Rintasyövästä selviytynyt Kristiina Blom koki surua naiseuden muutoksesta: ”Suremisen lopettaminen on todellisuuden kohtaamista - elämä on nyt näin”
Syöpähoidot paransivat Kristiina Blomin, mutta jäljelle jäi suru. Nyt hän auttaa muita hyväksymään surun osana elämää, jotta uutta voisi versoa.
Kristiina Blomista suru on kuin ajoankkuri, joka kulkee veneen perässä myrskyä vakauttaen, mutta matkantekoa hidastaen.
Ulkoisesti kaikki voi näyttää samalta kuin ennen, mutta jokin on toisin. Kokemusmaailma muuttuu, kun sielu verhoutuu suruun.
Tämän konsultti ja johdon valmentaja Kristiina Blom huomasi, kun hän sai rintasyöpädiagnoosin ja kävi rankoissa syöpähoidoissa vuonna 2011.
Hoidot menivät hyvin ja lopputulos oli onnellinen, mutta jokin epämääräinen kalvoi sisintä.
”Kesti hetki ymmärtää, että se oli surua. En kuitenkaan tiennyt, mitä surin. Myöhemmin ymmärsin, että naiseuden muutos suretti.”
Kristiinan mielestä naisen olemukseen kuuluu kaksi suunnilleen samannäköistä rintaa. Hänelle oli järkytys, kun näin keskeiseen asiaan puututtiin.
”En pystynyt enää kokemaan itseäni samalla tavalla naiseksi.”
Hän alkoi nähdä surun ottaman muodon: se oli kuin veneen ajoankkuri, joka laahasi perässä ja teki arjesta raskaan.
Kun Kristiina Blomin syöpähoidot päättyivät, hän palkitsi itsensä hienolla kameralla. ”Kameran etsimen kautta maailma piirtyy ihan omalla tavallaan.” © Tommi Tuomi
Pohjaton suru
Omat kokemukset johtivat siihen, että Kristiina alkoi kouluttautua Tukholmassa surutyön ohjaajaksi jo ennen kuin syöpähoidot olivat päättyneet. Hän huomasi, että suruissamme on paljon sellaista, joka jää piiloon.
”Yllättävän yleinen ja salattu surun syy on taakse jäänyt nuoruus. Iän karttuminen ei saisi näkyä eikä tuntua missään. On traagista, jos ihminen joutuu pitämään kynsin hampain kiinni jostakin, jota ei enää ole.”
Tahattomasti lapsettomaksi jääneiden suru ei välttämättä katoa koskaan. Kaipaus aktivoituu, kun kaverit saavat lapsenlapsia. Joku taas ei koskaan saavuta sellaista arvostusta, jota kaipaisi.
”Jos arvostusta ei syystä tai toisesta tule, suru voi olla pohjaton.”
Erityisen pirullista suremisesta tekee häpeä. Ihmisellä on taipumus verrata itseään muihin. Avioero, potkut ja rintaleikkaus tekevät ihmisestä erilaisen suhteessa heihin, joilla on puoliso, työpaikka ja kajoamattomat rinnat.
”Ihminen kokee olevansa epäonnistunut ja huonompi kuin muut. Se syventää surua.”
Oli surun syy mikä tahansa, se on aina luonteeltaan jäähyväisten jättämistä. Surutyön ohjaajana Kristiina kulkee asiakkaidensa rinnalla ja ohjaa tätä jäähyväisprosessia.
”Prosessi voi olla raastava, ja se muuttaa aina ihmisen identiteettiä.”
Muutos voi vaikuttaa jopa termeihin, joilla itseämme kutsumme. Työntekijästä tulee potkujen jälkeen työtön työnhakija, naimisissa olleesta avioeron myötä eronnut ja puolison menettäneestä leski.
Suru ei tunne sääntöjä, mutta siihen liittyy erilaisia vaiheita, jotka saattavat vaihtaa äkisti paikkaa. Aluksi ihminen kieltää tapahtuneen, sitten iskee epätoivo, osalle viha. Jotkut voivat yrittää käydä kauppaa, jotta saisivat entisen elämänsä takaisin. Osa masentuu. Lopuksi ihmisen pitäisi osata hyväksyä tapahtunut osaksi elämäänsä.
