Piispa Mari Parkkinen haluaa olla sillanrakentaja, joka edistää kunnioitusta ja kuuntelemista – ”Me emme saa eristäytyä toisistamme”
Piispa Mari Parkkinen toivoo, että ihmiset löytäisivät toistensa luokse. Polarisoituvassa ja yksinäisyyttä potevassa yhteiskunnassa tarvittaisiin lähimmäisenrakkautta muulloinkin kuin jouluna.
Mikkelin hiippakunnan piispa Mari Parkkinen toivoo, että näkisimme lähimmäisinämme muutkin kuin perheenjäsenet. Parkkiselle rakkaus ja armo ovat kristinuskon ydintä.
Tunnelma on rento, vaikka ollaan piispan työhuoneessa. Mikkelin hiippakunnan piispa Mari Parkkinen kaataa vieraille kahvia kuppeihin ja tunnustaa, ettei muistanut, että tänään otetaan myös valokuvia. Piispan punaiset kiharat pyrkivät iloisesti valloilleen.
Pappina ja kirkkoherrana Mari Parkkinen tuli tunnetuksi lämminhenkisenä ja välittömänä sielunpaimenena. Sellainen hän on piispanakin. Hänen seurassaan on myös helppo olla oma itsensä. Voi nauraa – ja itkeäkin, jos siltä tuntuu.
Parkkinen vihittiin Mikkelin hiippakunnan piispaksi syyskuun alussa. Piispanvaalin voitti rakkauden ja laajan armon puolestapuhuja. Ensimmäiset kuukaudet piispana ovat olleet yhtä haipakkaa. Imatran kirkkoherrana Parkkinen sai olla oman seurakuntansa keskellä, mutta nyt hänen ”valtakuntaansa” kuuluu Etelä-Savon lisäksi Päijät-Häme, Etelä-Karjala ja Kymenlaakso, yhteensä 36 seurakuntaa.
”Paljon on opeteltavaa. Suurin ero entiseen on ehkä se, että piispana olen aivan eri tavalla esillä julkisesti kuin kirkkoherrana.”
Laajoja näkökulmia
Mari Parkkisen tie piispaksi ei ole se kaikista tavallisin. Hän tuli kirkollisiin piireihin aivan toisesta maailmasta ja myöhään, liki nelikymppisenä. Parkkinen ei ole pappissuvusta eikä uskonnollisesta perheestä. Ennen pappisuraansa hän työskenteli juontajana ja toimittajana radiossa.
”Minulla oli kaikki: ihana perhe, omakotitalo ja kiinnostava työ – mutta jotakin tuntui puuttuvan. Olin aina pohtinut syntyjä syviä, ja hiljalleen nuo kysymykset voimistuivat eivätkä jättäneet minua enää rauhaan.”
Parkkinen mietti maailmankaikkeuden syntyä, olemassaolon merkitystä ja elämän tarkoitusta. Hengellinen herääminen sysäsi hänet uudelle polulle, ja hän aloitti työnsä ohessa teologian opinnot Helsingin yliopistossa. Samana vuonna jolloin hän valmistui teologian maisteriksi, hänet vihittiin myös papiksi. Hän oli silloin 39-vuotias.
Parkkisen maailmankuvaa ovat avartaneet ulkomailla vietetyt vuodet. Lukion jälkeen hän vietti vuoden Hondurasissa vapaaehtoistöissä, ja vuosituhannen vaihteessa koko perhe lähti vuodeksi Belizeen. Lapset olivat tuolloin kolme- ja puolivuotiaat. Vuosina 2014–2017 Parkkinen oli miehensä kanssa lähetystyössä Jerusalemissa.
”Sielläkin näin, miten ihmisillä on ruohonjuuritasolla pyrkimys yhteyteen ja yhteisymmärrykseen. Alueella on esimerkiksi israelilaisten ja palestiinalaisten yhdessä perustamia yhdistyksiä, joihin kuuluu konflikteissa lapsiaan menettäneitä vanhempia.”
Kaiken ytimessä rakkaus
Piispan työpöydällä on laminoituna erään laulun sanat. Kyseessä on monelle rippileiriltä tuttu laulu, jossa kysytään, kuinka kukaan voisi rakastaa tätä kurjaa maailmaa. Ja vastataan, että Jumala voi.
Teologina Mari Parkkinen erottaa toisistaan jumalallisen rakkauden, joka on täydellistä, ja ihmisten välisen rakkauden, joka on aina vajavaista.
”Jumalallinen rakkaus sulkee sisäänsä kaiken tämän rikkinäisen maailman ja kaikki ne haavat ja sielun kuprut, joita meistä jokainen on elämässään saanut. Rakkauteen liittyy myös armo ja anteeksianto.”
Parkkinen pohtii, millainen ihmisten välinen rakkaus tulisi edes lähelle jumalallista rakkautta. Ehkä vanhemman ja lapsen välinen rakkaus, joka antaa lähes kaiken anteeksi.
”Tai ehkä sittenkin isovanhempien rakkaus lapsenlapsiinsa, siinä saa noukkia rusinat pullasta”, hän lisää pilke silmäkulmassa. Hän on itse yhden ja kohta kahden lapsenlapsen mummi.
Kristinuskoon kuuluu myös lähimmäisenrakkaus, joka on toisen ihmisen huomioonottamista, kunnioittamista ja auttamista.
”Lähimmäisenrakkaus ja yhteys on sitä, että katsomme silmiin, kohtaamme toinen toisemme, autamme apua tarvitsevia ja rakennamme enemmän kuin revimme. Minusta meidän yhteiskunnassamme on aina ollut vahva diakoninen näkökulma: hyvinvointivaltion periaatteena on pitää heikoimmista huolta ja kantaa kortta kekoon.”
Kuuntele ja kunnioita
Piispana Mari Parkkinen haluaa olla sillanrakentaja, joka edistää kunnioitusta, kuuntelemista ja monimuotoisuutta.
”Luterilaiseen kirkkoon mahtuu monia erilaisia näkemyksiä ja tulkintoja. Pidän tästä kirkkomme rosoisuudesta. Vaikka emme ole samaa mieltä, voimme silti tulla yhteen ja elää yhdessä. Saman ajatuksen voi ulottaa koko yhteiskuntaan.”
Parkkinen on hyvin huolestunut nykymaailmassa jyräävästä polarisaatiosta. Elämme vastakkainasettelun aikaa, jossa jokainen huutaa omaa agendaansa toista kuuntelematta.
”Ei tätä maailmaa sillä tavalla rakenneta, vaan tarvitaan dialogia. Polarisaatioon olisi puututtava yhdessä, ääriajattelulle ei saisi antaa tilaa. Me emme saa eristäytyä toisistamme, vaan ihminen kuuluu yhteyteen toisten kanssa. Viimeistään korona opetti sen meille.”
Parkkinen miettii, että jos polarisaatio lisääntyy, edessä on huolestuttava tulevaisuus. Hän panee toivonsa siihen, että ihmiset havahtuvat ja alkavat ruohonjuuritasolla kuunnella toinen toista ja hakea yhteyttä.
Älä jätä yksin
Joulun sanomassa korostuu lähimmäisenrakkaus sekä heikoimpien ja kärsivien auttaminen. Maailmalla Parkkinen on kokenut hyvin monenlaisia jouluja. Esimerkiksi katolisessa Belizessä jouluaaton juhlintaan osallistui koko kylä.
”Väki kulki talosta toiseen, seimiasetelman edessä laulettiin ja laskettiin Jeesus-lapsi seimeen. Sitten syötiin vähän kakkua ja siirryttiin seuraavan taloon. Tätä jatkettiin aamuyöhön asti.”
Suomalainen joulu on yksityisempi: perheet kokoontuvat yhteen, ollaan oman porukan kesken. Tämä on arvokasta, mutta kolikon kääntöpuolella on, että yksinäisyyskin on jouluna räikeimmillään. Miten sitä voisi lievittää?
”Kyllähän se lähtee ihan siitä, että perheet kutsuisivat yhteiseen joulunviettoon myös vähän kauempana asuvia sukulaisia ja ystäviä. Seurakunnissa pyrimme huomioimaan yksinäisiä järjestämällä yhteisiä jouluruokailuja. Diakoniatyö on todella aktiivista joulun alla.”
Parkkinen palaa aiempaan teemaansa, siihen, että ihminen on luotu yhteyteen toisten kanssa. Suomalaisessa kulttuurissa korostuu kuitenkin yksin pärjääminen, eikä meitä voi hyvällä tahdollakaan pitää kovin yhteisöllisinä. Yksinäisyyttä pidetään yhtenä isona syynä mielenterveysongelmien taustalla.
Parkkinen huomauttaa, että vaikka yksilötasolla jokainen voi tehdä jotakin, tarvitaan myös yhteiskunnallisia ratkaisuja. Hän ottaa esimerkiksi asumisratkaisut, joissa nuoria opiskelijoita asuu palvelutaloissa yhdessä ikäihmisten kanssa.
”Yksinäisyys ei ole yksinäisen syytä, eikä se voi olla hänen taakkansa. Mutta jos voimia on, kannattaa lähteä ihmisten ilmoille. Esimerkiksi seurakunnissa on lisätty yhteisiä ruokailuhetkiä, joihin kaikki ovat tervetulleita. Yksinäisyys kuitenkin myös lamaannuttaa, ja haasteena onkin, miten tavoitamme ne, jotka eivät jaksa enää lähteä kotoa.”
Piispa Mari Parkkinen löytää kiireen jälkeen oman joulurauhan
Papille joulu on kiireistä aikaa. On hartauksia, jumalanpalveluksia, messuja. Parkkisilla on pyritty aina siihen, että perheelle löytyisi kaiken kiireen keskellä myös yhteinen aika jouluateriaan ja yhdessäoloon.
Tänä jouluna piispalla on vähän rauhallisempaa. Ohjelmassa ei ole kuin yhdet kauneimmat joululaulut ja joulumessu, jonka hän pitää Mikkelin tuomiokirkossa.
Juuri aattoyön messussa kiteytyy joulun ja kristinuskon sanoma, sanoo Parkkinen.
”Kyseessä on hyvin puhutteleva messu, joka alkaa sanoilla, että tämä on se yö – Jumala syntyi maailmaan. Seimessä makaa pieni vauva, joka ei pärjää tässä maailmassa ilman rakkautta.”
Kun joulumessu ja kaikki kiire on ohi, Mari Parkkinen kokee oman joulurauhansa. Hetken, jossa vallitsee rauha ja rakkaus maailman pimeyden ja rikkinäisyyden keskellä.
