Mira vaihtoi lenkkeilyn polkujuoksuun – juoksijan keho ei kestänyt kuntoilua kovilla alustoilla: ”Kehoni alkoi puutua selästä nilkkoihin”

Hyvä olo tulee sisältä päin. Metsä tekee Mira Heinosen sisimmälle hyvää. Tie metsäpoluille löytyi, kun juoksijan keho ei kestänyt kuntoilua kovilla alustoilla – polkujuoksu on nykyään Miran intohimo.

Juurakkoisilla poluilla juokseminen vaatii malttia ja keskittymistä tähän hetkeen. Ne ovat taitoja, joita Mira sai harjoitella pitkän sairausloman aikana. Lähellä oli, ettei juoksu loppunut kokonaan.

Ensioireet: Keho alkoi puutua

”Olen juossut alakouluiästä saakka. Harrastin kilpahiihtoa, ja lumettomana vuodenaikana pidin kuntoani yllä juoksemalla. Aikuisena aloin haaveilla maratonista. Yhteislenkkiporukassamme moni oli juossut kuningasmatkan ja hehkutti sen tuomaa hyvää oloa.

Olin juossut puolikkaita maratoneja alle kahden tunnin. Ajattelin, että kuntoni ja kehoni kestäisivät myös pidemmän matkan, mutta olin väärässä: aina kun lenkkini venyivät yli tunnin mittaisiksi, kehoni alkoi puutua selästä nilkkoihin. Se ei kestänyt kovalla alustalla juoksemista.

Ehdin jo ajatella, ettei juoksu sittenkään ollut minun lajini. Mieleeni ei tullut juosta muuallakin kuin tienpientareella tai koviksi painautuneilla sorateillä.

Näin minua hoidettiin: Polkujuoksu on monipuolista kuntoliikuntaa

Huolehdin lihaksistani hieronnalla. Hieroja oli käynyt metsäpoluilla juoksemassa ja kertoi minulle kokemuksistaan.

Metsässä vaihteleva maasto liikuttaa kehoa monipuolisesti ja laittaa keskivartalon lihakset työskentelemään joka askeleella. Alamäissä jarruttava lihastyö tekee reisistä vahvat. Kapeista poluista ja esteistä selviäminen vaatii pakaralihaksilta vakautta.

Päätin kokeilla polkujuoksua. Alussa pelkäsin luonnossa liikkumista; eksymistä ja eläimiä. Pikkuhiljaa reitit tulivat tutuiksi ja uskaltauduin syvemmälle metsään.

Juoksin ja kävelin vuorotellen. Saatoin viettää metsässä tuntikausia, eikä liikkuminen sattunut mihinkään. Minusta tuli kiitollinen polkujuoksija, sillä ilman metsäpolkuja juoksuharrastukseni olisi loppunut kokonaan. Ehdin juosta vain muutaman kuukauden, kun harrastukseni sai ison kolahduksen.

Polkujuoksu on Miran intohimo. Metsässä voi treenata monipuolisesti omaa kehonpainoa hyväksikäyttäen. Timo Aalto

Takapakkia: Jänteitä katki

Mieheni päätti yllättää minut ja hankki minulle paksuilla maastorenkailla varustetun läskipyörän. Mies harrasti maastopyöräilyä ja toivoi, että saisi minut innostumaan lajista – ja niin hän saikin.

Eräällä pyöräretkellä eteen tuli tiukka paikka. Minun oli pakko hillitä vauhtia ja laitoin jalan maahan. Tunsin kovaa kipua. Luulin, että olin reväyttänyt takareiteni. Jäin muutamaksi päiväksi sairauslomalle.

Heti sairausloman jälkeen liukastuin töissä. Nyt kipu oli niin kovaa, että itkin. Magneettikuva paljasti kivun syyn: pakarakyhmystä hamstring-lihakseen kulkevasta kolmesta jänteestä kaksi oli katkennut, ensimmäinen metsässä ja toinen liukastuessa.

Sain lähetteen ortopedille ja mahdolliseen leikkaukseen. Säikähdin, etten juokse enää koskaan. Olin menossa muutaman kuukauden päästä naimisiin ja pelkäsin, kuinka käveleminen alttarille onnistuu.

Oikeille raiteille: ”Lääkäri vakuutti, että palaisin vielä poluille juoksemaan”

Ortopedin vastaanotolla menin päinmakuulle tutkimuspöydälle. Lääkäri kehotti minua nostamaan tästä asennosta jalkaa ylös, ja se onnistui. Polkujuoksuharrastukseni ja kehonpainotreenit olivat tehneet takareisistäni vahvat. Jalkaani ei leikattaisi.

Vahvojen lihasteni ja liikuntamotivaationi ansiosta jalkani kuntoutuisi ahkeralla harjoittelulla paremmin kuin leikkauksella. Lääkäri vakuutti, että palaisin vielä poluille juoksemaan.

Jalkani kuntoutuisi ahkeralla harjoittelulla paremmin kuin leikkauksella.

Sain lääkkeeksi ohjeen liikkua. Liikkuminen parantaa lihasten aineenvaihduntaa. Se auttaisi lihaksia kasvamaan ainoaa jännettä pitkin kiinni toisiinsa, mutta se tulisi viemään aikaa, ja ajasta tulisi kivulias.

Kävelin ja pyöräilin metsässä, vaikka pyöräily alkuun pelottikin. Kiinnitin huomiota kävelytekniikkaan, jotteivat kipu ja varominen aiheuttaisi virheasentoja.

Juoksemaan tottuneelle käveleminen oli kova paikka ja vaati valtavasti kärsivällisyyttä. Selvisin siitä ajattelemalla, että tälläkin koettelemuksella on tarkoituksensa. Päätin edetä päivän kerrallaan. Pääsin alttarillekin, vaikka jalkaan sattui.

Puolen vuoden päästä tapaturmasta juoksin ensimmäisen lenkkini. Luulen, että oloni oli kuin keväällä laitumelle pääsevillä lehmillä. Juoksin juoksemisen ilosta ja nautin vapauden tunteesta.

Otin varmuuden vuoksi kaverikseni kävelysauvat, sillä ne keventävät jalan päälle tulevaa painoa. Ne muistuttivat minua hyvällä tavalla maltillisesta etenemisestä.

Voiton puolella: ”Sisimpäni huutaa ilosta, kun pääsen luontoon”

Pitkä sairausloma pakotti minut pysähtymään. Työskentelin ravintola-alalla vuorotyössä ja aloin olla hyvin kuormittunut. Ilmeisesti kuorma oli kasvanut vuosien kuluessa liian suureksi, sillä vuoden päästä tapaturmasta uuvuin ja jouduin kolmeksi kuukaudeksi sairauslomalle. Minulla oli taas enemmän aikaa kulkea metsässä. Siellä minulle nousi voimakas tunne, että olen personal trainer. Päätin vaihtaa ammattia ja lähdin opiskelemaan.

Autojen seassa juokseminen tuntuisi nykyään oudolta, ja niiden melu väsyttää. En enää halua juosta muualla kuin metsässä. Sisimpäni huutaa ilosta, kun pääsen luontoon.

Ainoa huono puoli polkujuoksussa on se, että juostessa pitää jatkuvasti katsoa omiin jalkoihin tai muuten kompastuu. Siksi käyn metsässä usein myös vain samoilemassa ja ihastelemassa luontoa.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 6/20.

Lue myös: Polkujuoksu rantamaisemassa: Inkoon Kopparnäsissä pääsee kirmaamaan kalliolle

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti