Pirkko Mannola vajoaa toisinaan syviin vesiin: ”Tiedän, mitä on aamuangsti”
Näyttelijä Pirkko Mannola on elänyt jo 10 vuotta jatkoajalla, mutta pelko vanhenemisesta iski ”Pirteä-Pirkkoon” vasta vuosi sitten. Aamuangstin ja masennuksen hetkinä apu löytyy onneksi läheltä.
Näyttelijä Pirkko Mannolalla alkoi iso urakka Åke Lindmanin kuoltua. ”Minua oli aina johdateltu ja määrätty niin, että olin tavallaan hukannut itseni. Rupesin selvittämään, kuka minä olen ja mitä minä haluan.” © Jouni Harala
Kun puusta katkeaa yksi oksa, Pirkko Mannola tarttuu seuraavaan. Näin sanoi elokuvatuottaja ja -ohjaaja Toivo Särkkä, kun Pirkko sai potkut Suomen Filmiteollisuuden konkurssissa vuonna 1965.
Pirkon elokuvaura oli alkanut kuusi vuotta aiemmin Ville Salmisen ohjaamassa musiikkikomediassa Yks’ tavallinen Virtanen. Hän oli päässyt filmaamaan Siiri Angerkosken, Martti Katajiston, Ville-Veikko Salmisen ja itsensä Tauno Palon kanssa, mutta nyt kaikki loppui.
Särkkä oli oikeassa. Pirkko Mannolan, 83, elämässä on tapahtunut melkoisia mullistuksia, mutta aina hän on saanut otteen uudesta alusta.
Yllätyksiä sisältäneessä elämänvaiheessa hän on nytkin.
Uusi alku uralle
Pirkon ensimmäinen teatterityö oli Åttan Lilla Teaternissa vuonna 1963. Seuraava menestysrooli oli pääosa näytelmässä Tyttö Sopassa Göteborgin Lisebergsteatternissa. Sitä esitettiin myös Oslossa, Turun ruotsalaisessa teatterissa ja Helsingin Intimiteatterissa, josta tuli Pirkon pitkäaikainen työpaikka.
Intimiteatteri ja Penniteatteri yhdistyivät vuonna 1986 Teatteri Pieneksi Suomeksi. Siitä alkoivat Pirkon teatteriuran synkimmät vuodet.
”Pieni Suomi oli lastenteatteri. Minua ei osattu käyttää ja sain kehnoja rooleja. Olin tarjoilija, joka kantoi tarjottimen näyttämölle ja pois, tai kivellä istuva merenneito. Vika oli myös minun, en sopinut sinne.
Välillä rooleja ei ollut. Olin lomautettuna tai tein teatterin toimistotöitä.
Tunsin koko ajan, että minut olisi haluttu heittää ulos. Olisin halunnutkin lähteä keinolla millä hyvänsä. Yritin päästä ennenaikaiselle tai osa-aikaiselle eläkkeelle huonon kuulon vuoksi, mutta minua kehotettiin hankkimaan kuulolaite. Kokonaan freelanceriksi en uskaltanut siinä iässä, kuuttakymmentä ikävuotta lähestyessä, heittäytyä.
Kidutin itseäni. Se oli henkisesti raskasta, ja sitä kesti peräti 14 vuotta.
Keväällä 2000 ohjaaja Patrik Drake pyysi minua Hello Dolly -musikaalin päärooliin Turun ruotsalaiseen teatteriin. Kieltäydyin. Itseluottamukseni oli nolla. Olin näytellyt suomeksi lapsille enkä juuri laulanut. Patrik oli kuitenkin päättänyt, että olen heidän Dollynsa eikä antanut periksi. Lopulta suostuin.
Pelotti ihan hirveästi, mutta minuun uskottiin ja minua kannustettiin. Kapellimestari Jussi Vahvaselkä jopa laski laulujen äänilajit minulle sopiviksi.
Onnistuin roolissa. Siitä tuli tunne, että perhana, pystyn vieläkin!
Teatteri Pieni Suomi lopetettiin samoihin aikoihin. Osa näyttelijöistä pääsi Helsingin kaupunginteatteriin, mutta lähellä eläkeikää olevana minua ei olisi sinne otettu. Sen sijaan jäin kuukausipalkkalaiseksi Turkuun, sain hyviä rooleja ja arvostusta. Jäin Turusta eläkkeelle vuonna 2003, mutta käytännössä jatkoin myös teatteritöitä. Toistaiseksi viimeisin roolini oli musikaalissa Äidinmaa vuonna 2017.
Hello Dolly oli todella uusi alku urallani. Se nosti minut näyttelijänä, mutta myös ihmisenä. Merkitsee paljon, kun tuntee, että uskotaan ja luotetaan. Aika Turussa oli yksi urani onnellisimpia vaiheita. Jälkeenpäin olen ajatellut, että enkelit ovat olleet aina puolellani.”
Heikosta vahvaksi
Pirkko ja näyttelijä, ohjaaja Åke Lindman menivät naimisiin vuonna 1968 seitsemän seurusteluvuoden jälkeen. Tytär Heidi syntyi kymmenen vuotta myöhemmin.
Kahden työtään rakastavan taiteilijan avioliitto oli räiskyvä mutta kesti yli 40 vuotta, Åken kuolemaan ja vuoteen 2009 asti.
”Åke oli turvallinen, rehellinen ja isällinen, kuin kallio. Hän puolusti omiaan henkeen ja vereen. Niiden ominaisuuksien vuoksi häneen rakastuinkin. Menetin isäni teini-iässä ja ehkä hain Åkesta myös isähahmoa. Hänhän oli minua yksitoista vuotta vanhempi.
Avioliitossa koin itseni aina heikommaksi osapuoleksi. Kuvittelin, etten pärjäisi yksin. Joskus riitojen tuoksinassa uhkasin avioerolla. Åke sanoi, etten selviä yksin ja ajattelin, että en varmaan selviäisikään.
Kaikki ratkaisut tehtiin pitkälti Åken mielen mukaan.
Kotimme oli Tapiolassa arkkitehti Aulis Blomstedtin suunnittelemassa, kanakopiksi kutsutussa rivitaloasunnossa. Se oli ahdas ja yläkerran ikkunat pienet, mutta rakastin siellä asumista. Åken tahdosta muutimme sieltä suureen omakotitaloon Mankkaalle. Usein teatterista palatessani ajoin entisen kodin parkkipaikan kautta ja itkin. Itkut loppuivat muutaman vuoden kuluttua, mutta en koskaan viihtynyt Mankkaalla.
Sitten Åke kuoli. Minun piti ratkaista asioita itse, kuten varmasti jokaisen lesken. Rupesin selvittämään, mitä haluan.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että minun pitää päästä pois Mankkaalta. Halusin takaisin Tapiolaan. Olin kävellyt siellä usein erään talon ohi. Kun kuulin, että se aiotaan myydä, soitin omistajalle. Minusta tuli yhtäkkiä aloitekykyinen ja luotin itseeni. Aika pian tein myös asuntokaupat.
Tuntui ihanalta laittaa omaa kotia. Uusin lähes kaikki huonekalut, koska asunto oli aivan erilainen kuin aiempi.
En tiennyt olevani vahva ennen kuin tuli tilanne, jossa vahvuutta tarvittiin. Vaikeroin yhä joskus heikkouttani, mutta kihlattuni Göran Stubb sanoo, että tarvittaessa minusta löytyy potkua.”
Uusi kumppani
Toisensa jo ennestään tunteneet Pirkko ja jääkiekkovaikuttaja Göran Stubb tapasivat sattumalta Tapiolan postissa joulukuussa 2015. Göran kutsui Pirkon kotiinsa illalliselle. Kihlat vaihdettiin helmikuussa. Seuraavana syksynä Göran muutti Pirkon luokse Tapiolaan ja siirsi toimistonsa entiseen kotiin Lehtisaareen.
”Vuonna 2015 tapailin erästä miestä. Hän olisi saattanut olla mahdollinen, mutta sitten kohtasin Göranin. Ehkä siinä oli pientä päällekkäisyyttä, mutta tein päätökseni nopeasti.
Vaikea yksilöidä, miksi valitsin Göranin. Hänen tapansa lähestyä oli niin hurmaava ja hänessä vain oli sitä jotakin. Tyttäreni Heidi sanoi tavatessaan Göranin ensi kerran, että ’tuo on sinun miehesi’.
Tapailu tai seurustelu ei ollut vaikeaa, mutta yhteen muuttaminen vaati harkintaa. Pitkän parisuhteen jälkeen ja siinä iässä varmasti monet naiset pohtivat, miten asuminen uuden kumppanin kanssa samassa huushollissa sujuu. Eteen tulevat monet käytännön asiat. Minusta naisella pitää olla esimerkiksi käytössään henkilökohtainen vessa. Meillä onneksi on kaksi, kummallekin omansa.
Asuimme yhdessä seitsemän vuotta ennen kuin Göran myi Lehtisaaren asuntonsa tämän vuoden alussa. Hänellä oli siellä työtilat, mutta varmasti asunto oli eräänlainen henkinen takaporttikin.
En koskaan yrittänyt vaikuttaa asiaan, mutta tuntuu ihanalta, että hän teki lopullisen ratkaisunsa. Ymmärrän tietysti, ettei luopuminen ollut helppoa. Muutos on iso, vaikka hän tykkääkin asunnostani ja Tapiolasta.”
