Alzheimerin taudin vuoksi roolit isän kanssa vaihtuivat – Näin terapeutti tukee Katjaa, isän tyttöä, hitaassa luopumisessa

Jaa artikkeliTilaa Seura
”Isä ei koskaan puhunut ­sanallakaan Alzheimerista, ­emmekä ole puhuneet siitä ­ juuri mitään tähän päivään mennessä.”
”Isä ei koskaan puhunut ­sanallakaan Alzheimerista, ­emmekä ole puhuneet siitä ­ juuri mitään tähän päivään mennessä.” © istockphoto
Katjan, 56, isä sairastaa Alzheimerin tautia, ja vaimo ja tyttäret huolehtivat nyt hänestä. Terapeutti Sanna Aavaluoma tukee Katjaa hitaassa luopumisessa.

Katja, 56, kertoo olleensa aina isän tyttö. Isä oli perheen pää, joka hoiti kaikki raha-asiat ja teki tärkeät päätökset. Äiti sen sijaan pyöritti huushollia. Viisi vuotta sitten isä sai Alzheimerin taudin diagnoosin.

”Vielä aikuistuttuanikin isä oli aina tarvittaessa tukenani. Hän oli hyvin vastuullinen ja jämpti pohjalaismies. Noin viitisen vuotta sitten isälläni diagnosoitiin muistisairaus, ­Alzheimerin tauti. Isän sairaus on edennyt vaiheittain. Entistä tuttua isääni ei enää ole”, Katja kertoo.

Ennen isän sairastumista tyttären ja isän välille oli kehittynyt tasavertainen kahden aikuisen välinen suhde.

”Osamme ovat vaihtuneet. Isästäni on tullut kuin lapsi, josta minä kannan vuorostani aikuisena huolta.”

Terapeutti Sanna Aavaluoma tukee Katjaa hitaassa luopumisessa.

”Säilymme aina vanhempiemme lapsina”

Sanna:

”Isä on ollut elämässäsi tärkeä ja turvallinen aikuinen. Vaikka aikuistummekin, säilymme aina vanhempiemme lapsina, ja omaan vanhempaan tukeutuminen on edelleen tärkeää ja arvokasta.

Isäsi sairastumisen myötä olet joutunut luopumaan tästä ­ulottuvuudesta suhteessasi isään. Se voi tuntua hämmentävältä ja surulliselta.”

Katja:

”Jo ennen diagnoosia isän käytös muuttui. Näimme siskojeni kanssa merkkejä: isä unohteli asioita, ja joitakin juttuja piti selittää hänelle monta kertaa. Isä myös turhautui, mikä ilmeni itsepäisyytenä. Äiti oli kuitenkin sitä mieltä, että isällä ei ole mitään ongelmaa.

Aloimme sisarusteni kanssa puhua siitä, että isän olisi hyvä käydä lääkärissä. Isää piti ­puhua pitkään ympäri, ennen kuin hän suostui.

Jo ennen diagnoosia isän käytös muuttui. Hän unohteli asioita, ja joitakin juttuja piti selittää hänelle monta kertaa.

Tutkimuksissa havaittiin heti, että isän aivoissa oli rappeumaa, ja että hän oli sairastunut Alzheimerin tautiin.”

Sanna:

”Hienoa, että otitte asian rohkeasti esiin. Se mahdollisti isäsi ja koko perheen pääsyn hoidon piiriin.

Mainitsemasi itsepäisyys saattoi olla isäsi keino torjua hankalia tunteita tilanteissa, joissa sairauden vaikutukset ­tulivat näkyviin.

Isäsi on ollut elämässään ­aiemmin terve. Perheenpään asemasta luopuminen on ­pelot­tavaa ja vaikeaa. Kun on tottu­nut olemaan se, johon muut tukeutuvat, ei ole helppoa ottaa itse apua vastaan.”

© Matti Pikkujämsä

© Matti Pikkujämsä

Katja:

”Diagnoosi ei tullut minulle ­yllätyksenä. Silti tyttärenä ­tunsin surua ja harmitusta isän puolesta.

Isäni äiti sairasti myös Alzheimerin tautia. Hän eli viimeiset vuotensa hoitolaitoksessa puhe- ja liikuntakyvyttömänä, tuntematta enää edes lähei­siään.

Isän kohdalla surin etenkin sitä, miettikö hän, että hänellä on kenties edessään sama kohtalo.

Isällä ei ollut alkuaikoina minkäänlaista sairauden tunnetta. Hän ohitti koko asian ja jatkoi elämäänsä vanhaan ­malliin.

Isällä ei ollut alkuaikoina minkäänlaista sairauden tunnetta. Hän ohitti koko asian.

Isä ei koskaan puhunut ­sanallakaan Alzheimerista, ­emmekä ole puhuneet siitä ­ juuri mitään tähän päivään mennessä.”

”Muistisairas voi elää pitkään hyvinkin aktiivista ja tavallista elämää”

Sanna:

”Siihen aikaan, kun isoäitisi sairastui, muistisairauksista tiedettiin ja puhuttiin vähemmän kuin nykyään.

Monilla sana Alzheimer ­herättää mielikuvan sairauden loppuvaiheesta, jossa on toisten hoivan varassa.

Muistisairaus on kuitenkin useimmiten hitaasti etenevä sairaus, jonka kanssa voi elää pitkään hyvinkin aktiivista ja tavallista elämää. Etenevää sairautta on surullista ajatella, sen haluaisi unohtaa.”

Katja:

”Kolme vuotta sitten vanhem­pani myivät omakotitalonsa ja muuttivat kerrostaloasuntoon.

Roolini esikoistyttärenä muuttui yhä enemmän vastuunottajaksi. Halusin olla isän ja äidin tukena talokaupoissa.

Olin auttamassa myös ­muutossa, koska olin lomalla. Muutoin myös sisareni olivat mukana vanhemmistamme huolehtimisessa.

Omakotitalon tyhjentämistä ei ainakaan helpottanut se, että isä käyttäytyi oudosti.

Muistan esimerkiksi tilanteen, jossa veimme peräkärryllä tavaraa kaatopaikalle.

Kannoin tavaroita peräkärrystä. Isä kulki perässäni ja toi samat tavarat takaisin perä­kärryyn.

Talon myynti oli viimeinen hetki, kun isä vielä kykeni ­tekemään näin suuria pää­töksiä.”

Sanna:

”Kodista luopuminen on meille ­ kaikille iso asia. Se on paljon ­ muutakin kuin fyysisistä ­seinistä luopumista.

Usein muistisairaat takertuvat tavaroihin. Tavarat ikään kuin kannattelevat muis­toja kaikesta siitä, mikä uhkaa unohtua.

On tärkeää, että voitte nyt ­sisarustesi kanssa aikuisina tunnistaa omat lapsuudenperheenne roolit.

Samalla voitte myös miettiä, miten nyt haluaisitte ottaa vastuuta vanhemmistanne.”

Sannan vinkit

1. Anna aikaa surulle ja uudenlaisen suhteen luomiselle isäsi kanssa.

2. Sopikaa sisarusten kesken ajat, jolloin olette vanhempienne apuna. Siten saatte myös jokainen itsellenne aikaa.

3. Ottakaa yhteyttä muistiyhdistykseen. Apua ja tukea on saatavilla vanhemmillesi yhdessä ja erikseen. Myös aikuisille lapsille on vertaisryhmiä.

”Isä lipuu pikkuhiljaa pois”

Katja:

”Tyttärenä raskainta on ollut seurata, miten isä lipuu pikkuhiljaa pois. Isältä rupesi katoamaan sanoja, ja sen jälkeen hänen puheensa hävisi vähitellen kokonaan.

On tuskallista katsoa vierestä, kun isä ei tule ymmärretyksi, vaikka kovasti yrittää.

Aloin kommunikoida isän kanssa kirjoittamalla. Vein ­hänelle vihkoja, joihin hän kirjoitti ajatuksiaan. Vähitellen kuitenkin myös kirjoitus meni sellaiseksi, että kukaan meistä ei ymmärtänyt sitä.

Isällä oli lyhyt vaihe, jolloin hän oli vihainen, välillä vähän aggressiivinenkin. Hän paiskoi ovia ja saattoi lyödä nyrkillä pöytään.

Ymmärsin, että hän oli turhautunut, kun ei pystynyt ilmai­semaan itseään. Silti se hämmensi.”

Sanna:

”Rakkaista ihmisistä luopuminen on surullista.

Muistisairauden myötä ­luopuminen tapahtuu hitaasti, kun erilaiset taidot ja kyvyt ­häviävät.

Ihanaa, että olet surusta ­huolimatta pysynyt isäsi elämässä ja hänen rinnallaan, ja olet myös yrittänyt ymmärtää häntä.

Isäsi aggressio on terve reaktio. Se kertoo myös hänen yrityksestään puolustaa itseään ja ilmaista vihaa sairastumistaan kohtaan.

Kun sanat katoavat, tunteitaan on ilmaistava käytöksellä. Sinun kannaltasi se on kuitenkin isäsi aiemmin tuntematon puoli.”

© Matti Pikkujämsä

© Matti Pikkujämsä

”Koen menettäneeni hänet”

Katja:

”Isän sairaus on edennyt vii­meksi kuluneen puolen vuoden aikana selkeästi. Koen jollakin tavalla menettäneeni hänet.

Isä enimmäkseen istuu hiljaa, hymyilee, nyökyttelee ja välillä naurahtaa. Hän haluaa myös halailla. Se on minusta mukavaa.

Isä saattaa myös pussailla lastenlapsiaan poskille. Entinen toimelias pohjalaismies ei ollut halailija.

Tällä hetkellä minulla on suurempi huoli äidistäni kuin isästäni. Isä asuu edelleen kotona, ja äiti on virallisesti hänen omaishoitajansa.”

Sanna:

”Isäsi sairastumisen myötä olet joutunut luopumaan siitä isästä, joka oli sinulle tuttu ja turvallinen.

Ihanaa, että isäsi kuulostaa tyytyväiseltä ja iloiseltakin. Hän ei ole menettänyt kykyään ilmaista rakkauttaan sinua ja lapsiasi kohtaan.

Sairaus on mahdollistanut hänessä hellemmän puolen esiin tulemisen.

On myös hyvä, että voitte nyt jakaa vastuuta tilanteesta yhdessä sisarustesi kanssa.”

Katja:

”Äitini soittaa usein minulle, kun isä on jälleen kerran kieltäytynyt syömästä hänelle ­määrättyjä lääkkeitä.

Äiti antaa luurin isälle. Joudun puhumaan isälle kuin lapselle, jotta onnistun narraamaan hänet ottamaan lääkkeet.

Oloni on ristiriitainen. Välillä tulee paha mieli siitä, sorrunko kohtelemaan isääni täysin lapsena – ja holhoanko liikaa?

Isä on nyt jo 87-vuotias. Olen jo tietyllä tavalla luopunut hänestä. Se ei silti tarkoita, että hän ei olisi edelleen minulle tärkeä.”

Sanna:

”On hyvä, että äitisi voi tukeutua sinuun. Surunne on osin ­samanlainen, osin kuitenkin erilainen.

Sinä käyt läpi luopumista isästä, äitisi on menettämässä elämänkumppaninsa.

Isäsi tulee tarvitsemaan lisääntyvässä määrin konkreettista apua ja tukea. Sen tarjoaminen ei ole holhoamista, vaan huolehtimista ja rakkauden osoittamista.

On tärkeää, että voit tunnistaa oman jaksamisesi rajat, ja rohkaista myös äitiäsi ottamaan vastaan myös perheen ulko­puolista apua.”

Auttoivatko neuvot?

Katja:

Neuvot auttoivat selkiyttämään omia ajatuksiani sekä suhteuttamaan niitä ja katsomaan tilannetta neutraalimmin.

Pystyn nyt myös ymmärtämään muistisairautta isän näkökulmasta.

Sisarusten kesken auttaminen on sujunut meillä erikseen sopimatta, mutta jatkossa voi olla tarvetta sopia asioista tarkemmin.

Muistiyhdistyksestä ja vertaistukiryhmästä olenkin jo saanut tukea.

Asiantuntija: Psykoterapeutti, pari- ja perhepsykoterapeutti, muistiasiantuntija Sanna Aavaluoma.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 9/20.

Lue myös: Kun Alzheimerin tauti muuttaa elämän – Kuinka kohdata muistisairas läheinen? Miltä muistisairaus tuntuu potilaasta? Lue rohkaisevat neuvot

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X