”Partisaanit murhasivat perheeni” – Väinö Kinnunen on löytänyt kiitollisuuden kärsimyksen keskeltä
Partisaanit ampuivat Väinö Kinnusen perheen jatko-sodan aikana. Ruumiskasasta noussut Väinö uskoo selvinneensä siksi, että hänen tehtävänsä on kertoa perheen tarina.
Väinö Kinnunen ymmärsi, että katkeruus tuhoaisi hänen elämänsä. Hän kokee, että Jumala antoi hänelle voiman antaa anteeksi.
Viime itsenäisyyspäivän juhlissa presidentti Sauli Niinistöltä kysyttiin, mikä kohtaaminen illan aikana kosketti häntä eniten. Hän vastasi liikuttuneena ihmetelleensä, miten suomussalmelaiset veljekset, Väinö ja Eino Kinnunen, olivat selvinneet partisaanien ammuttua heidän perheensä.
Puna nousee 88-vuotiaan Väinö Kinnusen poskille.
”Presidentti kysyi meiltä, miksi olimme Presidentinlinnassa. Veljeni Einon kanssa kerrottiin. Tuntui ihmeelliseltä, kun ensin piti niin pitkään vaieta partisaanien tuhoista ja nyt kunnioitettiin meidän kärsimystämme tällä tavalla”, Väinö Kinnunen kiittelee.
Väinö Kinnunen uskoo jääneensä henkiin siksi, että kertoisi jälkipolville, mitä tapahtui 26.6.1943 Suomussalmella Hyryssä neljä kilometriä Neuvostoliiton rajalta.
Pakko palata evakosta
Kun talvisota syttyi, Kinnusen perhe evakuoitiin muiden mukana. He päätyivät kotoaan Hyrystä 30 kilometrin päähän Alivuokkiin.
Raatteentiellä lähistöllä kuoli pakkasiin ja taisteluihin noin 23 000 venäläistä ja 800 suomalaista sotilasta. Suomalaiset sotilaat polttivat kaiken vihollisen tieltä rajan pinnasta, mutta Väinön perheen savusauna jäi jostain syystä pystyyn.
Jatkosodan syttyessä perhe komennettiin takaisin kotipaikalle, kun huoltorahan maksu lopetettiin.
Ukki, mummi, äiti ja kuusi lasta palasivat jalkapatikassa savusaunaan. Lähellä asui sedän perhe.
Kinnuset elivät saunassa ja kalastivat henkensä pitimiksi. Kun vanhempia miehiä kotiutettiin, palasivat isä ja Eetu-setä kotiin helmikuussa.
Väinön lapsuuden perhe, kun kaikki oli vielä hyvin. Vasemmalta saunaan kuollut Toivo-veli, kovista kokemuksista eloon jäänyt Eino-veli, Väinö itse, isä-Väinö sylissään adoptoitu Aino-sisko, Hilda-äidin sylissä kuollut Elsa-sisko ja seisomassa kuollut Katri-sisko.
Partisaanit iskevät
Oli juhannusviikko. Suomussalmella satoi. Se harmitti, sillä perhe oli saanut hankittua hevosen perunan multaamiseen ja olisi ollut töitä tehtävänä. Täti oli tullut kahden lapsensa kanssa jauhamaan viljaa.
11-vuotias Väinö Kinnunen katseli veljensä kanssa ikkunasta ja odotti sateen loppumista. Pojat näkivät, että jotain väkeä liikkui vaaralla. Heitä oli varoitettu alueella liikkuvista partisaaneista.
Yhtäkkiä saunaan ryntäsi 17 miestä konepistoolien kanssa. Venäläisiä partisaaneja. Viimeisenä sisään tuli osaston päällikkö, nuori upseeri.
Partisaanit tyhjensivät perheen miesten taskut ja ottivat rahat, keräsivät leivät ja voin. Jauhot ja ryynit heitettiin lattialle.
Ovensuussa yksi partisaaneista näytti ampuvansa kaikki. He kuitenkin lähtivät, ja päällikkö kätteli jokaisen oudosti hymyillen.
Sitten ovi potkaistiin taas auki.
Nuori upseeri alkoi ampua heitä silmittömästi. Väinö yritti painaa rakasta siskoaan turvaan penkin alle, mutta levoton lapsi ei pysynyt paikallaan, ja niin Maija-sisko sai osuman ja nyykähti lattialle.
Väinö juoksi huoneen poikki setänsä selän taakse. Silloin jokin osui Väinöön, ja verta alkoi vuotaa hänen päästään.
Kun tulitus loppui, ei kuulunut enää kuin haavoittuneiden valitus ja rukoilu. Veri virtasi lattialla.
Järkytys oli niin kova, ettei Väinö pystynyt itkemään eikä puhumaan. Isä, ukki, setä, reikiä täynnä oleva Elsa-sisko ja serkkuja makasi lattialla kuolleina.
Äidistä ei löytynyt reikiä, hän kuoli ehkä sydänkohtaukseen, mutta Aino-sisko säilyi hengissä hänen ruumiinsa alla.
Mummi ja täti elivät vielä muutaman tunnin. He pyysivät virsikirjat ja veisasivat tuskissaan.
Kalle-serkku eli vielä seuraavaan päivään.
Kaikkiaan kymmenen läheistä kuoli saunaan. Lattialankut olivat verestä punaiset.
Vaikka Väinö oli juossut tulituksessa pienen savusaunan läpi, ei häneen osunut luodin luotia. Väinö uskoo, että se oli Jumalan ihme ja suurta varjelusta.
Verenvuoto päästä johtui siitä, että kaapista irtosi palanen tulituksessa ja osui Väinön otsaan.
Sedän vaimon, Fannyn, kanssa Väinö yritti repiä siteitä haavoittuneille. Kaaoksen keskellä Fanny kertoi odottavansa vauvaa juuri kuolleelle miehelleen.
Eino-veli
Tuona aamuna Väinöä kaksi vuotta vanhempi Eino-veli oli lähetetty teroittamaan viikatteita. Hänet löydettiin huonossa kunnossa läheiseltä suolta kuuden tunnin kuluttua ampumisesta.
Partisaanit olivat ampuneet hänen molemmista keuhkoistaan läpi ja varmistaneet työnsä vielä pistimillä. Eino oli kuitenkin elossa.
Kirkonkylältä tullut mies oli löytänyt maantielle raahautuneen Einon. Haavoittunut kuljetettiin ensin veneellä naapuriin ja lähdettiin viemään sanaa Kivijärven kylään, että apuun tarvitaan lentokone. Kun vesitaso saapui, Eino kannettiin huovan avulla kyytiin ja lennätettiin hoitoon sotilassairaalaan Hyrynsalmelle.
Muutaman päivän kuluttua metsästä löytyi partisaanin ruumis. Väinö sanoo sen olleen suomalaisen loikkarin, joka varmaankin oli kieltäytynyt ampumasta heitä ja sai maksaa sen hengellään. Väinö oli nähnyt miehen useita kertoja ja tunsi hänet ulkonäöltä.
Samalta kylältä partisaanien iskuihin kuoli kaikkiaan 34 siviiliä. Kun Neuvostoliiton arkistot avautuivat, selvisi että partisaanien johtaja oli kertonut osaston tuhonneen Hyryssä suomalaisen varuskunnan ja 93 sotilasta. Kuitenkin he tappoivat vain aseettomia naisia, lapsia ja vanhuksia.
Nuori varusmies Väinö Kinnunen ei tohtinut aikanaan armeijassa ollessaan kertoa, millaiseen lähitaisteluun oli venäläisten kanssa joutunut ja pelastunut. Miska Puumala
Omin voimin eteenpäin
”Asuimme viisi vuotta siellä savusaunassa. Eino oli niin huonossa kunnossa, että vasta kolmen vuoden kuluttua saatiin serkkupojan avustamana vaihdetuksi veriset lattialankut”, Väinö Kinnunen kertoo.
Poikien elämä oli niukkaa. Oma ruoka oli hankittava ja korttiannokset olivat pieniä kasvaville nuorille. Järvestä sai onneksi kalaa.
Sodassa vanhempansa menettäneet saivat sotaorpoeläkettä, mutta eivät partisaanien uhrit Eino ja Väinö.
Aino-sisko pääsi kirjailija Irja Kilpeläisen adoptoitavaksi, sai kodin ja koulutuksen. Pojat jäivät oman onnensa nojaan. Nälkääkin he ovat nähneet. Selviytyminen on ollut uskomaton suoritus.
Tulevina vuosina Väinö Kinnunen kaipasi eniten isäänsä, joka olisi voinut neuvoa monissa käytännön asioissa ja vaikeuksissa. Itse piti opetella muun muassa parkitsemaan nahkaa ja tekemään kengät.
Väinö Kinnunen on rakentanut neljä taloa, joista nykyinen punatiilitalo on hänen kotinsa. Miska Puumala
Tuhkasta nousseet
Sitä Väinö Kinnunen ei ymmärrä, miksi heidän piti mennä takaisin savusaunaan jatkosodan aikana, vaikka alueen nimismiehille oli annettu käsky evakuoida heidät partisaanien uhan vuoksi. Kukaan nimismiehistä ei kuitenkaan järjestänyt evakuointia, eikä heille annettu edes aseita itsepuolustukseen. Siellä rajan pinnassa heitä oli kaksi perhettä sekä ukki ja mummi.
”Eino ja minä aloitettiin kirjaimellisesti tuhkasta. Joskus saatiin armeijan vanhoja vaatteita, mutta siinä se oli. Onneksi Aino otettiin ottotytöksi.”
Rankoista muistoista kertoessaan Väinö Kinnusen silmät tummuvat, mutta taas kohta mieli kääntyy kaikkeen siihen, mikä tekee elämästä niin hyvää.
Nyt Väinö asuu tyylikkäässä itsetekemässään punatiilitalossa, joka on jo neljäs omin käsin rakennettu talo.
Kaukana Malahvianvaaralta on pitkä matka joka paikkaan, 64 kilometriä kauppaan, mutta vain neljä kilometriä Venäjän rajalle. Kerran viikossa tulee taksi hakemaan kaupalle, tytär käy myös viikoittain auttamassa. Vuosi sitten Väinö luopui autostaan terveydellisistä syistä.
”Voi, jos olisin kuollut, en olisi saanut rakastua naiseen”, Väinö lyö kätensä yhteen ja nauraa onnellisena.
Ensin Väinö rakastui Liisaan ja sai hänen kanssaan avioliitossa kolme lasta. Ylistävistä lauseista ei tule loppua, kun Väinö kiittelee vaimoaan.
Liisan isä kuoli välirauhan aikaan, ja partisaanit tappoivat hänen äitinsä ja kaksi siskoaan vain viikko Väinön perheen tuhoamisen jälkeen.
Liisa kuoli jo 39-vuotiaana.
Sitten Väinö meni naimisiin Annikin kanssa. Hyviä ja hienoja naisia molemmat vaimot, parempia kuin kuulemma aviomiehensä, Väinö kiittelee. Leskenä hän on ollut jo 24 vuotta, joten huushollin pito sujuu. Lapsenlapsia on kaikkiaan kuusi.
Ihaninta elämässä ovat olleet kaksi vaimoa, joita Väinö Kinnunen kauniisti kiittää. Miska Puumala
Olen antanut anteeksi
”Monta kymmentä vuotta minä vihasin. Ajattelin, että jos saan sen ampujan kiinni, minä tapan sen. Minulla oli kauhea hätä, kun isä ja äiti kuolivat, enkä voinut mitään. Sitten tajusin, että ellen itse anna anteeksi, ei Jumalakaan anna minulle anteeksi. Rauha tuli mieleeni vasta sitten kun ymmärsin, että niinhän tapettiin myös meidän Herramme, Jeesus Kristus.”
Joskus Väinö näkee painajaista, että hän istuu kyykkysiltään ja partisaanit tulevat ampumaan vielä hänetkin. Hän on onnekseen pystynyt kuitenkin puhumalla käsittelemään menetystään ja suruaan.
”Partisaanit murhasivat perheeni, mutta vuosien myötä olen ymmärtänyt, ettei vihalla voita mitään. Nyt pystyisin kohtaamaan tappajan silmästä silmään. Tiedän miehen nimenkin. Ymmärrän, että kosto kuuluu vain Jumalalle.”
Vaikka muistot ovat surullisia, nousee Väinön kasvoille välillä uskomattoman kaunis ja lämmin hymy. Hän on löytänyt kärsimyksen keskellä kiitollisuuden.
”Minä olen onnellinen”, Väinö Kinnunen sanoo.
Mitätöinti
Sota-aikana partisaani-iskuista ei saanut puhua, ettei pelko ja pakokauhu leviäisi. Väinön ja muiden kohtalo jäi kertomatta vuosikymmeniksi. Se tuntui hänestä vääryydeltä.
Olihan hänen koko elämä muuttunut yhdellä iskulla, ja sen myötä rakkaat ihmiset olivat poissa.
”Vasta Paavo Lipposen hallitus antoi meille kertakorvauksena 1 500 euroa, kun rikospoliisi selvitti partisaanien tuhoja. Se on ainoa tunnustus siitä, että meille oli tehty pahaa. Sotaorpomerkki saatiin Jyrki Kataisen ja Paula Risikon aikana. Einolle taisteltiin invalidieläke”, Väinö muistelee.
Siksi kutsu presidentin itsenäisyyspäiväjuhlien vieraaksi tuntui niin ihmeelliseltä.
Savusaunan noesta oli noustu valtakunnan hienoimpiin juhliin, heidän kärsimyksensä oli vihdoin nähty.
”Minä, jos kuka tiedän, mitä on itsenäisyys”, Väinö Kinnunen sanoo liikuttuneena.