Göran Stubb ei ollut ensimmäinen mies, jota Pirkko Mannola tapaili jäätyään leskeksi. ”Aika ihme, ettei tapailuni päätynyt julkisuuteen.” © Jouni Harala
Jatkoaika
Äkillinen sydänkohtaus pysäytti Pirkon vuoden 2013 itsenäisyyspäivänä. Varjoainekuvaus paljasti kaksi tukkeutunutta suonta, jotka pallolaajennettiin. Sokki oli myös rintasyöpädiagnoosi, jonka hän sai tammikuussa 2019. Esiasteessa ollut kasvain hoidettiin rinnan säästäneellä leikkauksella ja sädehoidolla.
”Molemmilla kerroilla ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä on loppuni. Nyt kuolen. Sain kuitenkin nopeasti hoitoa ja aloin uskoa jääväni henkiin. Enää en ajattele kumpaakaan, koska mitään tuntemuksia ei ole. Sepelvaltimotaudin vuoksi syön vahvoja statiineja, kolesterolilääkkeitä, mutta se on vain päivittäinen rutiini.
Olen saanut elämältä monta uutta alkua. Olen niistä kiitollinen.
Elän jatkoajalla. Iloitsen pienistä hetkistä, metsälenkistä ja lasillisesta kuohuvaa tyttöjen kanssa silloin tällöin. Kunpa osaisinkin ottaa elämästä kaksin käsin ilon irti, mutta en oikeastaan nauti kuin työnteosta.”
Loppusuora
Tällä hetkellä Pirkko elää jälleen uutta elämänvaihetta.
”Suren ikääntymistä aika paljon. Fyysinen vanheneminen on kova paikka. Olen vielä notkea, mutta kun menin pilatestunnille, en mielestäni enää pärjännytkään. Koronavuodet vaikuttivat paljon. Nyt pyrin käymään joogassa neljä kertaa viikossa.
Minulta poistettiin pieni osa paksusuolesta vuosi sitten divertikuloositaudin vuoksi. Se on hyvänlaatuinen suolen sairaus, mutta aiheuttaa ikäviä oireita. Tasapainottelen vatsan kanssa ja yritän etsiä tapoja suojella suolistoani. Tykkään kuitenkin hyvästä ruoasta ja viinistä. Jos aloitan jonkin kuurin, lankean hyvin nopeasti.
Leikkaus oli rankka kokemus. Varsinkin se nosti pelon vanhenemisesta.
Ajattelen paljon tulevaa: mitä on jäljellä ja kuinka kauan? Onko minulla liian nuorekas ote elämään, jos elän päivän kerrallaan ja katson, mitä tapahtuu? Pitäisikö jo nyt järjestää Aira Samulinin tavoin elämä niin, että selviän nykyisessä kodissa tai etsiä mahdollista hoivakotia? Kuulen ympärilläni paljon samanlaista pohdintaa.”
”Onneksi minulla on Göran”
”Tämä on jälleen uusi alku, kun mietin elämäni loppuvaihetta.
Tykkään esiintymisestä, mutta mietin, kuinka kauan työnteon jatkaminen on järkevää. Yritän aina välittää kaiken mahdollisen positiivisuuden yleisölle. Annan imeä itsestäni kaiken ja sen seurauksena on valtava tyhjiö. Se on kuluttavaa.
Hermoilen jokaista esitystä, mutta myös saan niistä valtavasti. Jälkeenpäin on vaikea rauhoittua.
Ennen otin konserttien jälkeen pari lasia punaviiniä, jotta nukahdin, mutta nukuin huonosti. Rupesin käyttämään nukahtamislääkkeitä, ikään kuin varmuuden vuoksi. Ne eivät sopineet minulle, olin entistä hermostuneempi ja masentuneempi. Lopetin käytön kerrasta. Valvoin muutaman yön, mutta sen jälkeen olen nukkunut kuin tukki ja ihmetellyt, miksi niitä käytin. Ehkä se oli jonkinlaista pakoa.
En voi olla vain kotona, koska siellä ei riitä tarpeeksi tekemistä. Olisi pitänyt hankkia jokin vahva harrastus, joka veisi nyt mukanaan. Ehkä alan opiskella työnväenopistossa englantia. Olen aina harmitellut, että sen kielitaito jäi heikommaksi saksan rinnalla.
Äitini puhui aina aamuangstista. Nyt tiedän, mitä se on. Herätessä pelkää päivää eikä halua nousta sängystä. Olen tunnetusti pirteä-Pirkko, mutta toisinaan kärsin masennuksesta.
Pari kolme vuotta on ollut aikamoista. Korona, Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa, toisiaan puukottavat lapset… Lehdissä kerrotaan joka päivä asioita, joita ei haluaisi tietää. Se kaikki ahdistaa.
Onneksi minulla on Göran. Hänellä on hyvä huumorintaju ja hän onnistuu kääntämään ajatukseni valoon päin.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 4/2023.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti