Onko Lauri retkahtanut jälleen huumeisiin?

Jaa kaverilleTilaa Seura
Lauri on ollut syntymästään asti hyvin herkkä ja avoin. © Mirva Kakko/OM-arkisto
Kerroimme muutama vuosi sitten Merjasta ja hänen pojastaan Laurista, joka oli päässyt eroon huumeista. Miten perheellä menee nyt? Lue ensin alkuperäinen juttu ja tämän jälkeen äidin ja pojan nykyiset kuulumiset.

Kun kännykkä pirisee, Merja rauhoittuu. Hänen 26-vuotias poikansa kertoo olleensa uimassa, kun äiti oli yrittänyt tavoittaa häntä aiemmin päivällä.

”Opettelen yhä sitä, ettei Laurin tarvitse enää vastata heti jokaiseen puheluuni”, hymyilee Merja.

Hän alkaa jo uskoa, että poika on selviytynyt. Pari viikkoa sitten Laurin päähän painettu ylioppilaslakkikin todistaa, että pojan siivet pikkuhiljaa kantavat.

Kymmenen viime vuotta ovat olleet raskaita. Merja joutui katsomaan, kuinka hänen ainoa poikansa ajautui yhä syvemmälle päihteiden valtakuntaan.

Miten poika selviytyi pitkältä matkalta – ja miten äiti?

Väsyneet aivot

Lauri ja hänen kaksoissiskonsa Lotta ponnistivat maailmaan keskosvauvoina. Lotta oli pienuudestaan huolimatta terve, mutta Lauri kärsi pitkään keuhkojen kehittymättömyydestä. Kolmevuotiaaksi saakka joka kolmas aamu hänen keuhkoihinsa työnnettiin suun kautta letku, jolla imettiin limaa.

Kokemus oli niin rankka, että pieni poika hikoili itsensä aina läpimäräksi.

Merja pohtii, vaikuttiko ensimmäisten elinvuosien kamppailu Laurin tulevaisuuteen. Ainakin se jätti jälkensä häneen.

”Pojasta tuli silmäteräni, jota ylisuojelin. Tytär joutui soittamaan toista viulua. Muistan esimerkiksi, kuinka komensin Lottaa viikkaamaan vaatteensa kaappiin samalla kun itse asettelin Laurin pyykkejä.”

Lauri oli syntymästään asti hyvin herkkä ja avoin.

”Ehkä sekin oli lähtökohta väärille valinnoille. Äijämäisempi luonne olisi välttänyt monta karikkoa, joihin hän törmäsi.”

Muuttui pelokkaaksi

Laurin ensimmäinen kouluvuosi sujui hyvin. Poika osoittautui monin tavoin lahjakkaaksi ja oli ikätovereidensa keskuudessa pidetty.

Toisen luokan alussa tapahtui jyrkkä käänne.

”Lauri muuttui kovin pelokkaaksi. Hänen luontainen iloisuutensa vaihtui jännittyneisyydeksi ja varuillaan oloksi”, Merja kuvaa.

8-vuotias poika pelkäsi eniten äitinsä kuolemaa ja alkoi vahtia tätä. Hän saattoi soittaa Merjan työpaikalle hieman ennen työajan päättymistä varmistaakseen, että tämä ehtii seuraavaan linja-autoon.

Lastenklinikalla Laurin oireet määriteltiin eroahdistukseksi.

Merja on pohtinut muitakin vaihtoehtoja:

”Kiukuttelu ja raivokohtauksetkin kuuluvat lapsen kasvuun. Jostain syystä Lauri ei uskaltanut näyttää minulle olevansa vihainen. Tunne kääntyi hänen mielessään huoleksi.”

Samaan aikaan Laurille puhkesi ankara migreeni. Erään kohtauksen aikana äiti ja poika makasivat pimennetyn olohuoneen kulmasohvalla päät vastakkain.

Tämä johtuu siitä, etteivät minun aivoni enää jaksa vahtia sinua niin kovin, selitti poika.

”Yksikään psykiatri ei olisi voinut kertoa syytä sitä selkeämmin. Lauri ei jaksanut jatkuvaa huoltaan”, huokaa Merja.

Eroahdistus helpotti vuosien kuluessa, mutta jännittyneisyys ei kadonnut. Lauri etsi omat keinonsa sen hälventämiseen.

Leijonaemon vaistot

Merjan ja Laurin välit säilyivät läheisinä ja avoimina myös pojan varttuessa. Ensimmäiset oluensakin poika pyysi äidiltään 15-vuotiaana.

