Riitta, 42, on oppinut pärjäämään yksin. Hän kaipaa toimivaa parisuhdetta, mutta pelkää toistavansa vanhoja virheitä. Parisuhdeterapeutti Teija-Liisa Ranta neuvoo Riittaa.

Riitta:

Minusta tuli jo lapsena pärjääjä, halusin olla oman onneni seppä. Minulla on kaksi akateemista tutkintoa ja hyvä työpaikka. Talouteni on turvattu, ja minulla on harrastuksia, koiria ja ystäviä.

Pidän langat visusti omissa käsissäni, ja minun on vaikea luottaa muihin. Parisuhteet ovat minulle erityisen hankalia ja pelottavia.

Minulla on ollut suhteita, jotka ovat kestäneet pisimmillään muutaman vuoden. En ole pahemmin surrut niiden päättymistä.

Lähteminen on aina ollut helppoa. Minua ei ole jätetty. Olen yhtä lyhyttä suhdetta lukuun ottamatta ollut aina se jättäjä.

Teija-Liisa:

Kun lapsi ei tule kohdatuksi tunteineen ja tarpeineen, hän alkaa etsiä hyvinkin luovasti keinoja saadakseen hyväksyntää. Hän voi etäännyttää itsensä tunteistaan, alkaa älyllistää asioita ja suorittamalla peittää todellisen itsensä.

Nämä selviytymiskeinot tuovat mukanaan myös hyviä asioita, kuten opinnoissa pärjäämisen. Siitä seuraa usein ammatillista ja taloudellista menestystä.

Läheisyydestä tulee kuitenkin vaikeaa, kun peittää todelliset tunteensa. Tällöin suhteesta voi tulla suorittamista.

Perustarpeissaan huomiota vaille jäänyt lapsi sairastuu vahvuuteen: oppii hylkäämään itsensä, vähättelemään kokemuksiaan sekä tunteitaan ja oppii tulemaan toimeen itse. Hylätyksi tuleminen on suuri suru ja trauma. Kun ihminen lähtee itse suhteesta, hänen ei tarvitse kohdata kipeitä tunteitaan.

Riitta:

Minulle ajatus siitä, että elämä kantaa, on lähinnä vitsi. En ole koskaan laskenut mitään toisten varaan. Suunnittelen kaiken tarkkaan siten, että selviän yksin.

Nyt nelikymppisenä tämä ”lonely rider” -elämäntapa on alkanut häiritä minua. Toisen ihmisen varaan asettuminen on minulle vaikeaa, ellei mahdotonta. Etenkin raha-asioissa haluan pitää kontrollin itselläni.

Tiedostan ristiriidan: olen joka toinen tunti sitä mieltä, että enhän minä parisuhdetta tarvitse. Samalla kuitenkin kaipaan aitoa ja toimivaa suhdetta. Ihmistä, jonka kanssa jakaa asioita ja vanheta.

Toki sinkuksi jääminen ei olisi maailmanloppu. Se nousee osittain siitä, että parisuhde tuntuu niin hirvittävän pelottavalta.

Teija-Liisa:

Kun ei ole oppinut lapsena olemaan turvassa ja kannateltuna, on selvää, ettei aikuisenakaan osaa heittäytyä toisen varaan tai tarvita häntä.

Älyllistäminen ja suorittaminen auttavat eteenpäin. Kontrolloinnin tarve on suuri, koska se tuo turvallisuuden tunnetta elämään.

Pelot parisuhteissa ovat yleisiä, koska läheinen suhde herättää eloon omat ja kumppanin historian traumat. Mitä enemmän pelkojaan jakaa läheisen kumppanin kanssa, sitä turvallisemmaksi suhde kehittyy.

Riitta:

Olin 6-vuotias, kun vanhempani erosivat. Äidillä oli vakava alkoholiongelma, jota pahensivat hänen mielenterveysongelmansa. Hän ei kyennyt pitämään huolta edes itsestään, saati pienestä lapsesta. Opin jo alle 10-vuotiaana, että äidin kanssa minun piti olla se aikuinen.

Äiti muutti pois kotoa. Minulla ei ole sisaruksia, joten jäin kotiin isän kanssa kahdestaan.

Elämä hänen kanssaan oli epävakaata ja ennakoimatonta. Isäni on hyvin vaikea ihminen. Despootti, jos rumasti sanoisin.

Isän tapa toimia oli ”my way or highway”. Kenenkään muun tunteille tai tarpeille ei ollut tilaa. Jälkikäteen ajateltuna pahinta oli se, että isän ehdottomuus oli tuulella käyvää. Se oli mielivaltaa, jossa ei ollut mitään johdonmukaisuutta. Hänen suuntansa saattoi muuttua hetkessä.

Teija-Liisa:

Varhaisina kasvuvuosina ihmisen sisäiselle turvallisuudelle kehittyy perusta. Se tarkoittaa käsitystä siitä, voinko luottaa toisiin ihmisiin, olenko toivottu ja rakastamisen arvoinen, ja onko maailma hyvä vai paha.

Riitta on kasvanut turvattomassa ja ristiriitaisessa kiintymyssuhteessa, mikä vaikuttaa hänen kykyynsä solmia turvallista ja kestävää parisuhdetta.

Riitta:

Kasvatin itselleni kahden metrin tuntosarvet. Minusta tuli mestari aistimaan tunnelmia. Olin isän kanssa kuin hätääntynyt lepattava perhonen, joka yritti ennakoida eteen tulevia tilanteita. Ja jopa kesken isän lauseen kääntää tarvittaessa suuntaa 180 astetta.

Tasapainottelin jatkuvasti ja yritin välttää räjähdystä, kunnes väsyin siihen. Murrosiässä etäännytin itseni ja otin järkiperäisen asenteen. Mitä väliä, kun kerran paskaa tuli naamalle riippumatta siitä, mitä tein.

Tuntui kuin minulla olisi ollut jääkylmää vettä suonissani. Rakensin muurin ympärilleni. Ajattelin isästä, että anna tulla sitten. Olen tässä, kun on pakko olla, mutta en jaksa enää olla tuhannella mutkalla edessäsi. Ei tunnu missään.

Teija-Liisa:

Kasvu arvaamattomasti ja hallitsevasti käyttäytyvän aikuisen kanssa vahvistaa selviytymiskeinoja, etäännyttää itsestä ja toisesta, opettaa aistimaan toisen tunteita itsensä unohtaen.

Kun joutuu jatkuvasti piilottamaan oman haavoittuvuuden ja herkkyyden, suojaksi rakentuu teflonpinta: mikään ei tunnu miltään. Taustalla on surematon suru kaikesta siitä, mitä vaille on jäänyt jo lapsena.

Riitta:

Kolmekymppisenä sairastuin burnoutiin. Rupesin miettimään, mitä siellä lapsuuden kodissa oikeasti tapahtui. Päätin myös ottaa kaiken avun vastaan.

Pääsin työterveyshuollon kautta terapiaan, jossa kävin monta vuotta. Päällimmäiseksi nousi ajatus, miksi olen ollut itselleni valtavan ankara.

Kävin myös kuvataideterapiassa ja työnohjauksessa ja liityin AAL-vertaistukiryhmään. Niistä olikin apua.

Tuohon aikaan halusin tavata äitini, jota en ollut nähnyt lukion jälkeen. Kun näin metrossa puliakkoja, mietin, miltä oma äitini mahtaa näyttää. En edes tiennyt, missä hän asui.

Löysin äidin yhteystiedot ja soitin hänelle. Olisin halunnut kertoa, että minulla menee hyvin ja että en tunne kaunaa. Äiti oli humalassa eikä halunnut tavata minua. Yhteydenottoni tuli hänelle ihan puun takaa, ja häntä varmaankin hävetti. En ole nähnyt äitiäni 25 vuoteen.

Teija-Liisa:

Sairastumiset tai muut elämän kriisit usein pysäyttävät ihmisen ja saavat hänet hakemaan apua. Tässä piilee se elämän vaikeiden kohtien ”positiivinen” puoli.

Ihminen joutuu kääntämään huomion itseensä. Saadessaan apua hän kykenee käymään läpi elettyä elämäänsä myötätunnolla ja elämään tunteita, joita on oppinut piilottamaan sisäänsä.

Tunteet asuvat kehossa. Kasvu ja kehitys näkyväksi ja kuuluvaksi omaksi itseksi voivat alkaa terapiaprosessien kautta. Tämä johtaa parhaimmillaan eheytymiseen ja rakkaudelliseen asenteeseen itseä kohtaan.

Riitta:

Tiedostan, että lapsuuden kokemukseni ovat heijastuneet parisuhteisiini. Olen toistanut samaa kaavaa: en osaa pitää huolta omista tarpeistani enkä puolustaa omia etujani. Pelkään, että jos sanon ”ei” ja esitän omat toivomukseni, siitä tulee riitaa.

Joustan, joustan ja joustan, kunnes en enää pysty. Sitten revin kaiken hajalle ja lähden menemään.

Ihan kuten isänkin kanssa, myös parisuhteissani olen kasvattanut tuntosarvet ja vältellyt kaikin keinoin konflikteja.

Ihminen ei jaksa kuitenkaan loputtomiin. Minulla on lopulta ollut niin paha olla, että olen repäissyt itseni totaalisesti irti. Se on tuntunut jopa helpottavalta.

Teija-Liisa:

Lapsuuden kiintymyssuhteiden vaikutus näkyy aikuisena parisuhteessa. Alamme tiedostamattomasti toistaa kaikenlaista tuttua emmekä välttämättä pelkästään hyviä asioita, vaan myös kaikkea ikävää.

Omasta historiastaan ja sen seurauksista tietoiseksi tulo on mahdollisuus katkaista kierre. Voi miettiä, tarvitsenko lapsuuden aikaisia keinoja selviytymiseen rakkaan kumppanin kanssa vai voinko valita jonkin rakentavamman toimintatavan.

Parisuhde rakennetaan tai opetellaan yhdessä kumppanin kanssa. Vuorovaikutus- ja tunnetaidot ovat avainasemassa, jotta hyvä tunneyhteys ja avoin puhe toisen kanssa ovat mahdollisia.

Riitta:

Olen motivoitunut muutokseen. Haluan työskennellä itseni kanssa, jotta voisin saada tasapainoisen parisuhteen. Tässä ei enää riitä lapsuuden analysointi. Tarvitsisin konkreettisia keinoja, jotta pystyisin katkaisemaan toistuvan kuvion. Ja tulemaan onnelliseksi toisen ihmisen rinnalla.

Toivon, että uskaltaisin ilmaista paremmin tarpeitani. Minulla on melko kapea tunne-rekisteri, mikä näkyy etenkin haastavissa ihmissuhteissa. Isän kanssa minulla on nyt asialliset välit.

Teija-Liisa:

Valmius alkaa tehdä jotain itsensä kanssa on erittäin hyvä kohta elämässä. Pelkkä historian analysointi ei auta muutokseen, vaikka tekee sen helpommaksi. Oman historiansa voi jättää taakseen siten, ettei se enää vaikuta elämään. Emme onneksi ole historiamme vankeja.

Asiantuntijana parisuhde- ja seksuaaliterapeutti, työnohjaaja, fysioterapeutti Teija-Liisa Ranta.

Kotilääkäri 8/2016

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti