Los Angeleissa elokuvantekijänä toimiva Alex Noyer saa vankkumatonta tukea äidiltään Rafaela Seppälältä - ”Tunnettu suku ei ole ollut taakka”
Suomalais-ranskalainen elokuvantekijä Alex Noyer suuntasi Suomen armeijaan miettimään, mitä hän halusi elämältään. Nykyään Hollywoodissa uraa luova Noyer saa tukea äidiltään Rafaela Seppälältä.
Alex Noyerin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva Sound of Violence sai Suomen ensi-iltansa joulukuussa 2021.
Alex Noyer opiskelin lukion jälkeen kauppakorkeakoulussa Pariisissa, mutta se ei ollut hänen juttunsa.
”Olin mennyt sinne oikeastaan vain siksi, että olin ollut matematiikassa aika hyvä ja koulu oli upea. Tajusin kuitenkin pian, etten halunnut olla töissä pankkialalla. Olin siihen aikaan henkisesti aika väsynyt ja minulle oli tunne, että pieni tauko opiskeluista tekisi minulle hyvää. Tahdoin miettiä, mitä oikeasti halusin tulevaisuudeltani ja niinpä päätinkin lähteä armeijaan Suomeen”, Alex Noyer kertoo.
Rafaela ja Patricia Seppälä kannustivat armeijankäymiseen Suomessa
”Olen puoliksi ranskalainen ja puoliksi suomalainen. Paitsi että tarvitsin taukoa opiskeluista, olin ollut niin paljon pois Suomesta, että tahdoin suorittaa armeijan toisessa kotimaassani. En myöskään halunnut olla suvussani se ainoa, joka ei olisi armeijaa käynyt.
Halusin myös oppia suomea paremmin, koska ennen armeijaa osasin sitä vain hyvin vähän: hyvää päivää, kiitos ja moi. Kun kerroin suunnitelmastani äidilleni Rafaela Seppälälle, hän kannusti minua suuresti. Isoäitini Patricia oli myös todella ylpeä päätöksestäni.
Olen aina tuntenut olevani suomalainen, mutta myös maailmankansalainen. Perheeni on molemmilta puolilta hyvin kansainvälinen ja välillä olen miettinyt, että olenko enemmän ranskalainen kuin suomalainen vai jotain ihan muuta.”
Patonki konemiehenä
”Olin laivastossa Upinniemellä ja Pansiossa yhdeksän kuukautta. Kokemus oli kaikkeen muuhun verrattuna kyllä todella erikoinen. Kaikki oli minulle uutta. Aloitin oikeastaan elämäni siellä uudelleen.
Olen puhunut ranskaa ja englantia koko elämäni ja kieleen liittyi armeijassakin hauskoja muistoja. Meillä oli yksi alikersantti, joka oli vihainen kaikille koko ajan. Minulle hän ei kuitenkaan pystynyt huutamaan kunnolla, koska hän ei puhunut yhtään englantia.
Kerran hän yritti käskyttää minua englanniksi hyvin hitaasti, mutta vastasin hänelle suomeksi, että anteeksi herra alikersantti, minä en puhu englantia. Alikessu oli punainen kuin tomaatti. Sen jälkeen minun oli pakko opetella suomea ja nopeasti. Olin konemies ja minun piti reagoida nopeasti tilanteisiin ja ymmärtää, mitä minulle sanottiin.
Armeijassa sain myös kasan lempinimiä, kuten Patonki ja Ranskis. Ne olivat minulle ihan ok. Armeijassa koin hieman myös negatiivisuutta juuristani. Siellä oli yksi porukka, joka kyseenalaisti olemassaoloani siellä. Minun piti olla fiksumpi kuin he selviytyäkseni. Opin seisomaan omilla jaloillani ja puolustamaan itseäni.
Armeijassa ollessani isoäitini Patricia Seppälä kuoli ja siitä oli juttua telkkarissa. Kun palasin hautajaisista takaisin, alkoivat jotkut puhua hänestä tosi rumasti. Pysyin rauhallisena, vaikka he yrittivät päästä ihoni alle. Sekin vain vahvisti minua ja koen, että näistäkin kokemuksista on mielestäni tärkeä puhua.”
Rohkeutta armeijasta
”Tunnettu suku ei ole ollut minulle taakka. Ranskalainen nimeni harhauttaa hyvin! En ole koskaan saanut sen takia negatiivista osakseni kuin sen yhden päivän armeijassa.
Armeija opetti minua olemaan rohkeampi. Se oppi on kantanut pitkälle. Siellä minulla oli aikaa miettiä, mitä halusin sen jälkeen tehdä. Markkinointi ja mainonta nousivat pian pintaan. Se aika määritti uuden suuntani, joka vei minut opiskelemaan Englantiin yliopistoon.
Myöhemmin tapasin Suomessa myös vaimoni Lindan, jonka kanssa meillä on kaksi ihanaa lasta. Nykyään asun Los Angelesissa perheeni kanssa ja luon omaa uraa elokuvantekijänä.”
Haasteellinen elokuva-ala
”Perheeni ei ole koskaan puskenut minua tietylle uralle, vaan olen itse saanut valita. Minun ei myöskään tarvitse todistella mitään kenellekään. Olemme perheeni kanssa tosi läheisiä ja puhumme kaikesta. Se on tärkeintä.
Olin lapsena energinen. Itsetuntoni ei ehkä ole ollut se kaikista parhain, mutta olen aina ollut suorapuheinen. En ole ikinä ollut ujo.
Elokuvien myötä tiedän valinneeni sen vaikeimman alan. Sitä äitinikin on aina sanonut, mutta nautin haasteista. Ne motivoivat minua eteenpäin ja äitini on aina ollut todella kannustava. Hän luottaa minuun ja se antaa minulle energiaa.