Muinaisjäänne – sellainen suomalaisuuden säilöjä Juha Nirkko kokee välillä olevansa: ”Hiljaiseksi kansaksi meille on annettu aivan älyttömän rikas kieli”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista löytyy kaikkea kalevalamitasta alatyylisiin vitseihin.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista löytyy kaikkea kalevalamitasta alatyylisiin vitseihin. © Pekka Nieminen / Otavamedia
Juha Nirkko tietää, miksi tammikuussa alkavat härkäviikot tai miten kekriä vietettiin. Arkistotutkijana hän on myös oppinut, että ”kyllä kansa tietää”, mutta eri aikoina hyvin eri asioita.

Mitkä ovat härkäviikot tai miksi laskiaisena toivotettiin pitkiä pellavia? ovat kysymyksiä, joihin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistotutkija Juha Nirkko on tottunut työssään vastaamaan. Tiedonhaluiset kansalaiset kysyvät häneltä melkein mitä tahansa aina kirosanan etymologiasta laskiaisperinteisiin, tai että voiko pääsiäisnoitana olla mies.

”Tavallisimpia ja myös vaikeimpia ovat kuitenkin kysymykset erilaisten ilmiöiden synnystä ja syystä. Vaikkapa kysymykseen, millä vuosikymmenellä tonttulakit tulivat Pohjanmaalle en tule ikinä löytämään tyhjentävää vastausta”, Juha Nirkko sanoo.

Mutta härkäviikkoihin löytyy vastaus. Ne alkavat loppiaisen jälkeen, kun pitkä juhlaputki päättyy ja alkaa työt. Nimi on sekä konkreettinen että kuvaannollinen: töitä tehtiin härkien vetäminä ja niitä tehtiin härkien lailla. Toiselta nimeltään talven työputki on selkäviikko, silloin pyritään taittamaan talven selkä.

”Eikä tuohon tammi-helmikuuhun sitten oikein muuta mahdu kuin yksi kynttilänpäivä, ei juhlan juhlaa. Ainoastaan talven napoja, niin kuin vaikka Paavalin päivä, joita laskemalla päästään ankeimman jakson yli valoisampiin aikoihin ja laskiaiseen.”

Juha Nirkosta tuli suomalaisten juhlapäivien ekspertti kirjojen tekemisen kautta.

”Tein ihan muista aiheista tietokirjoja, kun kustantamosta ehdotettiin, että osallistuisin jouluperinnetietokirjan tekoon. He kysyivät minua, koska olin aiempien kirjojeni kanssa pysynyt niin hyvin aikataulussa. Ei ehkä maailman imartelevin syy, mutta tartuin ehdotukseen.”

Himmeleitä kesällä

Juha Nirkko aloitti jouluperinteisiin tutustumisen yhtenä tammikuisena härkäviikkojen päivänä. Kesään mennessä hän oli päässyt kuvitusvaiheeseen. Studiona toimi oma koti.

”Naapuri vähän ihmetteli, kun kesähelteellä kanniskelin himmeleitä varastosta sisälle.”

Joulukirjan jälkeen Nirkko on kirjoittanut kevään, kesän, syksyn ja talven juhlista ja taitekohdista. Hän on siis juuri oikea ihminen vastaamaan kysymykseen, miten meidän juhlaperinteemme nykyään voi – innostummeko edelleen laskiaisista, pääsiäisistä ja juhannuksista?

”Sanotaanko, että innostumme ja emme innostu. Juhlien suhteen suomalaiset ovat polarisoituneita. Toiset juhlivat oikein urakalla, toiset taas eivät, ja molemmat tekevät siitä usein hemmetin ison numeron.”

Mutta totta puhuen, Nirkko arvostaa suomalaisten juhlaperinteiden kirjoa. Nykyään juhlista voi tehdä omannäköiset, traditioiden ei tarvitse ulottua sadan vuoden päähän.

”Yksi meidän aktiivinen perinnekirjoituskilpailuihin vastaajamme sanoi kerran osuvasti, että hänestä pääsiäisen paras perinneruoka on nakkikeitto, juuri pakastimesta sulatettuna.”

Emme hehkuta

Nakkikeitostaan kertonut vakiovastaaja kuului SKS:n arkiston vastaajaverkostoon. Ensimmäinen verkosto koottiin Kalevalan juhlavuoden kilpakeräyksen vastaajista vuonna 1935, ja sen jälkeen keruita on ollut vuosittain, usein jopa monia. Parhaillaan kerätään ihmisten muistoja painajaisista höntsäpelaamiseen ja metsäkokemuksiin.

”Metsä on nyt ajankohtainen, sillä kokemuksemme metsästä on muuttunut viime aikoina valtavasti. Sata vuotta sitten ihminen ei lähtenyt metsään voimaantumaan tai nauttimaan sen terveysvaikutuksista, vaan pakosta. Siellä oli vaarana joutua metsänpeittoon, suden tai mielikuvitusolennon suuhun, ja sinne saattoi kadota kokonainen karja”, Juha Nirkko sanoo.

Nirkon mielestä suomalaisten positiivinen metsäsuhde on metsäkansan maineestamme huolimatta sangen moderni.

”Niin kuin edesmennyt kansanrunouden professori Leea Virtanen aikoinaan artikkelinsa otsikoi: Suomen kansa on aina vihannut metsiään.”

Sen lisäksi, että ihmiset usein haluavat nähdä perinteen jotenkin jalona, siitä on kautta aikojen etsitty jotain aitoa suomalaisuutta. Ja silti lähes kaikki, juhlaperinteetkin, ovat joko itäistä tai läntistä lainaa.

Tosin pari hyvin suomalaista asiaa Nirkko on muutaman kymmenen perinnearkistovuoden aikana löytänyt: saunan ja hehkuttamattomuuden.

”Nyt kun paljon puhutaan suomalaisten onnellisuudesta, olen varma, että siihen vaikuttaa meidän tapamme olla hehkuttamatta asioita. Se on jotenkin erittäin suomalainen piirre. Täälläkin hyllyt suorastaan pullistelevat erilaisia ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa -sanontoja.”

Hehkuttamiseen liittyy jonkinlainen etukäteen suremisen ja vaatimattomuuden eetos.

”Viime vuosina erilaiset työelämäkonsultit ovat yrittäneet kitkeä tätä piirrettä meiltä pois, mutta onneksi he eivät ole tainneet siinä vielä kovin hyvin onnistua. Ehkä ainoastaan nykyinen urheilijasukupolvi alkaa olla tästä hehkuttamattomuuden säännöstä jo vapaita, joten sehän voi olla syy, miksi meillä on alettu joukkuepeleissä menestyä”, Nirkko nauraa.

Juha Nirkko tekee työtä paikassa, jonne on pakattu hyllymetreittän meidän kulttuuriperimäämme.

Juha Nirkko tekee työtä paikassa, jonne on pakattu hyllymetreittän meidän kulttuuriperimäämme. Pekka Nieminen / Otavamedia

Hiljainen rikkaus

Juha Nirkko istuu arkiston kokoelmahuoneessa eli ”pyhimmässä”, jonka korkeista hyllyistä löytyy satojatuhansia uskomustarinoita, arvoituksia, vitsejä ja sutkauksia, lauluja ja runoja.

Vielä muutama vuosi sitten Nirkon selän takaa olisivat löytyneet myös kansanrunomuistiinpanot, joista Lönnrot toimitti Kalevalan, mutta nyt ne on siirretty turvallisempaan säilöön.

”Kansanrunousarkisto-nimitys on saanut monet kuvittelemaan, että tämä talo on täynnä vain juhlavaa kalevalamittaista runoa. Tietysti sitäkin löytyy, mutta kokonaisuudessaan arkisto sisältää nykyvalossa hyvin poliittisesti arveluttavaa materiaalia.”

Niin kuin alapäähuumoria, juoruja, rasistisia solvauksia ja liioiteltuja kokemuksia.

”Tänne kelpaa kaikki, koko kansan henkinen perintö, sellaisena kuin se ajassa aina on.”

Ja silti me herkästi ajattelemme, että kansanperinnettä ovat juuri Kalevala tai tuohivirsut, eivät meemit tai selfiet.

”Aina on muutama, joka vastaa meidän perinnekyselyihinkin alkusoinnulla ja kalevalamitalla, oli kyselyn aiheena sitten ruokakulttuuri tai television katsominen.”
Arkiston perinnettä on siis oikeastaan kaikki, mitä vain keksimme. Arkistolle kaikki kokemukset ovat tärkeitä.

Kun Nirkko ei osaa vastata tonttulakkiperinteen rantautumiskysymykseen, hän voi kuitenkin kaivella arkistosta erilaisia toisintoja ja mainintoja tontuista ja jouluperinteistä lakeuksilla. Niistä voi piirtyä jonkinlainen kuva tradition synnystä.

Nirkko on tottunut koko työikänsä keräämään perinneaineistoa ja analysoimaan sitä. Juhlaperinteiden lisäksi hän on koonut kirjoja niin masuuniperinteestä kuin karjalaisista sutkauksistakin.

”Karjalaishuumorin kohdalla tunsin kuinka suorastaan täytyin kaskuista. Totesinkin entiselle esimiehelleni, että olen lukenut niin paljon vitsejä, että enää vain itkettää. Tämä työ kyllä vie vitsihalut ja haalistaa kummituskammot.”

Totta puhuen Juha Nirkko on unelma-ammatissaan. Ja unelmaansa hän törmäsi aikoinaan vähän sattumalta.

”Ylioppilaskirjoitusten jälkeen selailin opinto-oppaita ja luin, että suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus. Se tuntui rennommalta väylältä yliopistoon kuin vaikka historia, jota veljeni opiskeli. Ja toisaalta se liittyi henkiseen kulttuuriin enemmän kuin kansatiede, jota taas siskoni opiskeli.”

Opinnot veivät mukanaan, eikä Nirkko edelleenkään jaksa olla ihastelematta suomalaisten ilmaisuvoimaa ja sopivan vinoa tapaa katsoa maailmaa.

”Hiljaiseksi kansaksi meille on annettu aivan älyttömän rikas kieli ja juuri kaikenlaiset pieneen mahdutetut lausahdukset ovat minulle perinteessä läheisintä.”

Juha Nirkko tottui sellaisiin jo lapsena. Hänen edesmennyt isänsä oli värikäs kielenkäyttäjä.

”Muistan, kuinka joskus katsoimme televisiosta mäkihyppykilpailua. Hyppyvuoroon tuli Tapio Räisänen, joka ei vielä ollut kovin valovoimainen hyppääjä. Selostaja muotoili vaatimattoman hypyn Räisäselle tyypilliseksi kun taas isä totesi lyhyesti että, ”Räisäsen räpsäys.”

Antiikkista jorausta

Muinaisjäänne. Sellainen Juha Nirkko välillä kokee olevansa, kun hän esittelee koululaisryhmille vaikkapa arvoitusperinnettä. Ne eivät rukinlapoineen, länkineen ja kintaineen aukea enää nykynuorisolle.

Arkistojen uumeniin ei voi kuitenkaan hautautua, vaan tutkijankin pitää jatkuvasti kuunnella herkällä korvalla, mikä voisi olla tulevaisuuden perinnettä.

”Juuri nyt yliluonnolliset kokemukset tuntuvat olevan pinnalla, ne kiinnostavat ihmisiä kovasti.”

Nykyperinnettä on kuitenkin hyvin vaikea hahmottaa. Juhlaperinteetkin elävät ja sekoittuvat koko ajan keskenään.

”Meillä esimerkiksi halloweenia paheksuttiin alkuun, mutta kun muistettiin, että meillähän oli tämä kekri, niin perinteet sekoittuivat ja halloweenista tuli hyväksyttävämpi.”

Nykyperinne on Nirkon mielestä oikeastaan kaikin puolin kimurantti termi. Arkistosta kyllä löytyy Nykyperinne-keruuaineisto, mutta se on vuodelta 1975, siis lähes viisikymmentä vuotta vanha.

”Arkistotutkijan nykyisyyspohdintojani virkistää Asterix-sarjakuvastrippi Normannien maihinnousu -albumista. Obelix ryhtyy joraamaan ja toteaa sitä ihmetteleville, että hänen on seurattava aikaansa, hänen täytyy olla antiikkinen. Ehkä se on meidän tehtävämme täällä, olla sopivasti antiikkisia, tässä ajassa.”

Lue myös: Aarteita! Kenellä tahansa hyvät mahdollisuudet löytää keskiaikaisia kätköjä – näin etsit niitä

Lue myös: Massaturismin alku keskiajalla: Suomalaiset vaelsivat avojaloin Espanjaan

X