”Nyt kadun, että suostuin. Siihen aikaan se ei tuntunut väärältä, koska myös muut äidit ostivat pojilleen olutta.”

Merja sai tietää varhain Laurin ensimmäisistä kannabiskokeiluistakin. Tieto nosti pintaan leijonaemon vaistot.

”Huusin ja kiljuin, neuvoin ja opastin, kielsin ja käskin”, hän kuvaa.

Samaan aikaan Lauri kiinnostui niin ikään lääkeaineista.

”Hän tiesi käsittämättömän paljon eri lääkkeistä, niissä vaikuttavista aineista ja vasta-aineista. Hän etsi jatkuvasti uutta tietoa internetistä.”

Merja arvelee, että Lauri olikin ennen muuta riippuvainen lääkkeistä. Pojan päihdearsenaaliin kuuluivat särkylääkkeiden sekä rauhoittavien ja piristävien pillereiden lisäksi esimerkiksi yskänlääke ja kofeiinitabletit.

Äiti etsi lääkkeitä

Lukiovuosina Laurin päihteiden ja lääkkeiden väärinkäyttöä koskevat riidat olivat jokapäiväisiä. Merjasta kehittyi niin ikään mestarietsivä.

”Tutkin Laurin vaatteiden taskut ja repun lokerot joka päivä. Löydökset vedin vessanpöntöstä alas.”

Hänen mielestään Lauri etsi alusta alkaen päihteistä lievitystä jännittyneisyyteensä. Hän puolestaan yritti tarjota siihen vaihtoehtoisia keinoja.

”Vein hänet esimerkiksi shiatsuhoitoon, jotta hänen kehonsa tuntisi täydellisen rentoutumistilan ilman päihteitä. Kerran tilasin yhden harvoista suomalaisista primaariterapian taitajista hoitamaan häntä.”

Ongelman todellinen vakavuus valkeni Merjalle kuitenkin vasta Laurin ollessa lukion kolmannella luokalla. Hän löysi poikansa kaapista muovipussin, johon tämä oli taltioinut käyttämiensä reseptien lisäksi tyhjät lääkeliuskat.

Molempia oli satoja.

”Lauri ei osannut selittää, miksi hän säilytti niitä. Ehkä pussilla oli hänelle symbolinen merkitys. Hän voisi heittää sen pois, kun olisi vihdoin valmis hakemaan apua.”

Olet monesti käyttänyt sanaa viihdekäyttö. Minä sanoisin mieluummin surukäyttö, ihan kuin sanon, ettei ilotyttöjä ole olemassakaan, on vain surutyttöjä. Käytön kääntyminen riippuvuudeksi on veteen piirretty viiva, jokaisen yksilön kohdalla se värisevä veden viiva on eri kohdassa.

Uskon, että jokainen käyttäjä luulee tietävänsä, missä viihdekäyttö loppuu ja riippuvuus alkaa ja uskoo lopettavansa sitä ennen. Asia on kuitenkin kääntynyt riippuvuudeksi, ennen kuin veteen piirretty viiva ehti edes värähtää. Sen joutuu tunnustamaan vasta, kun on liian myöhäistä, mutta sen tunnustaminen vaatii suurta rohkeutta.

Painajainen puhelimessa

Merjan yllätykseksi Lauri sai lukiosta kohtalaisen päättötodistuksen, vaikka ei ylioppilaaksi päässytkään. Hän ei saanut poikaa silti kiinnostumaan jatko-opinnoista tai edes työnteosta.

”Kerran sain painostettua hänet hakeutumaan puutarhurin apulaiseksi. Viiden kuukauden määräajasta hän oli työssä neljä ennen kuin sai potkut.”

Laurin ystävät muuttivat opiskelemaan toisille paikkakunnille. Hän alkoi viettää yhä enemmän aikaansa muiden päihteitä väärinkäyttävien seurassa. Heidän keskuudessaan hän oli ainoa, jolla oli yhä puhtaat luottotiedot.

”Annoin Laurille 20 euroa viikkorahaa. 18-vuotiaana hän alkoi nostaa 50–100 euron pikavippejä paitsi itselleen myös päihdekavereilleen.”

Kaverit maksoivat Laurin heille nostamista vipeistä takaisin vain alkuperäisen lainapääoman, joskus eivät sitäkään. Korot ja perintäkulut jäivät Laurin kontolle.

”Hänellä oli valtava tarve säilyttää luottotietonsa rikkeettömänä. Hän hermoili ja kärsi vatsakivuista yrittäessään selviytyä kasaantuvista maksuista.”

Merja auttoi kykynsä mukaan. Hän olisi halunnut kovistella Laurin kavereita, mutta poika ei antanut.

”Minulle käy silloin vielä huonommin. He tappavat minut”, Lauri uskoi.

Riittääkö bensa pelastamiseen?

Lähes jokapäiväisistä riidoista huolimatta äiti oli edelleen Laurin tukipilari.

Merja kuljetti Lauria ja hänen siskoaan näiden menoihin lapsesta alkaen. Pojan ajauduttua päihteiden väärinkäyttäjäksi hän vaati, että sai hakea pojan retkiltään kotiin.

Joka ilta hän varmisti, että autossa on tarpeeksi polttoainetta ainakin sadan kilometrin edestakaiseen matkaan. Usein hän kävi illalla vaatteet päällä nukkumaan ollakseen valmis lähtemään heti puhelimen soidessa.

Lauri soittikin keskimäärin kolme kertaa viikossa. Yleensä aamuyöllä.

”Vuosien aikana sekä henkisesti että fyysisesti stressaavin hetki oli se, jolloin puhelin soi. Sydämeni rupesi hakkaamaan kiivaasti ja tunsin, kuinka paine nousi päähäni.”

Samanaikaisesti Merja oli helpottunut.

”Ainakin soiton hetkellä Lauri oli hengissä. Saisin hänet pelastettua, jos ehtisin hänen luokseen ajoissa.”

Laurin ääni puhelimessa ei ollut koskaan humalaisen epäselvä. Silti hän harvoin tiesi, missä oli.

Merja oppi suunnistamaan vihjeiden perusteella.

”Kyselin esimerkiksi lähellä olevan rakennuksen tuntomerkkejä. Jos hän puhui kahvitalosta, tiesin hänen olevan Helsingissä Sturenkadulla lähellä Meiran paahtimoa. Toisinaan hän muisti paikan nimestä ensimmäisen tavun, joka auttoi minut navigoinnin alkuun.”

Kuluneiden vuosien aikana moni kehotti Merjaa sulkemaan puhelimensa iltaisin, mutta hän ei kertaakaan edes harkinnut tekevänsä niin. Päinvastoin. Iltaisin hän petasi poikansa sängyn valmiiksi ja jopa käänsi peiton reunan kutsuvasti odottamaan.

”Halusin, että Laurista tuntuu ihanalta palata takaisin kotiin. Toivoin, että tunne kasvattaisi hänen haluaan lopettaa toisenlainen elämä.”

Ja silloin soi puhelin. Iloinen ja rento Merja muuttui viulunkieleksi, koko elimistö reagoi voimakkaasti, sydän meinasi haljeta ja minua huimasi. Nämä olivat minun tuntemuksiani kuluneiden vuosien aikana sinun kanssasi. Pelästyin aivan suunnattomasti, että nytkö tämä kaikki taas alkaa. Ja samalla tunsin valtavaa helpotusta, tiesin, että olet turvassa ja kaikki on hyvin.

Oma taakka ammattilaisille

Merja onnistui patistamaan Laurin terveyskeskuksen päihdeterapeutin vastaanotolle. Vähitellen nuoren miehen ajatuksissa alkoikin vallata jalansijaa ajatus toisenlaisen elämän mahdollisuudesta.

Ratkaiseva käänne alkoi, kun 22-vuotias Lauri osallistui kahden kuukauden mittaiselle kasviskokkikurssille.

”Hän ystävystyi erään tytön kanssa. He jatkoivat yhteydenpitoa kurssin jälkeen, ja päihteetön elämä alkoi houkutella Lauria yhä enemmän”, kertoo Merja.

Hän puolestaan koki oman valaistuksensa vuoden 2010 alkaessa.

”Monta vuotta huusin ja raivosin. Yhtä usein Lauri totesi, ettei siitä ole mitään apua.”

”Yhtäkkiä ymmärsin, että kysymys on riippuvaisuussairaudesta. Enhän minä diabeetikollekaan huutaisi, vaan ohjaisin hoitoon.”

Oivallus antoi Merjalle ennen kokemattoman toimintatarmon. Hän etsi tietoa hoitomahdollisuuksista ja löysi Savonlinnasta lupaavalta vaikuttavan päihdekuntoutuslaitoksen.

”Otin paikkaan välittömästi yhteyttä. Selvitin, miten sinne voi päästä, mitä hoito maksaa ja minkälainen onnistumisprosentti laitoksella on”, kertaa Merja.

Seuraavaksi hän hankki kaupungin maksusitoumuksen 5 000 euron kuukausikustannuksille. Terveyskeskuksen päihdelääkäri empi tarvittavan lausunnon myöntämistä, mutta Merja oli valmistautunut vakuuttamaan hänet.

”Kaadoin hänen työpöydälleen Laurin muovipussin sisällön. Sadat reseptit ja tyhjät lääkeliuskat peittivät pöydän koko pinnan.”

Maaliskuun puolivälissä 2010 Lauri ilmoitti olevansa valmis hoitoon.

Kiirastorstaina Merja kyyditsi hänet laitokseen.

”Aurinko paistoi taivaan täydeltä ja oli lämmin”, hän muistaa.

Merja palasi kotiin vasta seuraavana aamuyönä.

”Tunsin itseni täydellisen rennoksi. Olin luovuttanut taakkani harteille, joilla on koulutus sen hoitamiseen.”

Paluu pohjalta

Laurin kuntoutus kesti yhdeksän kuukautta.

Viimeisessä kirjeessään Savonlinnaan Merja kirjoitti pojalleen näin:

Jos ajattelet niin, että hakeuduit hoitoon ennen kuin olit saavuttanut pohjasi, niin tästä olen eri mieltä. Sinä olit pohjalla, sinun pohjasi oli vain erilainen kuin jonkun toisen… Minulla on sellainen tunne, että luulet pohjan olevan jotakin ihan konkreettista, esimerkiksi ojan pohja tai nukkuminen lehtiroskiksessa. Täydellistä kuulumattomuutta mihinkään, ruuan ja juoman varastamista ja mummujen ryöstämistä päihteiden rahoittamiseksi.

Tätä äärimmäistä pohjaa et saavuttanut. Mistä syystä.

Koska itse sitä et lopultakaan halunnut.

Koska sinulla oli koko ajan äiti, joka rakasti, sisar, joka rakasti. Sinulla oli koko ajan koti, jonne tulla.

Kotiin palattuaan Lauri jatkoi opiskelua.

Pari viikkoa sitten hän sai ylioppilaslakin. Hän pääsi opiskelemaan myös kokkikouluun, josta valmistuu vuoden kuluttua.

Merja toivoo, että poika löytää itselleen myös sopivan päihdekuntoutujien vertaistukiryhmän.

”Diabeetikkokin joutuu hoitamaan itseään lopun elämänsä ajan tai sairaus pahenee.”

Hän miettii, kykeneekö enää koskaan luottamaan poikaansa täydellisesti.

”Notkahdus voi tapahtua. Mutta ainakin hän on saanut kokea jo yli vuoden tavallista arkea.”

Merja uskoo päihdekaverien toivovan Laurin sortumista.

”Päihdekaverit eivät hellitä, he haluavat mielellään nähdä kaikki samassa jamassa itsensä kanssa. He ovat tyytyväisiä, kun joku sortuu ja vajoaa samalle tasolle. Sillä siltä tasolta nouseminen aiheuttaa kateutta.”

Näkymätön lapsi

Merja pääsee syksyllä eläkkeelle. Kellarissa odottaa 40 pahvilaatikollista perintönä saatuja kirjoja.

”Kirjan lukeminen vaatii levollisen mielen. Ehkä minulla on nyt siihen mahdollisuus.”

Merjan haaveissa siintävät myös matkat, joille hän Laurin päihdevuosien aikana ei uskaltanut lähteä. Ensimmäiseksi hän aikoo kuitenkin tutustua itseensä.

Nainen miettii, auttoiko hän Lauria sittenkään yksinomaan rakkaudesta.

”On pelottavaa ajatella, että ehkä sain voimani auttaa häntä omasta riippuvuudestani. Joskus tuntuu, että olemassaoloni kantava voima on toisista huolehtiminen.”

Hän vertaa itseään Tove Janssonin Näkymättömään lapseen, joka tulee näkyväksi vasta saadessaan olla kiukkuinen.

”Olenko näkyvä vain antaessani toisille? Miksi minun on äärimmäisen vaikea saada ja vastaanottaa?”

Merjan sylissä on hänen vanhoja kirjeitään päihdekuntoutuksessa olleelle Laurille.

Kirjeistä ensimmäisessä hän näki jo siivet, jotka Lauri saisi.

Tulet saamaan itsellesi vahvat siivet, ei niin kuin Ikaros, joka teki siipensä vahasta ja lensi kohti aurinkoa, kunnes siivet sulivat. Sinun vahvistuvat siipesi tulevat kannattelemaan sinua pitkän elämän, jossa mittakaavassa muutama hukkaan mennyt vuosi ei paljoa merkitse.

