Kotona lyötiin, mummo rakasti ja antoi kynän käteen – Taiteilija Hannu Leimu oli poika, joka piirsi itselleen elämän

Jaa artikkeliTilaa Seura
Kuvataiteilija Hannu Leimu työskentelee kotonaan, jonka varastohuone on täyttynyt maalauksista.
Kuvataiteilija Hannu Leimu työskentelee kotonaan, jonka varastohuone on täyttynyt maalauksista. © Päivi Karjalainen
Kuvataiteilija Hannu Leimu koki lapsena kaltoinkohtelua, mutta hänellä oli mummo, joka rakasti ja antoi kynän käteen.

Hannu Leimu kuuli vintille, miten äiti huusi häntä tulemaan alas.

Äiti oli alkanut leipoa mutta ei ollut onnistunut löytämään haluamaansa ohjetta. Hannun pitäisi etsiä se lattialta kasasta, jossa oli käsin kirjoitettuja reseptilappusia.

Hannu alkoi lukea lappujen koukeroita yrittäen löytää oikean ohjeen. Hän ei kuitenkaan ollut äidin mielestä riittävän nopea. Rangaistukseksi tehottomuudesta äiti veti häntä tukasta taaksepäin ja potkaisi selkään. Poika yritti kontata karkuun, äiti tuli perässä ja potki.

Tämä on vain yksi muisto Hannu Leimun lapsuudenkodista, jossa väkivalta oli aina mahdollista – tai jopa todennäköistä ainakin silloin, kun muutoin tunnekylmä äiti sai jälleen uuden raivokohtauksen.

Hannun pelastukseksi koitui kaksi pakopaikkaa: mummola ja taide.

Paratiisin mummo

Paratiisi sijaitsi pyörämatkan päässä kotoa.

Kun Hannu Leimu oli tarpeeksi vanha, hän saattoi kulkea matkan yksinkin, milloin halusi. Perillä odotti Elli-mummo, mummon lätyt ja hellä käsi, joka silitti tukkaa, kun vain pyysi.

Hannu käyttää mummolastaan sanaa paratiisi, koska siltä se kotioloihin verrattuna tuntui.

Hannu syntyi Kokkolassa 1969 kaksilapsisen perheen esikoiseksi. Perhe asui omakotitalossa ja vanhemmat kävivät töissä. Viikonloppuisin meno oli kuitenkin sellaista, että yksi naapureista on myöhemmin muistellut ikkunalasien helisseen. Poliisiauto oli pihalla tuttu näky.

Hannu Leimu mökillä Kokkolan Trullevissa.

Vanhassa kuvassa viisivuotias Hannu mökillä Kokkolan Trullevissa. © Päivi Karjalainen

Vanhempien alkoholinkäyttö ei silti ollut pahinta. Pahinta oli äiti, joka piiskasikin sellaisen raivon vallassa, että Hannu alkoi toivoa piiskaa mieluummin isältään.

”Äidin mielenterveydelliset ongelmat olivat sitä kaliiberia, että hän olisi tarvinnut hoitoa jo 1970-luvulla”, Hannu sanoo.

Väkivalta oli suurin huomionosoitus, jonka äidiltä saattoi saada. Äidin sylissä Hannu ei muista koskaan olleensa, ja taaperoikäisenä hän joutui kerran tiputukseen, kun hänen ravitsemisestaan ei ollut huolehdittu.

”Mummo oli silloin sanonut vanhemmille, että jos te tapatte pojan, te joudutte linnaan”, Hannu sanoo.

Hän on edelleen liikutukseen asti kiitollinen isänäidilleen, joka antoi paitsi rakkautta myös sysäyksen piirtämiseen. Mummolla oli aina jemmassa paperia, jolle Hannu saattoi purkaa pahaa mieltään ja pelkojaan.

”Siksi varmaan piirsin enemmän ja enemmän. Tietysti se taide siinä kasvoi ja ruokki itsetuntoa, että hei, mä osaan todellakin jotain.”

Sen huomasivat pian muutkin kuin mummo.

Elli-mummo Hannun kainalossa vuonna 1995. Musikaalinen Hannu soitti nuorena pitkään huilua, joka on vaihtui myöhemmin saksofoniin.

Elli-mummo Hannun kainalossa vuonna 1995. Musikaalinen Hannu soitti nuorena pitkään huilua, joka on vaihtui myöhemmin saksofoniin. © Päivi Karjalainen

Väkivallasta taiteeksi

Hannu Leimu aloitti öljyvärimaalauksen jo 12-vuotiaana. Huonosta koulumenestyksestä huolimatta hänen oli määrä pyrkiä lukion jälkeen taidekouluun.

Armeijasta päästyään Hannu oli kuitenkin niin täynnä virtaa ja ideoi­ta, että opiskelu jäi. Hän ryhtyi kuvataiteilijaksi itse oppien.

”Olin itsepäinen ja ajattelin, että tiedän, mitä teen. Että ei minua tarvi opettaa. Lapsuudenkodissakin oli pitänyt selviytyä itse”, Hannu sanoo.

Toisaalta hän on turvattoman lapsuutensa vuoksi aina pelännyt kaikkea mahdollista, kuten liikenneonnettomuuksia, sairastumista ja murtovarkaita. Se on voinut vaikuttaa siihen, ettei hän ole koskaan hakeutunut muualle kotikaupungistaan Kokkolasta – tosin hän oli myös päättänyt, ettei muuta pois ainakaan mummon eläessä.

”En ole käynyt ulkomaillakaan kuin pari kertaa. Ei ole ollut rahaakaan, mutta en ole myöskään kaivannut sinne.”

Vaimonsa Ilonan Hannu tapasi 1994, ja perheen esikoispoika syntyi seitsemän vuotta myöhemmin. Pariskunnalla on yhteensä neljä lasta ja Hannun rakentama omakotitalo, jonka ikkunoita helisyttää korkeintaan ison perheen normaali meteli.

Taiteelleen Hannu alkoi saada huomiota kolmikymppisenä. Hänen tunnetuimpia töitään on Vaasan ylioppilastalon aukiolla seisova Auringon lapsi, nelimetrinen pronssista veistetty naispuolinen kentauri, joka katselee merelle.

Väkivalta on yhä läsnä Hannun elämässä, mutta vain kuvissa. Hän on maalannut esimerkiksi vaikuttavan sarjan tauluja, joissa hänen omat lapsensa taistelevat pelimaailman vihollisia vastaan aseet kädessä.

”Kun on ollut raju lapsuus, taide on toiminut jonkinlaisena terapiamuotona. En ole pystynyt tekemään rahaa sillä lailla, että olisin tehnyt jotain, mitä ihmiset haluaa sisustukseensa. En varmaan pystyisi miellyttämään ihmisiä, vaikka yrittäisinkin. Tämä syntyy pakosta ja sisäisestä tarpeesta.”

Jos lapsuudesta jokin trauma on jäänyt, sen Hannu on yrittänyt vangita taiteeseen. Kotona hän haluaa olla rakastava isä ja puoliso.

Mutta sovintoa äitinsä kanssa hän ei koskaan tehnyt.

Hannu Leimu päätyi kokeilemaan sarjakuva-albumin piirtämistä, kun tie taidemaalarina tuntui nousseen pystyyn. Ensimmäinen albumi on juuri ilmestynyt, ja toinen on jo tekeillä.

Hannu Leimu päätyi kokeilemaan sarjakuva-albumin piirtämistä, kun tie taidemaalarina tuntui nousseen pystyyn. Ensimmäinen albumi on juuri ilmestynyt, ja toinen on jo tekeillä. © Päivi Karjalainen

Ei kertaakaan haudalle

Alkuvuonna 2012 Hannu Leimu sai puhelinsoiton sairaalasta. Hän ei ollut vuosiin ollut missään tekemisissä äitinsä kanssa.

”Suhde äitiin oli ollut semmoinen, etten voinut koskaan esimerkiksi ajatella, että veisin oman lapsen hänelle hoitoon tai edes antaisin syliin.”

Nyt äiti oli huonossa kunnossa.

”Hän makasi sairaalassa yhdeksän kuukautta neliraajahalvaantuneena. En käynyt kertaakaan katsomassa.”

Seuraavana jouluaattona äiti kuoli. Se ei pilannut Hannun juhlapyhiä, sillä hän ei tuntenut mitään. Mitään ei myöskään jäänyt sanomatta, koska mitään sanottavaa ei ollut.

Vaikka aikaa olisi ollut maailman tappiin, Hannu ei olisi tehnyt äitinsä kanssa sovintoa.

Vaikka aikaa olisi ollut maailman tappiin, Hannu ei olisi tehnyt äitinsä kanssa sovintoa. ”Jos äiti ei ole ollut sulle äiti, se on ulkopuolinen. Ei ole mitään semmoista riitaa, jonka voisi selvittää.”

”Jos äiti ei ole ollut sulle äiti, se on ulkopuolinen. Ei ole mitään semmoista riitaa, jonka voisi selvittää. Hän oli valinnut sen roolin, että lapsi ei ole sylissä eikä sitä hoideta. Lopulta ei ollut mitään puolesta eikä vastaan. Ei mitään. Ei siinä ollut mitään sopimista.”

Hannu ei mennyt äitinsä hautajaisiin, eikä hän ole edelleenkään käynyt tämän haudalla. Ei kertaakaan. Se voi tuntua tylyltä, kun ottaa huomioon, että äiti oli itsekin alkoholistien lapsi.

Mutta niin oli myös Hannun isänäiti Elli. Mummo oli joutunut lapsena kerjuulle, kun hänen oma isänsä oli juonut perheen talon. Myöhemmin Elli oli itse nainut alkoholistin.

Mummo kuoli kaksi vuotta äidin jälkeen, 98-vuotiaana. Häntä Hannu kaipaa yhä. Mummo auttoi Hannua selviytymään ja katkaisemaan ylisukupolvisen kierteen.

Lapsuudenkokemukset ovat aina mielessä, mutta iän myötä niiden ote hellittää.

”Ne kutistuu ja käy pienemmäksi, muuttaa muotoaan. En tiedä, millainen resurssi ne ovat taiteen tekemisessä enää tänä päivänä. Ehkä jonkinlainen pohja, peruskivi, joka on valettu aikanaan”, Hannu sanoo.

Mutta kun taiteilijanuralla koitti musta hetki, peruskivikin oli lopulta murtua.

Hannu Leimu maalasi Elli-mummostaan tunnissa muoto­kuvan tämän kuolinpäivänä.

Hannu Leimu maalasi Elli-mummostaan tunnissa muoto­kuvan tämän kuolinpäivänä. © Päivi Karjalainen

Oivallus pyörälenkillä

Huhtikuussa 2018 Hannu Leimu pohti uraansa pyörälenkillä. Hän oli käynyt Kälviällä kääntymässä ja ajoi syvissä mietteissä takaisin kotia kohti.

Hannu oli juuri saanut kielteisen apurahapäätöksen maakuntarahastolta – seitsemättä kertaa peräkkäin. Vaikka hän oli tehnyt taidetta ammatikseen yli kaksikymmentä vuotta, hän oli jäänyt vuosiksi vaille kunnollisia, pitkäaikaisia apurahoja.

Hannu oli aina voinut luottaa vaimonsa tukeen, mutta hänen omatuntonsa oli huono ja mittansa täynnä. Kodin aula oli alkanut täyttyä maalauksista, niille ei ollut enää lisää tilaa, eikä pihalle kaavailtuun ateljeehen ollut varaa.

Näin ei voi jatkua, Hannu ajatteli. Jonkin oli pakko muuttua.

Toisaalta Hannu tiesi, ettei hän voisi hylätä kuvataiteen tekemistä. Se oli hänet jo pienenä elämälle pelastanut. Siksi hän tunsi olevansa umpikujassa.

Ympärillä keskipohjalainen maisema oli yhtä karu ja alaston kuin mieli: kevät oli vasta alullaan, lunta näkyi kuraisilla pelloilla vielä siellä täällä. Yhtäkkiä Hannu jarrutti ja nousi pyöränsä selästä.

”Siinä se tuli mieleen, että en ole vielä kokeillut sarjakuva-albumia. Olen aina rakastanut sarjakuvaa, 1970-luvun Tarzan-lehtien Tarzan on mun henkinen isä. Siinä on se miehen roolimalli.”

Kun Hannu pääsi kotiin, hän oli yhtä täynnä virtaa kuin parikymppisenä armeijasta päästyään. Sarjakuvan tekeminen on ollut yllättävän antoisaa, mutta se ei myöskään vaadi niin paljon tilaa kuin maalaaminen, ja uusi aluevaltaus auttoi irrottautumaan apurahahakujen noidankehästä.

Hannua ei lannistanut edes se, että häneltä vietiin työttömyyskorvaus sillä perusteella, että pitäisi vaihtaa alaa.

”En voi luopua nyt, kun olen käännekohdassa ja kaikki näyttää aivan toiselta.”

Nyt Hannun ensimmäinen sarjakuva-albumi Kadonneet (Otava 2021) on ilmestynyt. Se kertoo tulevaisuuden maailmasta, jonka katastrofi on ajanut anarkiaan. Tarinan ytimessä on kuitenkin jotain muuta: isä ja poika, jotka etsivät maailmanpalon pyörteeseen kadonnutta äitiä.

Kaiken kaaoksen keskellä on rakastava perhe, joka ei hylkää.

”Vaikka kaikki olisi paskana, niin maailmassa on jokin arvokas asia. Aina on toivoa.”

X