Mikko Kuustonen kävi tien kaivoskylästä maailmalle – Nyt mies maadoittuu Mäntyharjulla: ”Haluan yhä enemmän rauhaa ympärilleni”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Mikko Kuustonen
Helsingistä tuli muusikko Mikko Kuustosen rakas kotikaupunkini 80-luvulla, mutta hän viihtyy myös maalla. ”Olen löytänyt itsestäni sellaisia piirteitä, joita en aiemmin tunnistanut. Ostan lintukirjoja ja kiikaroin vesilintujen liikkeitä.” © Tommi Tuomi
Kun Mikko Kuustonen menetti 16-vuotiaana äitinsä, hän alkoi kirjoittaa lauluja. Oravikosken kaivoskylä vaihtui pääkaupunkiseutuun. Pala sydäntä on nykyään myös Afrikassa ja Mäntyharjulla.

Oravikoski: Tuulikaapin pieni pulverikauppias

Tuulikaapin ikkunassa roikkui valkoinen valoverho. Katselin kankaan kuvioita ja kuuntelin kaivosmiestä ahtaassa eteisessä. Pyysin häntä ottamaan seinäkaapin kolmannelta hyllyltä sinisiä ja keltaisia särkylääkkeitä, sillä en 8-vuotiaana itse yltänyt. Ojensin miehelle metallisesta kassalippaasta vaihtorahat viiden markan setelistä.

”Näin kuvailen tyypillistä lapsuuteni muistoa tuoreessa kirjassani Omaelämäkerta. Vietin lapsuuteni ja teinivuoteni Oravikosken kaivoskylällä Leppävirralla.

Kylän ainoa apteekki toimi kotimme tuulikaapissa. Meillä kävi jatkuvasti kaivostyöläisiä hakemassa vahvoja särkylääkkeitä, joita he olivat tottuneet syömään kaivostunneleiden rankoissa olosuhteissa. Minulla on edelleen jemmassa pahan päivän varalle tuon ajan särkylääkkeiden markkinajohtajaa Hota-pulveria.

Myin lääkkeitä koko lapsuuteni. Kun äitini kuoli syöpään minun ollessani 16-vuotias, Leppävirran apteekin proviisori soitti minulle ja tarjosi töitä. En kuitenkaan lähtenyt apteekkiuralle, vaan aloin tehdä biisejä. Purin musiikkiin suruani.”

Vanhemmat osoittivat rakkauden tuomalla leivän pöytään

”Lapsuuteni oli hyvä. Synnyin kuusilapsisen perheemme kuopukseksi vuonna 1960. Vanhin veljeni oli syntynyt jo sodan kynnyksellä vuonna 1939. Kavereitteni isovanhemmat olivat saman ikäisiä kuin minun äitini ja isäni. He eivät osoittaneet rakkauttaan sanoilla tai hellyydellä, vaan tekemällä töitä ja tuomalla leipää pöytään.

Tuulikaappikohtaamiset opettivat minulle valtavasti erilaisten ihmisten kanssa toimimisesta. Äiti sanoi minulle aina, että muista katsoa silmiin ja sanoa päivää.

Oivalsin jo lapsena, että kaikkia ihmisiä kohdellaan samanarvoisesti heidän lähtökohdistaan riippumatta.”

Oravikosken kaivoskylä 1964. Mikko isänsä rakentaman polkuauton koeajolla. © Omaelämäkerta

Oravikosken kaivoskylä 1964. Mikko isänsä rakentaman polkuauton koeajolla. © Omaelämäkerta

Taka-Töölö: Rahat lopussa

”Muutin Helsinkiin 19-vuotiaana aloittaessani samaan aikaan sekä opinnot että työt muusikkona. 21-vuotiaana menin naimisiin Maritan kanssa. Marita työskenteli Auroran sairaalassa silloisessa Helsingin Taka-Töölössä. Saimme ensimmäiseksi kodiksemme työsuhdeasunnon sairaalan ambulanssitallin vintiltä. Meillä ei ollut omaa kylpyhuonetta, vaan peseydyimme käytävän suihkussa.

Aika sairaala-alueella määritteli elämäni suuntaa monin tavoin. Kävin armeijan, aloitin keikkailun ja minusta tuli isä. Esikoistyttäreni Iina eli ensimmäisen vuotensa sairaala-alueella.

Ajanjaksoon liittyy valoisia ja onnellisia muistoja. Tosin näin jälkikäteen ajateltuna olen ollut myös pulassa. Rahat olivat usein lopussa. Kun tilini oli tyhjä, kouluttauduin kolmen päivän pikakurssilla myymäläetsiväksi.

Tehtäväni oli näytellä asiakasta elintarvikekaupoissa. Sain kenkää kahdessa viikossa, sillä en raaskinut ottaa ketään kiinni. Minun kävi sääliksi laitapuolenkulkijoita. Minulla ei ollut sydäntä kieltää heitä varastamasta ruokaa.

Hankimme perheellemme rahaa myös myymällä rintamaitoa Kätilöopistolle. Kerran tiukassa jarrutuksessa pakastetut maitopussit vierivät pitkin ratikan lattiaa. Keräsin niitä hämmentyneiden matkustajien jaloista. Tein töitä myös lastensuojelulaitoksessa ja yöhoitajana nuorisokodissa.

Vuodet Taka-Töölössä olivat identiteettini rakentumisen, perheen perustamisen ja rakkauden aikaa. Ne opettivat minut ennen kaikkea luottamaan siihen, että elämä kantaa.”

Ensimmäinen koti Kiskola. Uusi kaivoskylä kohosi keskelle maalaismaisemaa. Tähän taloon asettuivat Aijalan kaivokselta siirtyneet mainarit perheineen. © Omaelämäkerta

Ensimmäinen koti Kiskola. Uusi kaivoskylä kohosi keskelle maalaismaisemaa. Tähän taloon asettuivat Aijalan kaivokselta siirtyneet mainarit perheineen. © Omaelämäkerta

Espoo: Unelmista totta

”Vuonna 1991 julkaistu sooloalbumini Musta jalokivi muutti menestyksellään työn luonteen totaalisesti. Olin siihen asti hankkinut toimeentuloni tekemällä pieniä klubikeikkoja, mutta nyt levyni myivät ja soivat radiokanavilla.

Samaan aikaan Suomessa alkoi lama ja asuntojen hinnat romahtivat. Yhtäkkiä perheelläni oli varaa muuttaa pienestä vuokra-asunnosta omistusasuntoon. Omakotitalo Espoon Lintuvaarassa tuntui unelmieni täyttymykseltä. Seutu oli täydellisen rauhallinen koulua aloitteleville tyttärillemme Iinalle ja Minkalle.

Pihasta tuli terapiaprojektini. Vietin elämäni onnellisimpia kesiä kantamalla kiviä, rakentamalla aitaa ja pengertämällä rinnettä. Nimesin pihallamme pulputtavan suihkulähteen naisfiguurin Dorothyksi. Rupattelin usein hänen kanssaan.

Vaikka ulkoiset puitteet olivat harmoniassa, sisälläni myllersi. Nousukiitoon lähtenyt urani vei kaiken käytettävissä olevan ajan. Vaimoni piti pääasiassa huolta kodista ja lapsistamme. Keikkailin ympäri Suomea ja matkustin myös paljon kehitysmaissa tehden dokumentteja kansalaisjärjestöille.”

Alkoholista tuli rentoutumiskeino

”Alkoholi alkoi tuolloin ottaa yhä suurempaa roolia elämässäni, mistä seurasi masennusta ja ahdistusta. Jossain vaiheessa tajusin, että alkoholista oli tullut minulle pakonomainen rentoutumiskeino – kotiin tullessani avasin usein viinipullon.

Halusin lopettaa, mutta se olikin vaikeampaa kuin luulin. Kävin ammattiauttajien luona ja päädyin lopulta Minnesota-hoitoon. Elämästäni tuli huomattavasti onnellisempaa, kun ymmärsin addiktiot sairautena ja sain apua.

Kymmenen vuotta Lintuvaaran lintukodossa oli perhe-elämän ohella omaan itseeni asettumisen aikaa. Aloin vihdoin uskoa siihen, että voin elättää perheemme musiikilla. Pystyin palkkaamaan henkilökuntaa keikoilleni ja minulla oli varaa asua hotellissa reissatessamme ympäri Suomea. Se tuntui hienolta.”

Lue myös: Minka Kuustonen muistelee yltäkylläisiä lapsuusjoulujaan – Teinivuosina iski henkinen krapula: ”Isä pyyteli lahjavuoria anteeksi”

Kamerunilaiskylän levollinen hetki.

Kamerunilaiskylän levollinen hetki.

Afrikan kauneus ja raakuus ovat mietityttäneet Mikkoa. ”Reissut ovat ennen kaikkea näyttäneet, että ihmiset ovat samanlaisia maailman joka kolkassa.” © Tommi Tuomi

Afrikan kauneus ja raakuus ovat mietityttäneet Mikkoa. ”Reissut ovat ennen kaikkea näyttäneet, että ihmiset ovat samanlaisia maailman joka kolkassa.” © Tommi Tuomi

Afrikka: Tervetullut muukalainen

”Jeeppi ryskytti pitkin kuoppaista tietä Senegalin pohjoisosassa Länsi-Afrikassa. Olimme ajaneet tunteja ja päätyneet lopulta keskelle autiomaata. Meillä oli onneksi hyvä paikallinen kuljettaja, joka osasi laskea renkaiden paineen oikein, jottemme uponneet hiekkaan.

Saavuimme pieneen Ngiling Bao -nimiseen kylään. Kylässä vallitsi pysähtynyt unenomainen tunnelma. Savimajojen seiniin oli maalattu värikkäitä raitoja. Meille kerrottiin, että mitä varakkaampi asukas on, sen värikkäämpi on hänen kotinsa.

Kyläpäällikkö halusi tarjota minulle aterian kotonaan. Hämärän majan lattialle oli katettu maissipuuroa, kalaa ja kasviksia. Maissipuurosta pyöriteltiin käsin pallero, joka vietiin suuhun. Kyläpäällikkö katsoi onnetonta räpeltämistäni ja puisteli päätään. Hän alkoi syöttää minua pitkillä kauniilla sormillaan.

Olen kiertänyt Afrikkaa, Aasiaa ja Latinalaista Amerikkaa kaksi vuosikymmentä tehden dokumentteja ja reportaaseja kansalaisjärjestöille sekä toiminut YK:n hyvän tahdon lähettiläänä.

On ollut äärimmäisen merkityksellistä päästä toivon silminnäkijäksi. Vaikka olen saapunut kyliin muukalaisena, olen kokenut olevani tervetullut. Olen vastaanottanut maailman köyhimmillä alueilla vieraanvaraisuutta, joka on piirtynyt ikuisesti sydämeeni.

Erityisesti afrikkalaiset maalaiskylät ovat opettaneet minulle, mitä yhteisöllisyyden voima tarkoittaa.

Toisaalta olen nähnyt äärimmäistä köyhyyttä, väkivaltaa, amputoitujen leirejä, lapsisotilaita ja kaltoin kohdeltuja naisia. Afrikan kauneuden ja raakuuden ristiriita on mietityttänyt minua paljon.

Reissut ovat ennen kaikkea näyttäneet minulle, että ihmiset ovat samanlaisia maailman joka kolkassa. Voimme kommunikoida toistemme kanssa, vaikkei yhteistä kieltä olisikaan.

Jään murtamisessa pienet lapset ovat lahja. He löytävät kyvyn kommunikoida liikkeen ja leikin kautta.”

Mäntyharjun vapaa-ajan koti on uusi kiintopiste ja tyyneyden tyyssija. ”Rakennutimme sen puolisoni kanssa.” © Omaelämäkerta

Mäntyharjun vapaa-ajan koti on uusi kiintopiste ja tyyneyden tyyssija. ”Rakennutimme sen puolisoni kanssa.” © Omaelämäkerta

Mäntyharju: Lintu­bongari maadoittuu

”Olin eronnut Maritasta vuonna 2014 ja avioitunut Hanna Brotheruksen kanssa neljä vuotta myöhemmin. Haaveilimme Hannan kanssa vuosia vapaa-ajan kodista luonnon hel- massa. Pitkään tuntui siltä, että se ei olisi taloudellisesti mahdollista. Unelmamme kävi toteen, kun lopulta rakensimme talon Pyhäveden rantaan.

Nykyään vietämme suurin piirtein puolet ajastamme Etelä-Savossa. Etenkin korona-aikana olemme olleet paljon maalla. Olen jopa hieman yllättynyt siitä, kuinka tärkeä kakkoskodistamme on minulle tullut. En ole koskaan omistanut kesämökkiä, mutta tästä talosta järven rannalla on muodostunut nopeasti levon tyyssija.

Minulla on kaksoisidentiteetti. Helsinki on rakas kotikaupunkini, mutta viihdyn erinomaisesti myös maaseudulla. Ehkä kaipuu luonnon lähelle liittyy jollain tapaa ikääni. 62-vuotiaana haluan yhä enemmän rauhaa ympärilleni.

Olen löytänyt itsestäni sellaisia piirteitä, joita en aiemmin tunnistanut. Ostan lintukirjoja ja kiikaroin vesilintujen liikkeitä. Kun kuikka ui kohti laituria, keskeytän kaiken tekemiseni. Liikutun joutsenten lipuessa ylväinä pitkin järven selkää.

Kirjoitan Mäntyharjulla kappaleita, mutta soittamiseen suhtaudun varovaisesti. En tohtisi tuoda edes musiikkia häiritsemään luonnon harmoniaa. Nautin siitä, että ympärilläni kuuluu vain laineiden liplatusta, tuulen huminaa ja korppipariskunnan pesänrakennuspuuhia.

Sieluni kaipaa oikeastaan aika yksinkertaisia asioita: hiljaisuutta, lepoa ja kiireetöntä yhdessäoloa rakkaitteni kanssa. Mäntyharjulla maadoitun. Se kuulostaa snadisti hörhöltä mutta kuvaa olennaisen.”

Mikko Kuustosesta julkaistaan huhtikuussa Omaelämäkerta (Johnny Kniga). ”Siinä yhdistyvät kirja, äänimaisema ja albumillinen uusia lauluja.” © Tommi Tuomi

Mikko Kuustosesta julkaistaan huhtikuussa Omaelämäkerta (Johnny Kniga). ”Siinä yhdistyvät kirja, äänimaisema ja albumillinen uusia lauluja.” © Tommi Tuomi

Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 4/22.

Lue myös: Tanssitaiteilija Hanna Brotherus julkaisi Ainoa kotini -esikoisromaaninsa: ”Tarina seuraa elämänkaartani, mutta on autofiktiivinen teos”

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X