Liisa Hyssälä huolisi enää vain nuoremman miehen: ”Pilkettä pitää olla – yli seitsemänkymppisillä miehillä leikkaa hitaasti”

Kun Liisa Hyssälä astui elokuisena iltana ulos elokuvateatterista, mielen valtasi kaiho. Juuri nähty Andra Akten – Toinen näytös kertoo ikääntyvistä ihmisistä, rakastumisesta ja siitä, ettei elämä ehkä olekaan vielä ohi.

”Olisi ollut ihanaa jakaa kokemus jonkun miehen kanssa, hurmaantua elokuvasta yhdessä ja tarttua toista kädestä kiinni”, Liisa Hyssälä sanoo.

Vielä vähän aikaa sitten tällainen haave ei olisi ollut mahdollinen. Ennen kuin Liisa saattoi unelmoida, hänen piti surra aviopuolison kuolemaa ja työuran hiipumista, katkaista siteet menneisyyteen ja tottua yksinäisyyteen.

Nykyistä, uutta elämänvaihetta Liisa vertaa kevääseen, jolloin kaikki on vasta nupullaan.

Kuitenkin mielessä myllertää myös pelko.

Irtiotto – ”Riuhtaisin itseni vanhasta”

Aviomies sairasti useita vuosia, joten Liisalla oli aikaa sopeutua ajatukseen hänen menettämisestään. Silti, kun puoliso kaksi vuotta sitten kuoli, yksinäisyys 46 avioliittovuoden jälkeen tuntui raastavalta.

”Varsinaissuomalaisten maalaismiesten tapaan hän ei rupatellut, mutta siihen kätkeytyikin hänen suurin syvyytensä. Hän oli läsnä.”

Samoihin aikoihin kun Liisa jäi leskeksi, päättyi työ Sitran vanhempana neuvonantajana. Sitä oli ensin mahdoton kohdata, olihan työ ollut tärkeysjärjestyksessä usein jopa ennen perhettä.

”Vajosin pimeyteen. Se otti minusta niin voimakkaan otteen, että masennuin. Olin kuin verkossa, jonka silmien läpi en päässyt. Se oli kamalaa. Onneksi sain apua ja selvisin.”

Yksi selviytymiskeinoista oli muutto Helsinkiin kaksi vuotta sitten.

”Se oli jonkinlainen irtiotto menneestä. Riuhtaisin itseni pois vanhasta, jotta saisin uutta tilalle.”

Alku ei ollut kuitenkaan helppo.

Tekoelämää – ”Onko elämälläni mitään tarkoitusta?”

Liisan koti oli yli 40 vuotta Liedossa sukutilalla, vaikka työ kansanedustajana, peruspalveluministerinä, sosiaali- ja terveysministerinä ja Kelan pääjohtajana pitikin häntä arkipäivisin muualla.

Kyynelsilmin hän katsoo kehystettyä valokuvaa maatilan päärakennuksesta, pitkäaikaisimmasta kodistaan.

”Katson kuvaa päivittäin ja näen lapseni siellä pihalla. Parasta aikaa oli se, kun lapset olivat pieniä, mutta en ymmärtänyt sitä silloin.”

Liedosta Liisa muutti puolisonsa kanssa Turkuun, jossa ehti asua pari vuotta.

Maatilaa viljelee nyt poika, mutta Liisalla on edelleen asunto entisessä palvelusväen talossa. Tilalla käydessään hän vetää saappaat jalkaansa ja lähtee metsään. Polkupyörän selässä hän tarkastaa pellot.

Kun Liisa taannoin keräsi tatteja ja auringonkukkia, hän mietti samalla vuodenkiertoa.

”Maalla ihminen on sopusoinnussa luonnon kanssa, kuten Luoja ehkä alun perin tarkoittikin. Vuodenajat sanelevat työt ja syömisen. Jopa ihmisen mieliala vaihtelee niiden mukaan. Vaikka vuodenkierto rytmitti minunkin elämääni, en nähnyt sitä siellä asuessani.”

Maalla työt odottivat heti ulko-oven avattua. Talvella oven pielessä oli lumilapio, kesällä harava.

Omenapuut ja pensaat oli leikattava satoa saadakseen, ja sato oli myös korjattava. Helsingissä ei olisi pakko edes käydä ruokakaupassa, koska tarvikkeet voi tilata kotiin.

”Alussa tunsin eläväni tekoelämää. Oli tyhjää aikaa, joka pisti miettimään, onko elämälläni mitään tarkoitusta. Että tässäkö istun ja katson ulos ikkunasta? Aloin kääntyä sisäänpäin: miettiä, kuka olen, mitä haluan ja mikä tarkoitus kaikella on.”

Hyödyntämättä jäi lentokentän läheisyys, joka oli houkutellut Liisaa Helsinkiin.

”Kuvittelin lähteväni tuon tuostakin seuramatkoille, koska tapaisin niillä mielenkiintoisia ihmisiä. Yhtään sellaista en ole tehnyt.”

Liisa pysähtyy miettimään, olisiko matkojen aika nyt.

Levottomuutta – ”Ikään kuuluu sekin, että mietin elämää taaksepäin”

Kipeimmältä yksinäisyys tuntuu viikonloppuisin. Lauantai-iltoihin sisältyi aiemmin paljon kotielämää, saunassa käynti ja sen jälkeinen leppoisuus. Sunnuntai-iltapäivisin kuunneltiin radiosta kuunnelmia ja Lepopäivän ratoksi -musiikkiohjelma.

”Raukea tunnelma täytti pirtin nurkat ja sielun sopukat.”

Toisaalta yksinäisyys on ollut nautintokin. Se on tervetullutta vastapainoa työelämän ihmistulvalle.

”Täytettyään 70 vuotta ekstroverttikin kääntyy sisäänpäin. Ikään kuuluu sekin, että mietin elämää taaksepäin.”

Yllättävintä Liisasta on ollut huomata, kuinka nopeasti aika on kulunut. Opiskeluvuodet Turun yliopistossa tuntuvat kuin eiliseltä, jolloin kuvitteli edessä olevan työelämän kestävän ikuisuuden.

”Vielä neljäkymppisenä tunsin olevani alkumetreillä.”

Sitten ajan kulku kiihtyi.

”Kuusikymmentä täytettyäni en enää huomannut vuosien vierimistä, ne menivät niin nopeasti.”

Viime aikoina Liisan mielen on vallannut levottomuus. Hän tekee edelleen töitä vanhempana neuvonantajana oman yrityksen kautta. Säännöllistä päivätyötä hän ei kaipaa, mutta jokin uusi haaste olisi tervetullut.

”Ennen vanhainkotia voin haikailla vielä yhtä ja toista.”

Hänelle merkityksellisin on ollut ura poliitikkona. Tänä syksynä Liisa Hyssälä on ollut mukana herättämässä henkiin Helsingin eurooppalaista keskustaseuraa. Ehdokkaaksi vaaleihin hän ei enää ala, mutta tukee mielellään nuorempiaan.

Suurin haave ei liity kuitenkaan työhön tai politiikkaan.

Elämän tarkoitus

Liisa Hyssälä täyttää 75 vuotta joulukuussa. Se hämmästyttää häntä.

”Pääni sisällä en ole vuosieni kaltainen. Iän puolesta pitäisi olla seestynyt, ja kuitenkin olen levottomampi kuin koskaan aiemmin.”

Liisa palaa ajatuksiin vuodenkierrosta. Hän näkee sen myös symbolina ihmisen elämälle. Talvi on piilevä vaihe, kevät kuvastaa puhkeamista ja aukeamista, jolle kesä tuo täyttymyksen. Syksy merkitsee kuolemaa. Ja sen saapumista Liisa pelkää.

”Entä jos se ei päätykään ikinä? Tällä hetkellä näen paljon valoa ja minulla on ystäviä, mutta muuttuuko se? Kuinka yksin lopulta olen?”

Välit poikaan ja tyttäreen sekä kahteen lapsenlapseen ovat läheiset. Ystäviäkin on riittävästi. Silti jotain puuttuu.

Liisa katselee ympärilleen. Koti on kalustettu tavaroilla, jotka hän hankki puolison kanssa ensimmäiseen yhteiseen kotiin 70-luvulla.

”Elämän tarkoitus on varmasti jollain lailla jakaminen. Se on ihmisyyden toteuttamista, sitä korkeinta veisua.”

Viime aikoihin asti ajatus rakastumisesta, seurustelusta tai edes tapailusta tuntui mahdottomalta. Menneisyyden ja menetyksen käsittely vaati aikaa. Nyt elämässä olisi tilaa kumppanille: miehelle, joka olisi läsnä.

”Se saa tuntemaan, että elän kevättä.”

Liisa ei kaipaa elämäänsä isoa muutosta.

”Olen itsenäinen ja pärjään hyvin yksinkin. En etsi aviomiestä tai elättäjää.”

Hän ei halua enää asua kenenkään kanssa.

”Olisi kuitenkin mukava kohdata riittävästi samalla aaltopituudella oleva mies, jonka kanssa voisin jakaa asioita, kirjoja, elokuvia, teatteria, älyllisiä ajatuksia, vaikka illan päätyttyä menisimme omiin koteihimme.”

Kuka tahansa Liisan elämään ei ole tervetullut. Miehen pitää olla myös ehdottomasti Liisaa nuorempi, vaikka reilustikin.

”Pilkettä pitää olla. Yli seitsemänkymppisillä miehillä leikkaa hitaasti ja he ovat kadottaneet huumorintajunsa.”

Ei haittaisi, vaikka mies muistuttaisi italialaista näyttelijää Marcello Mastroiannia tai tämän ranskalaista kollegaa Alain Delonia.

Mutta mistä miehen löytää? Liisa nauraa hersyvästi.

”Kuulun sukupolveen, joka odottaa, että kotoa haetaan. Eikö sitä sanota, että vaikka Peräseinäjoelta noudetaan, kun on tarpeeksi hyvä?”

”Olen optimisti ja selviytyjä”

Kävellessään Esplanadia päästä päähän kauniissa vaatteissa ja huolellisesti meikattuna Liisa Hyssälä nauttii.

”Tuntuu kuin minulla silloin olisi siivet. Olen ollut maalla niin pienissä ympyröissä, poissa kaikista parrasvaloista, että Espakin aiheutti hekuman. Ehkä seuraavalla kerralla istahdan sen varrella lasilliselle ja odotan, että joku kaappaa mukaansa.”

Surumielisistä mietteistä huolimatta elämässä on tällä hetkellä runsaasti valoa.

”Olen optimisti ja selviytyjä. Elän vahvasti tässä hetkessä ja ajoittain elämä on aika ihanaa. Olen vasta tämänhetkisen elämänvaiheeni alussa. En ole vielä näyttänyt kaikkia kynsiäni.”

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti