Ongelmajuominen pysyi piilossa – Psyykkinen riippuvuus alkoi ensihuikasta, kertoo Nadja Mäkinen: ”Kun kaikki joivat, alkoholismi oli helppo kieltää”
Nadja Mäkinen pystyi pitkään pitämään ongelmajuomisensa piilossa läheisiltäkin – olihan se vain hienoa ja normaalia olla hauskaa seuraa, iloinen bilettäjä.
Nadja Mäkinen muistaa, miten opiskelijaporukoissa juuri kukaan ei kyseenalaistanut tai kummastellut nuorten aikuisten läpimärkää elämää – opiskelijoiden monen päivän kaatokännejäkin pidettiin normaalina.
Viikonloppuhumalat kuuluivat Nadja Mäkisen, 39, nuoruudessa asiaan. Jo teini-iän viinakokeilu aiheutti voimakkaan reaktion niin tunteena kuin fyysiselläkin tasolla.
”Psyykkinen riippuvuus alkoi oikeastaan ensihuikasta: se oli mielestäni parasta ikinä. Alkuun juominen olikin hauskaa, mutta jo 16-vuotiaana siinä näkyi ongelmapiirteitä”, Nadja Mäkinen muistelee.
Ylilyönnit, morkkikset ja sekoilut kuittaantuivat nuoruudella. Ahdistuksen, häpeän ja pelon hallinnan menettämisestä nuori Nadja piti itsellään.
Opiskelu- ja ystäväporukassa hän oli hauskaa seuraa, energinen ja iloinen ”bilettäjä”.
Vaikka kaverit joutuivat usein huolehtimaan tolkuttomassa humalassa olleesta tytöstä, juuri kukaan ei nähnyt asiassa ongelmaa eikä siitä ylipäätään puhuttu.
”Peitin morkkikset isotteluun, naureskeluun ja näitä sattuu -kuittailuihin. Opiskelin tuolloin Ilmajoella, mutta eihän siitä ryyppäämisen takia mitään tullut. Yksi vanhempi miesopiskelija näki ainoana tilanteeni ja sanoi, että olen huipputyyppi, jossa on potentiaalia vaikka mihin, mutta alkoholismi pilaa elämäni.”
Mäkinen suuttui miehelle: millä oikeudella tämä nimitteli holistiksi nuorta naista, joka vain nautti elämästä, kuten ikään kuuluu. Asia jäi siihen.
Vanhemmatkin olivat huolissaan, mutta eivät osanneet ajatella, että nuorella voisi olla alkoholiongelmaa.
”Nadjalla on joku vaihe, joka menee ohi, niin he pohtivat. Enkä ihmettele, etteivät he osanneet nähdä totuutta”, tytär sanoo nyt.
Raskaudet siirsivät ongelmaa
19-vuotiaana Mäkinen alkoi odottaa esikoistaan. Hän oli masentunut ja ahdistunut kesken jääneistä opinnoista ja alkoholin ylivallasta arjessa, mutta raskausaika sekä lähes heti perään syntynyt toinen lapsi rauhoittivat elämän tilapäisesti.
Raskaudet olivat toivottuja ja helpotus. Nuori äiti ajatteli, että nyt hän on kuivilla ja kaikki korjaantuu.
”Raskausajat olin juomatta, ja pitkään pidin kiinni siitä, että lasten aikana ei juoda – mutta riippuvuus oli läsnä silloinkin. Kun muut pikkulasten äidit iloitsivat, että ihana kun saa nukkua ja levätä lapsen ollessa hoidossa, ajattelin että mitä te selitätte: omalla ajalla saa ryypätä! Ei tullut mieleenkään, että olisin voinut tehdä jotain muuta.”
Periaate alkoi kuitenkin lipsua salatissutteluksi, kun lapset oli huolehdittu nukkumaan.
Mäkinen kävi välillä töissä, mutta oli suurperheen äitinä pitkään kotona. Parikymppisenä hän sairastui paniikkihäiriöön, johon kuuluvaa levottomuutta ja tuskaisuutta alkoholi lievitti – hetkellisesti. Humalan poistuttua vaikutus oli päinvastainen.
Viikonloppujuomista oikeutti muiden käytös ja maan tapa.
”Niin sanottu kohtuukäyttö ei kuulunut maailmaani. Aloin keksiä syitä ja juhlan aihetta: keskiviikko on pikkulauantai ja jos perjantaina oli tiedossa juhlat, niitä piti pohjustaa torstaina. Elämä alkoi pyöriä alkoholin ympärillä: koska ja missä pääsee ottamaan seuraavan kerran.”
