Hevosnaisten ystävyys lähti lehti-ilmoituksesta – Eeva, 71, ja Irma, 72: ”Tuntuu sitäkin arvokkaammalta – Tässä iässä tiedostaa elämän rajallisuuden”
Lämminveritamma Golden Luxi yhdisti lähes 10 vuotta sitten Eeva Vuorimiehen ja Irma Virtasen. Heistä tuli ystäviä, jotka ovat kiertäneet raviratojen lisäksi kulttuuritapahtumia ja heittäytyneet nallesairaalan lääkäriksi ja hoitajaksi.
Vanhemmallakin iällä voi löytää uusia ystäviä. Maisa-tamman yhdistämät Irma Virtanen ja Eeva Vuorimies ovat toistensa tukena myös hevosmaailman ulkopuolella.
Yksivuotias Fanni-varsa seisoo vielä hieman honkkeleilla jaloillaan ja höristelee korviaan. Kohta se valjastetaan ensimmäistä kertaa kärryjen eteen. Se pääsee kokeilemaan, miltä tuntuu ravata ohjastettuna.
”Tässä tämä meidän eskarilainen on”, sanoo Eeva Vuorimies, 71, ja rapsuttaa Fannia hellästi.
Jos kaikki menee hyvin, Fannista tulee huippuravuri ja se tuo omistajilleen elämyksien lisäksi vähän rahaakin.
Fanni on oikealta nimeltään Golden Fun. Se on kimppaomistuksessa, eli sillä on 16 omistajaa, Laukaassa asuvan Eevan kanssa omistajiin kuuluu jyväskyläläinen Irma Virtanen, 72, joka kietoo kätensä Fannin kaulaan ja katsoo tätä ylpeänä.
He ovat heppamammoja: äärimmäisen kiinnostuneita ja innostuneita kaikesta, mikä liittyy hevosiin.
Ystävyys sai alkunsa hevosilmoituksesta
Eevan ja Irman toi yhteen Fannin emä Maisa, joka on oikealta nimeltään Golden Luxi.
Kaikki alkoi vuonna 2013, kun Keskisuomalaisessa oli ilmoitus, jossa haettiin osakkaita Maisan ravikimppaan eli ravihevosen yhteisomistajuuteen.
Irma: ”Sanoin miehelleni heti, että tähän minä lähden mukaan. Ei hänellä ollut siihen nokan koputtamista, koska minulla on omat rahat.”
Eeva: ”Minä olin katsellut samaa ilmoitusta ja miettinyt, että tästä taidan innostua. Mutta tyttäreni ehtivät ensin: he olivat jo ostaneet minulle synttärilahjaksi osuuden.”
Irma: ”Olen maalaistalon tyttö ja tottunut olemaan hevosten kanssa lapsesta asti. Meidän ensimmäinen työhevosemme oli sodan käynyt Esa, jonka mahan alta pääsin pienenä kulkemaan. Veljelläni oli myös ravihevosia, joiden varsoja sain taluttaa. Ravihevosen osaomistamisessa kiehtoi varmasti sekin, että minulla on urheilijatausta ja olen edelleen kilpailuhenkinen, vaikken enää kilpailekaan.”
Eeva: ”Meilläkin oli lapsuudessa hevosia, ja kolme tytärtäni ovat aina olleet heppatyttöjä. Minusta hevoset ovat kauniita eläimiä. Ne voivat olla kiivaitakin, mutta kyllähän ne lapsuuden suomenhevoset olivat hyvin lauhkeita. Äidilläni oli aina tapana sanoa, että hevosen luokse voi mennä itkemään.”
Irma ja Eeva tietävät, että ystävyys säilyy, vaikkei yhteisiä hevosia jonain päivänä olisikaan. © Hanna-Kaisa Hämäläinen
Nallesairaala keppihevosklinikka hevostapahtumissa
Kolmen vuoden jälkeen Maisa myytiin raviliigan huutokaupassa. Sen osti uusi, pienempi kimppa, johon kuuluivat edelleen myös Eeva ja Irma. Kun Maisan raviura loppui jalkavaivoihin, alkoi sen siitosura. Fanni on sen toinen varsa, ensimmäinen kuoli suolitukokseen vain muutama kuukauden iässä.
Eeva: ”Meistä Maisan omistajista alkoi muodostua läheinen naisporukka, joka viihtyi yhdessä. Aika nopeasti myös ystävyys Irman ja minun välilläni syveni. Aloimme tehdä asioita kahdestaan: ensimmäiseksi Lahden-reissun. Kävimme hakemassa Paras fani -pokaalin, joka tuli innokkaasta kannustuksesta raveissa. Yövyimme silloin hotellissa.”
Irma: ”Sen jälkeen olemme kiertäneet alppiruusupuistot ja taidenäyttelyt, käyneet teatterissa ja olleet toistemme synttäreillä. Kun minulla ja miehelläni oli 50-vuotishääpäivä, vietimme Eevan kanssa etkot Laukaan hevosystävien juhlissa.”
Eeva: ”Minun aviomieheni ei oikein innostu kulttuuririennoista, joten on ollut mukava saada Irmasta kaveri. Musiikki ja taide ovat Irmalle hurjan tärkeitä, ja hän on aina valmis lähtemään mukaan.”
Irma: ”Ystävystyttyämme huomasimme, että meitä yhdistää hevosten lisäksi myös vapaaehtoistyö. Minä olen aktiivinen jäsen Jyväskylän Kenttäurheilijoissa ja Eeva Suomen Punaisessa Ristissä.”
Eeva: ”SPR:n Laukaan osastolla on nallesairaalatoimintaa, eli lapset voivat tuoda nalleja ja muita leluja tutkittavaksi ja hoidettavaksi. Irma on ollut pari kertaa mukana hoitajana nallesairaalassa, kun minä olen ollut lääkäri. Hevostapahtumissa nallesairaala vaihtuu keppihevosklinikaksi.”
”Luottamus on ehdottoman tärkeää ystävyydessä”
Eeva ja Irma osaavat arvostaa sitä, että läheinen ystävyys syntyi vanhemmallakin iällä.
Eeva: ”Ystävyys tuntuu sitäkin arvokkaammilta, koska tässä iässä tiedostaa elämän rajallisuuden ja sen, että ystävän voi menettää nopeastikin. Ystäviä voi myös jakaa. Ei se mene niin kuin joskus aikoinaan, että minä leikin vain sinun kanssasi.”
Irma: ”Minulla on muutama läheinen lapsuudenystävä – ja sitten Eeva. Hän on minulle tärkeä tuki. Tiedän, että jos minulla on murheita, voi soittaa hänelle vaikka yöllä. Jo SPR-taustankin takia hän osaa kuunnella ja myös neuvoa, mistä hakea apua, jos sellaista tarvitsee. Ja ennen kaikkea, häneen voi luottaa. Kun Eevalle puhuu, tietää, että sitä asiaa ei huudella kylillä.”
Eeva: ”Luottamus on ehdottoman tärkeää ystävyydessä. Muistan kun Irma sanoi minulle eräänä iltana puhelimessa, että kyllä sinä olet tosi ystävä. Se tuntui hyvältä.”
Irma: ”Eeva on tukena myös muuten, sillä hän on paljon fiksumpi näiden nykyajan vekottimien kanssa.”
Eeva: ”Joskus olen kyllä hieman huolissani Irmasta, koska urheilullisena ihmisenä hän saattaa huiskaista kävellen tai pyörällä milloin mihinkin. Hän on rohkea, välillä jopa hullunrohkea. Hän voi mennä keskelle hevoslaumaa seisomaan, eikä hän pelkää yhtään.”
Irma ja Eeva Fanni-varsansa kanssa. Ystävyys syntyi yhteisten mielenkiinnonkohteiden kautta. © Kotialbumi
”Tärkeintä ovat eläimet ja elämykset”
Hevoskimpassa maksetaan tietty summa osakkuudesta ja sen jälkeen maksetaan kuukausittain hevosen hoidosta ja tallipaikasta. Harrastus ei ole halpa: varsinkin, jos on useampia kimppahevosia kuten Eevalla ja Irmalla.
Hevoset myös tuovat rahaa. Maisa tienasi raviliigassa peräti 18 000 euroa – tosin sillä oli alussa satoja omistajia, joten rikastumaan ei kukaan päässyt.
Irma: ”Fannista toivomme menestyksekästä ravuria, mutta ei tätä vain rahan takia tehdä. Tärkeintä ovat eläimet ja elämykset. Tämä on tuonut valtavasti sisältöä elämään 10 vuoden aikana.”
Eeva: ”On jännä seurata hevosen kasvua ja kehitystä ja kannustaa omaa hevosta radan varressa. Iloita yhdessä, jos hevonen menestyy, tai harmitella, jos se ei pärjää. Hevosen omistaminen ei ole kuitenkaan pelkkää onnea ja auringonpaistetta – esimerkiksi Maisan ensimmäisen varsan kuolema otti tosi koville.”
Eeva: ”Toivomme, että Maisa tulisi vielä ensi keväänä uudestaan tiineeksi. Mitä sen jälkeen Maisalle tapahtuu, on hämärän peitossa. Mennään vuosi kerrallaan, niin kuin tässä mennään itsekin. Paljon riippuu siitä, saadaanko Maisalle jostakin paikka harrastehevosena. Suoraan sanoen se on asia, jota ei uskalla edes ajatella.”
Irma: ”Maatalon tyttönä totuin siihen, että tutuiksi tulleet lehmät ja possut pantiin lihoiksi. Mutta jo ajatus hevosystävän lopettamisesta on todella raskas.”
”Vaikka emme omistaisi yhtään hevosta, ystävyys pysyisi”
Laitumelta kantautuu hevosen hirnahdus. Tallikissa kiehnää jalkojen juuressa. Ilmassa leijuvat syksyn kirpeys ja lannan lämmin haju.
Irma esittelee t-paitaansa ja kaulahuiviaan, joissa lukee Golden Luxi. Hän on teettänyt Maisasta itselleen myös hevostaulun. Eeva näyttää puolestaan kännykästään hevoskimppalaisten Whatsapp-ryhmää, jossa jaetaan kuvia ja kuulumisia hevosista.
Eeva: ”Olen varma, että vaikka emme omistaisi yhtään hevosta, ystävyys pysyisi.”
Irma: ”Ei missään tapauksessa. Ystävyys jatkuisi ilman muuta, kun ystävä ei ole edes sen kauempana kuin 20 kilometrin päässä. Sellaisen matkan polkaisee pyörällä helposti.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 10/22.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti