Konginkankaan turmassa loukkaantunut Saana Kiviranta joutui vuosien taisteluun lääkäreiden, vakuutusyhtiön ja masennuksen kanssa
Konginkankaan tuhoisassa bussiturmassa vakavasti loukkaantuneen Saana Kivirannan, 41, elämä oli vuosia yhtä taistelua selviytymisestä. Sitten hän oppi, että mielellä on ihmeellinen voima.
Saana Kiviranta on käynyt lähellä kuolemaa ja pelännyt lapsensa menetystä tämän sairastaessa. Nykyään hän toimii kokemusasiantuntija traumapotilaille ja valmentaa ihmisiä uskomaan, että kaikesta voi selvitä.
Kun Saana Kiviranta tuli tajuihinsa, oli lähes pimeää, vain hälytysajoneuvojen vilkut välähtelivät.
”Tajusin makaavani bussin lattialla, mutta muusta en ymmärtänyt mitään. Yritin katsoa ympärilleni, näin vain rojua ja sieltä täältä pilkottavia ihmisten raajoja.”
Ympärillä lojui kasapäin murskaantuneita penkkejä, johtoja ja matkatavaroita – ja ihmisiä.
”Aloin vähitellen ymmärtää, että mikään ei ole nyt hyvin. Olin yltä päältä veressä, kosteissa hiuksissani oli kasapäin lasinsiruja. Sitten tajusin kuin salamaniskusta: bussimme oli ajanut pahan kolarin”, Saana Kiviranta kertoo.
Paperirullat vyöryivät
Oli varhainen aamuyö perjantaina maaliskuun 19. päivä vuonna 2004. Kello on noin puoli kolme aamulla.
Kello 2.08 oli tapahtunut Suomen tieliikennehistorian tuhoisin onnettomuus.
Helsingistä Rukalle lähtenyt tilausbussi oli törmännyt pohjoisesta vastaan tulleen rekan heittelehtivään perävaunuun. Kolari tapahtui Äänekosken Konginkankaalla, valtatie 4:llä suoralla tieosuudella.
Ulkona oli vain pari astetta pakkasta, mutta aiemmin satanut vesi oli jäätynyt tielle pelikirkkaaksi jääksi.
Törmäyksessä rekan perävaunun vasen etukulma ja -seinä repesivät ja vaunussa olleet noin 800 kilon painoiset paperirullat lähtivät liikkeelle.
Muutamassa sekunnissa perävaunun seinämä ja viisi massiivista paperirullaa vyöryivät bussin etuosasta sisään ja murskasivat kaiken tielleen osuneen. Ne pysähtyivät vasta bussin keskivaiheilla olleen wc:n rakenteisiin.
Turmassa menehtyi 23 ihmistä, 14 loukkaantui.
Matkalla laskettelemaan
Saana Kiviranta oli tuolloin 24-vuotias. Hän oli valmistunut yo-merkonomiksi ja työskenteli suuren teleoperaattorin palveluksessa asiakaspalvelun esimiestehtävissä. Hän oli avoliitossa ja hankkinut juuri oman asunnon.
Saana oli päättänyt lähteä viikonlopuksi laskettelulomalle Rukalle kolmen työkaverinsa kanssa.
”Me olimme hyviä ystäviä kaikki. Joimme bussissa lasilliset viiniä, pelattiin korttia. Melko pian päätin ruveta nukkumaan, koska halusin herätä pirteänä perillä.”
Linja-auto oli laskettelumatkan järjestäneen yhtiön ajoneuvo. Suurin osa matkustajista oli nuoria tai nuoria aikuisia. Tunnelma oli hilpeä.
Bussi lähti Helsingistä hieman ennen iltayhdeksää kohti Tamperetta. Matkalla se pysähtyi muutamia kertoja poimiakseen kyytiin lisää ihmisiä. Varttia vaille kaksi yöllä nousivat viimeiset kolme nuorta kyytiin Äänekosken Hirvaskankaan huoltoasemalta.
”Havahduin, koska pysähdys huoltoasemalle oli aikaisempia pidempi, mutta jatkoin unia.”
Bussi suuntasi kohti Kuusamoa.
Jäinen tie oli suurin syy Suomen liikenneturmahistorian pahimpaan onnettomuuteen. © Jorma Pouta/Skoy/Om-arkisto
Kaaos bussissa
Ensimmäisen soiton hälytyskeskukseen teki turmarekan kuljettaja, joka selvisi ilman fyysisiä vammoja.
Välittömästi sen jälkeen apua hälytti rekan perässä ajaneen henkilöauton kuljettaja.
Saanan tullessa tajuihinsa paikalla oli jo Konginkankaan VPK:n jäseniä auttamassa. He olivat pystyttäneet rikkoutuneen ikkunan eteen tikkaat, joiden kautta pelastushenkilöstö pääsi kiipeämään bussiin.
Nukkumassa ollut Saana oli paiskautunut törmäyksessä istuimeltaan lattiaan ja menettänyt tajuntansa pariksikymmeneksi minuutiksi.
Sekasorron keskellä Saana yritti nousta seisomaan, mutta jalat eivät kantaneet.
”Pääsin puolittain istumaan. Minua ei sattunut mihinkään, olin ilmeisesti niin sokissa. Minulla oli hätä siitä, että en saa happea. Hengitykseni rohisi.”
Saana kuuli ympäriltään valitusta ja kauhistuneita huutoja. Valo lisääntyi hieman, koska pelastushenkilöstö toi valonheittimiä bussin ympärille.
”Lähelläni näin yhden naisen veriset kasvot ja hiukset. Hänen kroppansa oli jumissa romuröykkiön alla. Joku matkustajista huusi, että auttakaa tuota poikaa, hän ei pääse irti. Hoin itselleni, että on pakko tsempata ja pyrkiä ulos ja pois. Kehoni ei kuitenkaan totellut.”
Paniikki
Bussissa oli täysi kaaos. Ihmisiä oli jäänyt paperirullien ja murskaantuneiden istuinten ja matkatavaroiden alle.
Yksi palomiehistä tuli auttamaan Saanaa.
Hädissään Saana yritti huutaa työkavereitaan nimeltä, mutta kukaan ei vastannut.
”Menetin ilmeisesti tajuntani uudestaan, sillä mielikuvat ulospääsystä ovat hatarat. Ulkona näin ruumiita, paniikki mielessäni yltyi. Pelastajat huomasivat sen ja kielsivät minua katsomasta ympärilleni.”
Hädissään Saana yritti huutaa työkavereitaan nimeltä, mutta kukaan ei vastannut. Hän muistaa palelleensa rajusti maatessaan hangella viltille autettuna.
Kolari sattui peltoaukeaman kohdalla. Yön hämärässä Saana näki ympärillään tasaisen ja lumisen maiseman.
”Olin varma, että olemme jään päällä. Pelkäsin, että vajoamme ja hukumme kaikki.”
Saana pääsi ensimmäisen ambulanssin kyydissä Keski-Suomen keskussairaalaan Jyväskylään.
Kun Saana Kiviranta tuli tajuihinsa bussin vierellä, hän makasi maassa viltilllä ja luuli, että bussi on suistunut jäälle. Hän pelkäsi, että he kaikki vajoaisivat ja hukkuisivat. Sitten pelastajat kertoivat bussin olevan peltoaukeaman reunassa. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Murtumia
Ambulanssissa Saana häilyi tajunnan rajamailla.
”Minulta kysyttiin monta kertaa nimeäni ja syntymäaikaani. Välillä muistin, välillä en. Minua väsytti suunnattomasti, mutta minun ei annettu nukahtaa.”
Sairaalassa Saana hätäkuvattiin. Hänen oikea olkapäänsä oli sijoiltaan, solisluu ja lapaluu olivat murtuneet, samoin osa sormista ja varpaista. Hänen selkärangastaan oli murtunut kolme nikamaa. Pahin vamma oli katkenneiden kylkiluiden puhkaisema keuhko.
”Minulla oli verinen ilmarinta. Hapen saamiseksi keuhkoni jouduttiin puhkaisemaan uudestaan, se sattui valtavasti.”
Saanaa lääkittiin morfiinilla kipujen takia. Hänen selkäänsä laitettiin rautakehikko.
Viiden päivän päästä hänet lähetettiin kotiin ja hän meni vanhempiensa luo. Äiti jäi pois töistä hoitaakseen liikuntakyvytöntä tytärtään.
Matka Jyväskylästä Espooseen taittui tilataksilla ja kesti useamman tunnin.
”Makasin lattialla paareille sidottuna ja luulin että kuolen. Keskityin vain siihen, että en oksenna ja tukehdu.”
Ystävä menehtyi
Saana kyseli työkavereitaan jo sairaalassa Jyväskylässä.
”Minulle ei kerrottu, että yksi meistä oli menehtynyt.”
Lääkärit olivat kieltäneet henkilökuntaa ja Saanan läheisiä kertomasta työkaverin ja hyvän ystävän kuolemasta.
”Epätietoisuus oli ahdistavaa, koska aavistin, että jollekin oli käynyt tosi huonosti. Muutaman päivän päästä minua katsomassa käynyt ystäväni kertoi toisen miehistä kuolleen.”
Muutaman viikon päästä Saana osallistui hänen vieressään käytävän puolella istuneen ja menehtyneen työkaverinsa hautajaisiin pyörätuolissa. Hän sanoo itkeneensä taukoamatta.
”Voin tosi huonosti myös fyysisesti. Päässäni sinkoilivat ajatukset, että miksi juuri hän, miksi emme me muut kuolleet.”
”Pelastajat ovat kertoneet, että vaikeinta oli olla mukana hetkessä, jolloin vainajat oli koottu pressujen alle ja heidän puhelimensa alkoivat soida – turhaan”, Saana Kiviranta muistelee. © Jorma Pouta/Skoy/Om-arkisto
Vähättelyä ja virheitä
Saanan jatkohoito alkoi Espoon Jorvissa.
”Lääkäri kuittasi, että toivun hyvin, ja oikea jalkani on kipeä vain mustelman takia, vaikka koko jalka oli mustana. Myöhemmissä selvisi, että sääriluu oli poikki.”
Saana pettyi käynteihin ja lääkäreiden vähättelyyn tapahtuneesta. Liikennevakuutuksen turvin hän siirtyi yksityiselle lääkäriasemalle ja pääsi magneettikuvaukseen. Siinä selvisi, että myös kallon ja kasvojen luissa sekä hampaissa oli murtumia.
Jyväskylässä tehtyjen röntgenkuvausten mukaan hänellä oli kuusi murtumaa eri puolilla vartaloa. Mehiläisen kuvauksissa Helsingissä todettiin 20 murtumaa. Magneettikuvien ja neuropsykologisten tutkimusten perusteella hänellä todettiin myös aivovamma.
Oireet jatkuvat
Saana Kiviranta päätti toipua. Kuukauden päästä hän oli jaloillaan ja kaipasi kovasti takaisin unelmatyöhönsä. Hän aloitti työt kesällä selkä metallikehikolla tuettuna ja käsi kipsissä.
Avoliitto oli alkanut rakoilla jo ennen onnettomuutta. Ero tuli syksyllä.
Bussiyhtiön vakuutukset olivat olleet niin pienet, että se meni korvausten takia konkurssiin.
Rekkayhtiön vakuutukset jatkoivat tukea tutkimuksiin ja fysioterapiaan.
”Aluksi meni hyvin, mutta sekava olo ei väistynyt millään.”
Saana ihmetteli jatkuvaa väsymystä. Aiemmin toimelias ja sosiaalinen nainen kävi enää vain töissä ja nukkui kaiken muun ajan. Hänen oli pakko pitää sairauslomia vähän väliä.
”Luulin väsymystä ja muita oireita henkisiksi. Sitten alkoi tulla näköhäiriöitä ja puheen ymmärtämisen ja tuottamisen vaikeuksia. Luulin, että tulen hulluksi.”
Kynttilöitä Kongikankaan onnettomuuspaikalla. © Jorma Pouta/Skoy/Om-arkisto
Vuosien taistelu
Vuoden yhtämittaisen sairausloman jälkeenkään vakuutusyhtiö ei suostunut hyväksymään aivovammaa oireiden syyksi eikä myöntänyt tapaturmaeläkettä.
Saanan oli pakko jäädä pois työstä. Hän lainasi rahaa vanhemmiltaan tullakseen toimeen. Hän pääsi Kelan kuntoutukseen vuonna 2009.
”Vasta silloin ymmärsin, että aivovamma on pysyvä, enkä koskaan tule entiselleni. En pysty enää säännölliseen työhön, koska aivoni eivät kestä kokonaisen päivän rasitusta. Kahden tai kolmen työtunnin jälkeen minun oli pakko päästä lepäämään.”
Saana taisteli vakuutusyhtiön kanssa lähes seitsemän vuotta. Lopulta kalliin asianajan avulla ja liikennevahinkolautakunnan suosituksella hän sai tapaturmaeläkkeen.
Lapsi antoi tarkoituksen
Saanalla oli ollut lyhyt ihmissuhde, jonka ansiosta hän sai pojan 2011.
”Joulukuussa 2010 kun vihdoin sain eläkeasian kuntoon, sain tietää olevani raskaana. Mietin, että tapahtumien ajankohdalla oli merkityksensä. Lapsen myötä sain elämääni tarkoituksen ja syyn taistella eteenpäin.”
Vaikeina aikoina Saana oli saanut ylimääräisiä kiloja ja tunsi olevansa huonossa kunnossa.
”Olin ollut välillä niin masentunut, että hädin tuskin jaksoin käydä suihkussa.”
”Lapsen myötä sain elämääni tarkoituksen ja syyn taistella eteenpäin.”
Hän alkoi käydä kuntosalilla ja pudotti painoaan 30 kiloa.
”Innostuin niin, että opiskelin personal traineriksi ja kuntosaliohjaajaksi.”
Elämä hymyili, kunnes pojan ollessa neljävuotias tuli toinen isku. Lapsi sairastui harvinaiseen syöpään, langerhansinsolukasvaimeen reidessä.
Masennus ja uusi alku
Lapsella alkoi rankka hoitopolku. Hän joutui elämään 1,5 vuotta lähes täydellisessä eristyksessä ulkomaailmasta infektioriskin takia.
Saana valvoi lastaan syöpähoitojen aikana sairaalassa ja kotona. Hän pelkäsi lapsensa menettämistä, mutta ammensi voimaa syöpälasten paranemiskokemuksista.
”Oli vain toivottava parasta ja luotettava hoitoihin. Onneksi lapsi elää hetkessä ja osaa ottaa ilon irti pienistäkin hyvistä hetkistä.”
Lapsi parani, mutta Saana sairastui uudelleen vakavaan masennukseen. Hän pääsi vihdoin terapiaan, jota hän olisi tarvinnut jo onnettomuutensa jälkeen.
Saana Kivirannan mukaan onnettomuuden uhrin pitäisi jaksaa vaatia perusteellisia tutkimuksia oireiden pitkittyessä. ”Minun aivovammani selvisi vasta kuukausien päästä.” © Tommi Tuomi/Otavamedia
Elämäntaitoa muillekin
Saana Kiviranta sanoo, että ihmismieli oli kiinnostanut häntä aina.
”Olin vielä melko alamaissa, kun aloin opiskella elämäntaidon valmentajaksi. Aloitin opinnot, koska intuitioni sanoi niin. Se oli elämäni paras päätös.”
Saana valmistui valmentajaksi. Sen jälkeen hän opiskeli NLP:n osaajaksi. NLP (Neuro Linguistic Programming) on yksi soveltavan psykologian suuntaus. Parhaillaan hän suorittaa valmentajien ylempää master-koulutusta.
”Valmennan yksittäisiä ihmisiä, ryhmiä ja yrityksiä. Koulutus antoi minulle työkalut, joita sovellan asiakkaitteni ja vaistoni mukaan.”
Onnen aika
Saana tekee vapaaehtoistyötä Sylva ry:ssä ja toimii kokemusasiantuntijana traumapotilaille. Lisäksi hän kirjoittaa kirjaa Konginkankaan turman kokemuksista.
Nykyään Saanan perheeseen kuuluvat avopuoliso, oma yhdeksänvuotias poika, miehen 11- ja 13 -vuotiaat pojat ja kolme villakoiraa.
”Elän elämäni onnellisinta aikaa. Teen valmennuksia voimieni mukaan. Muistan levätä ja elää terveellisesti. Liikuntaa saan koirien kanssa.”
Saana haluaa saada ihmiset uskomaan, että lähes mistä tahansa voi selviytyä.
”Mielellä on ihmeellinen voima.”