Nyt siivet kantavat jo.

Haastateltavan äidin ja pojan nimet on muutettu. Kursivoidut kohdat ovat otteita Merjan Laurille kirjoittamista kirjeistä.

Artikkeli on julkaistu alun perin Seurassa 24/2012.

 

Merjan kuulumiset nyt:

Lauri tarvitsi retkahduksensa

Merja on onnellinen: nykyään jokainen Laurin lähettämä tekstiviesti on kirjoitettu kirjakielellä. Se merkitsee sitä, että poika on selvä.

”Päihdevuosina viestit olivat puhekieltä tai lyhenteitä.”

Täysin huoleton Merja ei ole silti vieläkään.

”Jos Lauri ei vastaa lähettämääni viestiin parin tunnin kuluessa, huoli nostaa päätään. Aika nopeasti saan sen kuitenkin taltutettua.”

Merjan pelot eivät ole aiheettomia. Laurin tiellä raittiuteen on ollut kompastuskiviä.

”Luotan Laurin hyvään tulevaisuuteen, mutta en sataprosenttisesti siihen, ettei hän enää koskaan repsahda päihteiden pariin. Voi olla, että en kykene luottamaan häneen täydellisesti milloinkaan.”

Kaksi takapakkia

Lauri ajautui takaisin päihteiden pariin opiskellessaan ensimmäistä vuotta kokiksi.

”Käyttö alkoi hissukseen, kunnes meni taas yli äyräiden.”

Merja aavisti, että Lauri oli ottanut takapakkia ja käytti jälleen erilaisia aineita. Poika myös kertoi hänelle avoimesti ongelmastaan.

”Päihteiden vetovoima oli suuri. Hän joutui tasapainottelemaan joka päivä kouluun lähtemisen ja niiden välillä.”

Tällä kerralla äiti ja sisar eivät joutuneet tuuppimaan Lauria päihdehoitoon, vaan hän hakeutui sinne itse.

Lauri keskeytti koulun syyslukukauden 2012 jälkeen. Hän pääsi kaksitoistapaikkaiseen, vertaistukeen perustuvaan hoitolaitokseen. Neljän kuukauden kuntoutuksen jälkeen hän on repsahtanut vain kerran.

”Se kesti ainoastaan yhden illan ajan, mutta riitti kuitenkin antamaan hänelle viimein ymmärryksen siitä, ettei hän voi koskaan juoda edes yhtä olutta.”

Merjan mielestä vertaistuki on ollut ratkaiseva tekijä. Sen merkitys on myös siinä, että käyttäjä löytää muualta sisältöä elämäänsä.

”Nimitän tekniseksi raittiudeksi sitä, kun henkilö laittaa korkin kiinni, mutta mikään muu ei muutu elämässä. Oikean raittiuden saavuttaa vain, jos löytää elämäänsä jotain kokonaan uutta, toisenlaista merkittävää. Siinä vertaistuki auttaa ehkä eniten.”

Nyt Lauri käy Anonyymit alkoholistit- ja Nimettömät narkomaanit -ryhmien tapaamisissa. Hän sai vastikään raittiudestaan kaksivuotismerkin. Häntä on pyydetty oman ryhmän vetäjäksi.

”Lauri tarvitsi raitistumiseensa sekä takapakin että repsahduksen. Nyt hän on täysraitis eikä enää edes polta tupakkaa.”

Äidin pahin pelko

Lauri valmistuu kokiksi ensi keväänä. Merja puolestaan nauttii eläkepäivistään. Merja saattaa esimerkiksi käydä oopperassa, mitä ei voinut ajatellakaan Laurin päihdevuosien aikana.

”En olisi kyennyt olemaan neljää tuntia tavoittamattomissa. Nyt voin hyvin sulkea puhelimen tuntia ennen näytöstä ja avata sen vasta seuraavana aamuna.”

Merja ja Lauri eivät ole keskustelleet keskenään menneistä ajoista. Kerran Lauri kuitenkin kysyi, mitä Merja eniten pelkäsi noiden vuosien aikana.

”Eniten pelkäsin, ettei hän ehdi nähdä, minkälaista toisenlainen elämä voi olla. Hän olisi voinut kuolla tai vaurioittaa aivojaan jollain cocktaililla niin, ettei olisi saanut kokea, mitä muutakin elämä voi tarjota.”

 

Lue myös

Jaa kaverilleTilaa Seura

Lisää aiheesta

Lue lisää samalta kirjoittajalta

Yhteistyössä

X