Alkoholisti on joku haiseva äijä
Nadja Mäkinen uskoo, että tänä päivänä hänen juomiseensa olisi puututtu. Vatsahuuhtelut, poliisikyydit ja ylilyönnit pysyivät kuitenkin vielä vuosituhannen vaihteessa piilossa esimerkiksi terveydenhuollon henkilöstöltä ja lastensuojeluviranomaisilta.
”Porukalla ryypättiin joka paikassa, ja myös hakeuduin seuraan, jossa rankka juominen oli normaalia. Mutta ei kaikista nuoruudenaikaisista kavereistani ole tullut alkoholisteja, muutamista kylläkin.”
Mäkinen yritti ryhdistäytyä monta kertaa. Yksi ryyppäämisen takia pilalle mennyt lomareissu lasten kanssa oli käännekohta, mutta selvänä matkoilla ollessaan hän oli ärtyisä, hermostunut ja odotti vain kotiin pääsyä.
Alkoholismi on vahvasti periytyvä sairaus, ja Mäkisen isä kuoli siihen 39-vuotiaana. Kun Nadjan veli raitistui, se merkitsi puolen vuoden sisällä muutosta siskollekin.
”Ajattelin, että alkoholistit ovat vanhoja haisevia äijiä, jotka huutavat tuolla ojanpohjilla. Kun veli raitistui, tajusin että jos jatkan juomista, minusta tulee se äijä.”
Pyhä lupaus piti tuolloin viisi päivää. Jotain oli kuitenkin tapahtunut, ja siihen liittyi uusi parisuhde ”raivostuttavan raittiin mutta rakkaan” miehen kanssa.
”Pelkäsin itseäni, pelkäsin että menetän hänet ja kaiken, mitä minulla on. Pakkomielteinen juominen ja taistelu sitä vastaan veivät kaikki voimat. Mielenterveys oli romuna, olin eronnut ja ollut 1,5 vuotta sairauslomalla. Mutta niinhän se usein menee, että valtavasti pahaa pitää tapahtua, ennen kuin tajuaa sairautensa.”
Jokainen voi toipua
Nadja Mäkinen oli 37-vuotias, kun hän astui Minnesota-mallisen hoitolaitoksen ovesta sisään. Suurimpien häpeän aiheiden kuuleminen ja kertominen auttoi ymmärtämään, että alkoholismi on sairaus, jota on muillakin.
”Melkoista vuoristorataa se oli, ja itkin koko toisen viikon. Tajusin, etten ollutkaan se herttainen ja kiltti juoppo, joka ei ole satuttanut ketään. Mutta kun koko ruumiin vallannut ahdistus alkoi hellittää, tunsin, että raittius laskeutui minuun. Tarve juoda on poistunut, eikä sitä ole tullut kertaakaan hoidon jälkeen.”
Mäkinen vahvistaa, että naiseus ja äitiys tekevät alkoholismista erilaista. Naiset sinnittelevät, peittelevät ja piilottavat, ja Nadjakin ylläpiti kulissit loppuun asti. Edes lähipiiri ei tajunnut ongelman syvyyttä.
”Viinaporukoissa naisia käytetään hyväksi samoin kuin narkkarijengeissä, ja siihen oppii itsekin. Kasvatin itselleni niin paksun kuoren, etten tiennyt enää, kuka siellä alla on. Ajattelin myös, ettei kukaan voi auttaa ja menen tämän elämän kanssa hautaan.”
Niin ei käynyt: Mäkinen on kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi, tekee keikkatyötä päihdeterapeuttina ja valmistuu lähihoitajaksi.
Lapsiin on hyvät ja lämpimät välit, eivätkä ne katkenneet edes juoma-aikoina.
”Mutta nyt olen aidosti läsnä, sairaus ei ole siinä välissä. Olen se äiti, tytär ja sisko, joka olen aina halunnut olla. Minulla on tukiverkko, enkä ole yksin yhtenäkään päivänä. Toipuminen on mahdollista kaikille.”
Raittiina pysyminen ei ole mahdoton rasti – on vain oltava kokonaan juomatta. ”Jos nyt lähtisin tästä viikonlopun kunniaksi terassille vain yhdelle, minulla ei olisi edes promillen miljoonasosan mahdollisuutta jättää juomista siihen”, Tatu Varpukari kertoo sairaudestaan. © Sara Pihlaja