsiasiavaltuutetun työssä toivo onneksi voittaa lohduttomuuden.

”Nythän minulla on odotettavissa ihana työ”, Pekkarinen innostuu.

”Tuntuu, että pääsen todella edistämään lasten hyvinvointia isolla pensselillä.”

Vaikuttamistehtävässä voi rohkeammin avata suunsa kuin tutkijana, vaikka mielipiteiden tulee yhtä lailla perustua tutkittuun tietoon. Lapsiasiavaltuutetulla on myös valmiiksi käytössään kanavat, joita pitkin lasten ja nuorten ääni voidaan välittää päättäjille. Valtuutetun toimisto kerää heidän kokemuksiaan esimerkiksi säännöllisissä Nuoret neuvonantajat -tapaamisissa.

Ei siis riitä, että aikuiset puhuvat lasten puolesta.

”Lapsia itseään tulisi kuulla enemmän niin päätöksentekokoneiston joka portaalla kuin ihan perheissä. Kuinka usein me arjessa pysähdymme, katsomme lasta tai nuorta silmiin ja kysymme: mitä sinä haluat?”