Jotta jäähyväiset voisivat onnistua, suru pitäisi siis osata kohdata.
”Hetki, jolloin se onnistuu, on tosi surullinen. Pohjakosketus on saavutettu. On enää kaksi vaihtoehtoa: jäädä pohjalle tai nousta uudestaan pintaan.”
Naiseuden muutos tuntui pahalta
Kristiinan oma pohjakosketus liittyi omaan peilikuvaan leikkauksen ja syöpähoitojen jälkeen. Hänen oli vaikea katsoa sytostaattien niittämää hiuksetonta ja karvatonta kehoaan. Naiseuden muutos tuntui pahalta, mutta hän päätti kuitenkin alkaa tutustua uuteen itseensä, pikkuhiljaa.
”Vähitellen hiukset alkoivat kasvaa, mutta ne olivat uudet – eriväriset ja kiharat. Paluuta entiseen ei ollut.”
”Suremisen lopettaminen on todellisuuden kohtaamista: nyt on nyt, elämä on näin.”
Lupa suruun
Sureva tarvitsee muilta ennen kaikkea läsnäoloa ja empatiaa. Kristiina on huomannut, että myötäeläminen toisen surussa on meille vaikeaa. Pelkäämme, että suru tarttuu. On helpompi hokea, että mitä tuosta, häntä pystyyn, uutta kohti!
”Elämän pitää olla reipasta, iloista ja mielellään loppuun asti nuorekasta.”
Esimerkiksi menetettyä nuoruutta voi olla vaikeaa käsitellä, jos kaveripiiri vähättelee.
”Reaktio voi olla, että mitä väliä iällä, näytät ikäistäsi nuoremmalta. Vaikka se voi olla todella kipeä asia, ettei pysty enää juoksemaan kymmentä kilometriä tai ettei enää saa sellaisia huomionosoituksia kuin nuorena.”
Kristiina kokee, että moni ei ymmärtänyt, miksi naiseuden muutos suretti häntä.
Surua ei kuitenkaan pitäisi lakaista maton alle. Sillä vasta kun ihmisellä on lupa olla surullinen, jäähyväisprosessi voi käynnistyä.
Kristiina vertaa surua ajoankkuriin, joka kulkee veneen perässä myrskyä vakauttaen, mutta matkantekoa hidastaen.
”Ihminen ei välttämättä koko ajan itke, vaan hänellä on sellainen epämääräinen näköalaton olo. Hän huhhailee eli junnaa paikallaan, eikä osaa suunnitella tulevaa.”
Jäähyväisten jättöön Kristiina suosittelee kirjeen kirjoittamista. Se auttaa prosessoimaan tapahtunutta ja omia tunteita. Kirje osoitetaan surun kohteelle: ex-puolisolle, menetetylle nuoruudelle tai syntymättömälle lapselle.
”Idea on, että kirjettä ei koskaan anneta eteenpäin. Siinä kerrotaan, millaisia ihania odotuksia tai muistoja vastaanottajaan liittyy. Ne antavat motiivin surulle. Sitten kerrotaan, miten elämä muuttui ja millaisia tuntemuksia se herätti.”
Kirje lopetetaan sanomalla ”jää hyvästi”. Kun ihminen on hyväksynyt tapahtuneen, hän voi nostaa ajoankkurin pois elämää häiritsemästä.
Omassa kirjeessään Kristiina kiitti omaa kehoaan siitä, että se jaksoi rankat hoidot.
”Suremisen lopettaminen ei tarkoita esimerkiksi kuolleen tai muun menetyksen unohtamista. Se on todellisuuden kohtaamista: nyt on nyt, elämä on näin. Hyväksymisen myötä elämään on mahdollista tulla uutta.”
Kun Kristiina katsoo peiliin nyt, hän näkee iän tuomat merkit ja söpöt, hieman keskenään erikokoiset rinnat.
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 3/22.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti