Hirvikolarissa keskivaikean aivovamman saanut Minna uskoo, että onnettomuudella oli jokin tarkoitus: ”Enkeleitä maalatessani unohdan kivut”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Minna Gröhn
Hirvikolarissa vammautuneen, äänekoskelaisen Minna Gröhnin elämää ei enää täytä kiire. © Hanne Manelius
Minna Gröhn, 44, joutui poikansa kanssa hirvikolariin kaksi vuotta sitten. Poika selvisi lähes vammoitta, mutta Minna sai keskivaikean aivovamman. Ura sosiaalityöntekijänä jäi, mutta tilalle tuli paljon muuta.

Minna Gröhn odotti viikonloppua. Takana oli kiireinen työviikko Äänekosken sosiaalitoimistossa ja edessä mukava reissu 15-vuotiaan pojan kanssa Rukalle, jossa oli freestyle-kauden avajaiset. Poika oli harrastanut freestyleä jo vuosia, ja Minna kuljetti häntä kisoihin ympäri maata.

”Odotin viikonloppua Rukalla, koska siellä oli paljon tuttuja.”

Oli joulukuun ensimmäinen perjantai ja hämärää, kun Minna lähti ajamaan Nelostietä Ouluun päin. Sää oli hyvä, ja vaikka liikenne oli vilkasta, matka sujui joustavasti. Äiti ja poika pysähtyivät syömään ja lepäämään Pyhäjärven ABC:llä. Noin tunti pysähdyksen jälkeen auto lähestyi Pulkkilaa.

Sitten rysähti. Tien oikealta puolelta metsästä juoksi hirvi auton eteen, ja Minna törmäsi siihen satasen tuntivauhdilla.

”On ihme, että olemme hengissä. Hirvi tuli onneksi minun eikä pojan päälle. Hän sai vain lievän aivotärähdyksen, mutta minulle kävi huonommin.”

On todellinen ihme, ettei pojalle sattunut mitään vakavaa, sillä jopa Minnan oikeassa kädessä oli sirpaleita ja ruhjeita. Pelastushenkilökunta joutui leikkaamaan autoa auki.

Minna ei muista tästä kaikesta mitään.

Minna sai hirvikolarissa keskivaikean aivovamman

Oulun sairaalasta Minna lähetettiin taksilla kotiin 400 kilometrin päähän jo kolmantena päivänä.

”Olin kauhean näköinen. Otsa oli mustana, ja silmien yläpuolella kulki 13 tikkiä. Ja kipuja oli paljon. Tuntui, etten ollut vielä valmis kotiutumaan. Otsaan nousi iso pahka, ja unohtelin asioita.”

Aviomies patisti Minnan Äänekoskella heti lääkäriin, joka lähetti hänet saman tien Jyväskylän keskussairaalaan neurologisiin tutkimuksiin.

Testeissä ja tutkimuksissa alkoi paljastua aivovamma. Minnalta löytyi erilaisia kognitiivisia oireita, kuten lähimuistin heikkeneminen, työmuistin kapeutuminen ja vaikeuksia tarkkaavaisuuden säätelyssä. Lisäksi vireyden säätelyssä oli häiriö.

Diagnoosina oli keskivaikea aivovamma.

Vähitellen alkoi selvitä, ettei Minna pysty työskentelemään enää omalla alallaan sosiaalityöntekijänä. Työ on liian vaativaa oireisiin nähden.

”En tiedä, voinko ikinä enää palata työhöni. Olen tehnyt surutyötä ja opetellut luopumaan urastani. Se on ollut raskasta, koska rakastan työtäni ja olen aina ollut urakeskeinen. Vuosi ennen onnettomuutta opiskelin vielä Jyväskylän avoimessa yliopistossa ja halusin kehittää työtäni.”

Minna keräsi kaiken materiaalin onnettomuudesta ja lääkärikäynneistä kansioon.

Hänestä tuntui kauan, että onnettomuus oli sattunut jollekin toiselle. Valokuvat, lehtijutut ja poliisin raportit tuntuvat vieläkin vierailta.

Unohtelija – lähimuisti heikkeni

Hirvikolarissa vammatuneen Minnan terapiakoira Luca.

Hirvikolarissa vammautuneen Minnan koira Luca on oivallinen terapeutti. © Hanne Manelius

Aivovamma näkyy arjessa joka päivä. Minna esimerkiksi väsyy helpommin kuin ennen, eikä jaksa ihmisjoukkoja ja hälinää.

”Aamulla olen virkeimmilläni. Aamurutiineihin kuuluukin metsälenkki Luca-koiramme kanssa. Luca on ollut tärkeä terapiakoira. Lenkkeilemme paljon, ja juttelen sille metsässä.”

Lähimuistin heikkeneminen haittaa arkea päivittäin. Avaimet, lompakko tai puhelin ovat jatkuvasti hukassa, koska Minna ei muista, mihin on ne käsistään laittanut. Lapset huomauttelevat omaan teinimäiseen tapaansa, että taas äiti toistaa asioita.

”Jokainen unohtaa asioita, mutta minä unohdan koko ajan. Kaupassa joku saattaa tervehtiä tuttavallisesti, mutta hän on minulle ihan vieras. Koska vammani eivät näy päällepäin, tulee outoja tilanteita.”

Minnalla on otsassa ja pään oikealla puolella hermokipuja, jotka säteilevät oikeaan käteen ja jalkaan. Oikean lääkityksen löytyminen kipuihin on ollut vaikeaa. Lääkkeiden säätäminen vie voimia, koska monissa lääkkeissä on erilaisia sivuvaikutuksia, kuten sydämen tykytystä ja pulssin nopeaa nousua.

”Kipujen vuoksi jouduin lopettamaan rakkaan avantouintiharrastukseni, sillä hermokivut pahenevat sietämättömiksi kylmässä. Joudun pukeutumaan talvella todella hyvin, ettei viima pääse pään alueelle. Viime kesä oli minulle ihan täydellinen. Muut valittivat kuumuutta, mutta minä nautin siitä.”

Enkelimaalari ja runoilija

Minna Gröhn

Hirvikolarissa vammautunut Minna alkoi maalata ystävän ehdotuksesta. Hänen vakioaiheensa on enkeli. Hanne Manelius

Minna kirjoitti nuorena runoja pöytälaatikkoon, mutta ei uskaltanut tarjota niitä julkaistavaksi. Aikuisena kirjoittaminen jäi, kunnes yhtäkkiä onnettomuuden jälkeen alkoi tapahtua.

”Runoja alkoi vain tulla muutama päivä onnettomuuden jälkeen. Minulla oli sängyn vieressä ruutuvihko ja kynä. Kirjoitin niitä ylös. Kirjoittamiseen keskittyminen auttoi shokkiin ja kipuihin.”

Minna lähetti runot kustantajalle, joka innostui ja julkaisi niistä kirjan. Runoja on myös Minnan Facebookissa.

Lukijoilta saadun palautteen mukaan runot antavat voimia.

Runoista välittyy kiitollisuus siitä, ettei käynyt pahemmin.

Nyt on julkaistu jo toinen runokirja, jonka sävy on syvällisempi ja henkilökohtaisempi.

Minna kirjoittaa esimerkiksi kivusta näin:

”Kipu, sinä vieras ystävä.
Epämiellyttävä, tuntematon.
Sinua en tahtoisi luokseni.
Jos vain viipyisit hetkisen.”

”Vaikka kirjoitan kivuista ja muista synkistä asioista, runoissa on aina positiivinen vire. Lueskelen joskus itse runojani ja tajuan, kuinka vaihtelevia päiviä onnettomuuden jälkeen on ollut.”

Viime kesänä Minnan ystävä ehdotti maalaamista. Minna ei ollut koskaan harrastanut sitä, mutta osti akryylimaalit ja kokeili.

Siveltimestä alkoi tulla enkeleitä. Niitä vain tuli, erivärisiä ja -kokoisia. Nyt on takana jo taidenäyttelykin.

”En tiedä, miksi maalaan vain enkeleitä. Muistan hämärästi, kun joku sanoi minulle sairaalassa, että teillä on ollut enkelit mukana. Myös maalatessa unohdan kivut. Se antaa voimia, ja tuntuu hyvältä.”

Hirvikolarissa kaksi vuotta sitten ollut Minna alkoi maalata enkeleitä.

Minna alkoi maalata onnettomuuden jälkeen enkeleitä. © Hanne Manelius

Taidenäyttelyn jälkeen Minna alkoi kirjoittaa Poluilla elämän -blogia. Hän kirjoittaa synkistä ja iloisista hetkistä sekä epävarmuudesta, joka valtaa tuloksia tai vakuutusyhtiön päätöksiä odotellessa.

”Ymmärrän ihmisiä, jotka eivät jaksa.”

Aluksi pitkän tekstin kirjoittaminen oli vaikeaa ja uuvuttavaa. Kuntoutuspsykologi rohkaisee kirjoittamaan, sillä se on hyvää harjoitusta aivoille.

Lukijat löysivät blogin nopeasti. Muutamassa kuukaudessa se on kerännyt yli 16 000 lukijaa.

”Ennen olin vaatimaton ja arka, mutta onnettomuuden jälkeen huomasin, etten enää pelkää mitään.”

Kiitollinen kotiäiti – oliko onnettomuudella tarkoitus?

Minna kokee, että onnettomuudella oli jokin tarkoitus. Vielä ei kuitenkaan tiedä, mikä.

Vaikka hän on menettänyt paljon − ehkä uransa lopullisesti ja muutamia ystäviä − paljon on tullut tilalle. Nykyään hän on läsnäoleva kotiäiti, joka leipoo pullaa ja sämpylöitä.

Elämässä ei ole enää kiire, koska ei jaksa paljon kerralla.

”Elän oikeasti päivä kerrallaan, en jaksa murehtia tulevaa. Mitä se hyödyttää? Tämän tajuaminen on vapauttavaa. ”

Minna on kiitollinen, että on edes nykyisessa kunnossa.

”Voisinhan olla esimerkiksi halvaantunut. En haaveile suurista, kuten ulkomaanmatkoista, vaan nautin pienistä asioista. Kodista, perheestä, koiran kanssa lenkkeilystä ja taiteesta.”

Minna on miettinyt myös kuolemaa. Sekään ei enää pelota niin kuin ennen. Hänen aikansa ei ollut vielä, ja siksi jokin tehtävä ja tarkoitus on olemassa. Ehkä se selviää huomenna.

Tänään Minna ei murehdi sitä.

”On mahtavaa
kun saa hengittää,
Ympärillä
elämää,
touhua ja tohinaa.
On ilo tuntea
kipua ja
suurta väsymystä.
Mahtavaa
on aistia
tämä elämän
voima.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 8/19.

Lue myös: Hirvikolari vaikutti Leenan tasapainoaistiin ja laukaisi huimauskohtaukset: ”Hyvänlaatuista asentohuimausta oli onneksi helppo hoitaa”

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X